YLISUOJELTU AINOKAINEN?

Kirjoitan tänne nyt ihka ensimmäistä kertaa, koska haluan uskoa etten ole ainoa maailmassa, ja ehkäpä joku voisi auttaa.... (Tästä voi olla tulossa aikamoinen vuodatus...)

Minulla on poika, ikää viisi vuotta. Ongelmia oli alusta asti, en muista ensimmäisestä kahdesta vuodesta muuta kuin itkun ja väsymyksen. Ja sen, että aina minua ja miestäni "epäiltiin" vanhempana. Lähinnä äitini suunnalta. Ilmoilla leijui aina sanomattomat sanat "Koittakaa nyt pitää tuo poika hengissä", "Kuunnelkaa sen hengitystä kun hän lopulta huudon jälkeen nukahtaa", "Mitä enemmän vanhempi unohtaa omat tarpeensa, sen parempi se on. (suom. omia tarpeita ei enää saa olla.)"

Nyt olen viisi vuotta kestänyt tätä, ja nyt alkaa tuntua siltä etten enää jaksa. Tässä viikon sisällä sattui yksi suurimmista onnettomuuksista, ja minähän siihen tietenkin syyllinen olin.

Lasta on varjeltu meidän osilta jo niin että hoidossa sanoivat pojan jääneen jälkeen ketteryydessä, eihän toinen saa tehdä ikinä mitään, ettei kävisi kuinkaan. Ymmärrän tämän olevan karhunpalvelus ja kysynkin nyt kuinka ihmeessä saatte lapsenne selviämään hengissä vaikka nyt ensi alkuun kouluikäiseksi?

Jos meillä joku haveri joskus sattuu, saan kuulla rivien välistä, että tämä johtuu meistä vanhemmista, kun emme suojelleet ja vahtineet tarpeeksi. Yritän aina ajatella että VAHINKOJA SATTUU, mutta sitten kyllä muistutetaan ettei niitä satu jos on KOKO ajan rinnalla, suurin piirtein kädestä pitämässä.

SIIS ONKO TÄÄLLÄ KETÄÄN MINUN TILANTEESSA OLEVAA, voisi vaihtaa ajatuksia? Tai ketään muuta ihanaa olentoa, jolla ehkä olisi niksejä, miten päästä pois tästä oravanpyörästä?

Tässä nyt ensi alkuun, ei viitsi kaikkea nyt ulos vuotaa.

 

mä todella toivon että tähän tulis vain ja ainoastaan asiallisia vastuksia.

 

mä todella toivon että tähän tulis vain ja ainoastaan asiallisia vastuksia.

Kuten myös.

 

Voi.. Viiden vuoden jälkeen voi tosiaan olla vaikeaa päästä ylisuojelevaisuudesta eroon..

Minä olin aika pitkälti ylisuojelevan kasvatuksen tulos. Ihan suht normaali ihminen minusta on kasvanut, mutta pelkään kaikkea, ja nyt joudun koko ajan hillitsemään itseäni että en olisi oman poikani suhteen ylisuojeleva, poika on kohta 7 kk, opettelee istumaan ja seisomaan pikkuhiljaa, ja minä annan opetella. Keikahtelee huolestuttavan näköisesti ja on kunnon rymy-eetu, kolauttaa joskus päätään tms. vahdin tietenkin mitä poika tekee, mutta en mene väliin jos yrittää ottaa sohvasta tukea päästäkseen nousemaan korkeammalle, pienet kolhut uskon kuuluvan asiaan.. Koska haluan että poikani kehittyy sitä tahtia kun kehittyy.. Tekisi niin mieli vain pitää sylissä ja keikutella rattaissa tai sitterissä.. Mutta en voi, estäisin pojan omaa kehittymistä ylisuojevaisuudella..

Muistan kun vanhempana, joskus n. 12 kesäisenä.. Muut lapset saivat kavereiden kesken lähteä vaikkapa läheiseen kauppakeskukseen.. Minä en, piti olla pihalla että jos jotain sattuu, äiti on lähellä.. Pelkäsin busseja ja metroa, kun tuli aika matkustaa niillä yksin, kouluun (lukioon). Minä olin muiden lasten silmissä typerä, koska pelkäsin kaikkea, enkä koskaan ollut missään mukana.. Linnoittauduin kotiin, koska siellä olin turvassa.

 

Voi.. Viiden vuoden jälkeen voi tosiaan olla vaikeaa päästä ylisuojelevaisuudesta eroon..

Minä olin aika pitkälti ylisuojelevan kasvatuksen tulos. Ihan suht normaali ihminen minusta on kasvanut, mutta pelkään kaikkea, ja nyt joudun koko ajan hillitsemään itseäni että en olisi oman poikani suhteen ylisuojeleva, poika on kohta 7 kk, opettelee istumaan ja seisomaan pikkuhiljaa, ja minä annan opetella. Keikahtelee huolestuttavan näköisesti ja on kunnon rymy-eetu, kolauttaa joskus päätään tms. vahdin tietenkin mitä poika tekee, mutta en mene väliin jos yrittää ottaa sohvasta tukea päästäkseen nousemaan korkeammalle, pienet kolhut uskon kuuluvan asiaan.. Koska haluan että poikani kehittyy sitä tahtia kun kehittyy.. Tekisi niin mieli vain pitää sylissä ja keikutella rattaissa tai sitterissä.. Mutta en voi, estäisin pojan omaa kehittymistä ylisuojevaisuudella..

Muistan kun vanhempana, joskus n. 12 kesäisenä.. Muut lapset saivat kavereiden kesken lähteä vaikkapa läheiseen kauppakeskukseen.. Minä en, piti olla pihalla että jos jotain sattuu, äiti on lähellä.. Pelkäsin busseja ja metroa, kun tuli aika matkustaa niillä yksin, kouluun (lukioon). Minä olin muiden lasten silmissä typerä, koska pelkäsin kaikkea, enkä koskaan ollut missään mukana.. Linnoittauduin kotiin, koska siellä olin turvassa.

Kuulostaa tutulta. Ehkä minuakin on kasvatettu noin. En kyllä muista...

 

Kuulostaa vaikealta tilanteelta...Kyllähän se niin on että vahinkoja aivan varmasti sattuu ja se kuuluu luonnollisena osana kasvavan ja kehittyvän lapsen elämään. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän.Ei kukaan voi jatkuvasti varjella lastaan ettei vaan mitään sattuisi. En tiedä tilanteestanne enempää, mutta pystyttekö olemaan välittämättä ulkopuolelta tulevista "neuvoista"?

Nyt pitäisi vain ajatella lapsen parasta ja antaa muiden mielipiteiden olla.Varmasti se ei ole helppoa, mutta toivon, että tilanteenne helpottuu ja löydätte siihen jonkinlaisen ratkaisun. Lapsenne ja itsenne parhaaksi!