Ylikorostunut äidinvaisto??

[leijonaemo]

Mua on alkanut huolestuttaa oma korvienväli... On tietysti ihan normaalia että haluaa suojella lastaan, mutta kun mä meinaan käydä ihmisten päälle jos joku vaikka tönäisee kaupassa vaunuja!
Eilen poika heräsi päiväunilta kun yläkerrassa porattiin jotain. Mä syöksyin samantien haukkumaan naapuriparan, sähisin ja vapisin kuin hullu, koska se ihminen sai mun lapseni itkemään.
Marketin parkkipaikalla nuori nainen ei pysähtynyt kun olin kärryjen kanssa suojatiellä. Onneksi en ehtinyt nähdä minne hän ajoi parkkiin. Tärisin koko kotimatkan kun kuvittelin, mitä olisin voinut tehdä hänelle.
Näitä esimerkkejä riittää joka päivältä, ja kaikki hävettää jälkeenpäin. Muuten mä olen ja olen aina ollut rauhallinen ja harkitseva hämäläinen, ujo ja arka. Puranko mä nyt vuosien aikana kerääntyneitä paineita kun on hyvä tekosyy, vai olenko oikeasti sekoamassa.
Pojalle (8 kk) tai miehelleni en hermostu ikinä, mutta pelottaa voisinko mä todella olla väkivaltainen tuntemattomia kohtaan kun asiat ei mene mun mieleni mukaan.
Mies kuittaa asian sillä, että naiset on leijonaemoja ja blaa blaa... Mua ei juuri naurata, alan kohta vältellä yleisiä paikkoja. Onneksi kohta pääsee metsään kärrylenkille, rauhaan ja hiljaisuuteen!
Hormonihäiriö, Cerazette(joiden syömisen aion lopettaa), tai verensokerin heittely olis tietysti mahdollisia syitä, mutta enkö silloin rähjäisi perheellekin?

Ikää mulla on reippaat 30, ja lapsi jää mun ainoaksi. Mua on siunattu todella elävällä mielikuvituksella, josta nyt joudun kärsimään. Päivittäin pääni "käsikirjoittaa elokuvia" lapsen kuolemasta tai vammautumisesta ja muusta kamalasta. Mulla on ollut melko hurja elämä, ja menneisyyteen jääneet ihmiset(joista yhdellä lähestymiskielto) kummittelee unissa. Silti nyt tuntuu että olen ensimmäistä kertaa todella onnellinen, löytänyt elämän tarkoituksen. En siis ainakaan ole masentunut, hiukka yksinäinen kylläkin.
Mitä mieltä kanssaeläjät, pitääkö mun hankkia apua vai helpottaako tää ajan kanssa? Kuuluuko nää tuntemukset vaan äidiksi opetteluun? Toki huoli lapsesta helpottaa vasta haudassa
Mä olen pojassa niin kiinni, että en voi kuvitellakaan vieväni häntä hoitoon, vaikka ihan kohta pitäisi palata töihin. Hyvä kun annan mummien välillä vähän hoitaa. Mutta kun poika on ainoa hyvä ja merkityksellinen asia mitä olen ikinä saanut aikaan.
Sorry kun tämä loppu meni tajunnanvirraksi. Mutta jos joku tästä saa jotain irti, niin olis kiva saada vähän lohtua/neuvoja /kokemuksia.

 

[kirsi.73]

Minusta kuulostaa kyllä aika hurjalta ja suosittelen hakemaan apua vaikka perheneuvolasta tai mistä nyt sopivasti saat. Varmaan käyt lapsesi syntymän takia läpi turvattomuutta jota olet kokenut. Lapsesi kyllä ajan kanssa kärsii, jos et uskalla luottaa elämän kantavaan voimaan... Monilla juuri tuo sun ikä tai viimeistään lapsen syntymä käynnistää tarpeen käydä mennyttä läpi ja varmaan reagointisi kertoo siitä.

 

[mari33]

kuulostaa tutulle. paitsi itse en mennyt huutamaan kenellekkään, pidin kaiken sisällä.
en tykännyt kaupassa kun ihmiset tulivat koskemaan lapseeni, he näkivät sen varmasti ilmeestäni, etten ollut mielissäni. mutta ne tunteet ovat rauhottuneet.
vaikkakin annoin poikani ensimmäistä kertaa yökylään mummolaan hänen ollessaan melkein vuoden ikäinen. ja kauhealta tuntuisi laittaa hänet hoitoon täysin vieraisiin käsiin. tuo yökyläkin tuntui jo kauhealta, en voinut nauttia yksin olosta koska mietin koko ajan lastani. mutta pakko se oli tehdä kun toinenki lapsi jo tulossa. kaiken varalta pitää totuttaa häntä olemaan muualla kun kotona 4 seinän sisällä.


uskon että sinunkin äidinvaistosi rauhottuu kuhan luotat henkilöihin jolle annat lastasi hoitoon ja että hoidossa kaikki on mennyt hyvin. se on myös lapsen kannalta hyväksi, sosialistuu ainakin jos ei muuta. et voi kuitenkaan lopun elämäsi vahtia lapsesi perään, vaikka kauhealta tuntuukin.
toivottaan onnea teillekkin!

