Kirjoitan tänne nyt ihka ensimmäistä kertaa, koska haluan uskoa etten ole ainoa maailmassa, ja ehkäpä joku voisi auttaa.... (Tästä voi olla tulossa aikamoinen vuodatus...)
Minulla on poika, ikää viisi vuotta. Ongelmia oli alusta asti, en muista ensimmäisestä kahdesta vuodesta muuta kuin itkun ja väsymyksen. Ja sen, että aina minua ja miestäni "epäiltiin" vanhempana. Lähinnä äitini suunnalta. Ilmoilla leijui aina sanomattomat sanat "Koittakaa nyt pitää tuo poika hengissä", "Kuunnelkaa sen hengitystä kun hän lopulta huudon jälkeen nukahtaa", "Mitä enemmän vanhempi unohtaa omat tarpeensa, sen parempi se on. (suom. omia tarpeita ei enää saa olla.)"
Nyt olen viisi vuotta kestänyt tätä, ja nyt alkaa tuntua siltä etten enää jaksa. Tässä viikon sisällä sattui yksi suurimmista onnettomuuksista, ja minähän siihen tietenkin syyllinen olin.
Lasta on varjeltu meidän osilta jo niin että hoidossa sanoivat pojan jääneen jälkeen ketteryydessä, eihän toinen saa tehdä ikinä mitään, ettei kävisi kuinkaan. Ymmärrän tämän olevan karhunpalvelus ja kysynkin nyt kuinka ihmeessä saatte lapsenne selviämään hengissä vaikka nyt ensi alkuun kouluikäiseksi?
Jos meillä joku haveri joskus sattuu, saan kuulla rivien välistä, että tämä johtuu meistä vanhemmista, kun emme suojelleet ja vahtineet tarpeeksi. Yritän aina ajatella että VAHINKOJA SATTUU, mutta sitten kyllä muistutetaan ettei niitä satu jos on KOKO ajan rinnalla, suurin piirtein kädestä pitämässä.
SIIS ONKO TÄÄLLÄ KETÄÄN MINUN TILANTEESSA OLEVAA, voisi vaihtaa ajatuksia? Tai ketään muuta ihanaa olentoa, jolla ehkä olisi niksejä, miten päästä pois tästä oravanpyörästä?
Tässä nyt ensi alkuun, ei viitsi kaikkea nyt ulos vuotaa.
Minulla on poika, ikää viisi vuotta. Ongelmia oli alusta asti, en muista ensimmäisestä kahdesta vuodesta muuta kuin itkun ja väsymyksen. Ja sen, että aina minua ja miestäni "epäiltiin" vanhempana. Lähinnä äitini suunnalta. Ilmoilla leijui aina sanomattomat sanat "Koittakaa nyt pitää tuo poika hengissä", "Kuunnelkaa sen hengitystä kun hän lopulta huudon jälkeen nukahtaa", "Mitä enemmän vanhempi unohtaa omat tarpeensa, sen parempi se on. (suom. omia tarpeita ei enää saa olla.)"
Nyt olen viisi vuotta kestänyt tätä, ja nyt alkaa tuntua siltä etten enää jaksa. Tässä viikon sisällä sattui yksi suurimmista onnettomuuksista, ja minähän siihen tietenkin syyllinen olin.
Lasta on varjeltu meidän osilta jo niin että hoidossa sanoivat pojan jääneen jälkeen ketteryydessä, eihän toinen saa tehdä ikinä mitään, ettei kävisi kuinkaan. Ymmärrän tämän olevan karhunpalvelus ja kysynkin nyt kuinka ihmeessä saatte lapsenne selviämään hengissä vaikka nyt ensi alkuun kouluikäiseksi?
Jos meillä joku haveri joskus sattuu, saan kuulla rivien välistä, että tämä johtuu meistä vanhemmista, kun emme suojelleet ja vahtineet tarpeeksi. Yritän aina ajatella että VAHINKOJA SATTUU, mutta sitten kyllä muistutetaan ettei niitä satu jos on KOKO ajan rinnalla, suurin piirtein kädestä pitämässä.
SIIS ONKO TÄÄLLÄ KETÄÄN MINUN TILANTEESSA OLEVAA, voisi vaihtaa ajatuksia? Tai ketään muuta ihanaa olentoa, jolla ehkä olisi niksejä, miten päästä pois tästä oravanpyörästä?
Tässä nyt ensi alkuun, ei viitsi kaikkea nyt ulos vuotaa.