 

[ninnu2]

En osaa kyllä näin netin välityksellä sanoa, että hoitoa kaipaisit. Riippuu niin paljon monesta muusta. Kyllähän sitä saisi omista reagointitavoistakin kirjoitettua pitkän listan ja kun joku sitä lukisi, sanoisi, että hullu, mene hoitoon. Mutta onko se niin hullua kauhistua ja pelästyä, jos joku suojatiellä meinaa ajaa päälle? Itse olen kyllä ihan pysähtynyt, vaatinut autoilijaakin pysähtymään, kun kaarsi meidän päälle suojatiellä. Ja sanonut asiasta, ollut raivoissani. En silti koe, että minun pitäisi mihinkään perheneuvolaan ottaa yhteyttä.
Monissa asioissa näen yhtymäkohtia sinuun. Esim. että minun on vaikea jättää lastani kenenkään hoitoon. No, se on tunne, jonka kanssa on tultava toimeen. En silti ole jättämättä lastani hoitoon, en voi sitoa häntä itseeni 24 tunniksi vuorokaudessa kuukaudesta toiseen. Ei se ole lapsellekaan hyväksi.
Aika hyvin osaat mielestäni nähdä oman tilanteesi, löydät syy-yhteyksiä, näet mistä ajatuksesi ja käytöksesi johtuu. Tosin jos menet huutamaan ihmisille ilman, että kontrolloit itseäsi ja tunteitasi, niin se ei kyllä ole hyvä asia. Mutta kyllähän ihminen asiasta saa suuttuakin. Ehkä lapsen myötä sinuun on tullut uusia ominaisuuksia tai tuot jotain uutta itsestäsi esiin?
Nauti lapsestasi! Ei tuo minusta niin vallan kamalalta kuulosta. Tokihan nettii voi tuoda vain osan itsestään ja senkin valkoiden.

 

[Tessa123]

Et ole "hullu", sillä hullut eivät huomaa käyttäytyvänsä "väärin" tai erilailla kuin valtaväestö. Olet äiti, joka käy läpi uusia ajatuksia ja tilanteita, ja lapsesi on sinulle todella rakas. Mutta: varo silti ettei asia karkaa käsistä. Mielestäni olet jo antamassa itsellesi terapiaa kun kirjoitat asiasta täällä, ajattelet sitä ja käyt tunteitasi läpi, sekä mietit miten ei olisi pitänyt tehdä jne. Jatka tuosta, eli yritä pohtia omia tuntojasi ja käyttäytymistä kaikessa rauhassa läpi, vaikka mielikuvaharjoitusten avulla. Jos olet mokannut vaikka huutamalla jollekin, ja jälkeepäin hävettää, käy tilanne uudelleen päässäsi läpi, ja käy se sen jälkeen uudelleen läpi tavalla jolla olisit näin jälkeenpäin halunnut toimia, eli huutamatta.

Jos et ala löytää syy-yhteyksiä käyttäytymiseesi, etkä pääse pikku-hiljaa eteenpäin, eli tuollainen-sinua hävettävä käyttäytyminen-jatkuu, on ehkä aika keskustella asiasta ammattiauttajan kanssa. Hän pystyy kuitenkin tuomaan aina uutta näkökulmaa ja ajatuksia käyttäytymisestäsi.

Muista ottaa aika itsellesi ja käydä tilanteet ja tunteesi rauhassa läpi, jo tuo voi auttaa!

 

[Aioli]

Viisaita kirjoittelee Tessa, samoilla linjoilla olisin.
Noista kauhuskenaarioista vauvaan liittyen; muista lukeneeni aiheesta jostain kasvatuskirjasta, en vaan millään muista mistä. On ilmeisesti aika tavallista, että tuoreille vanhemmille tulee mieleen epämiellyttäviä ja eläviä mielikuvia siitä, että vauvalle tapahtuu jotain kauheaa. Että ei ole vain yksin sun päänsisäinen ilmiö.
Tsemppiä!

 

[...]

...ehkä olen vähemmistössä, mutta mielestäni ei ole ihan tervettä menettää kontrolliaan päivittäin. Suojeluvaisto lasta kohtaan on tietenki normaalia ja toisilla voimakkaampi. Tosiaan olet jo analysoinut itse käytöstäsi, mutta joskus ulkopuoliset voi auttaa paremmin. Ja tutustumismatka itseen menee toisilla pidemmälle (ja sen tarve). Jotku menee terapiaan, toiset lukee kirjallisuutta, osa käy vertaisryhmissä (sinulla ainakin väkivaltaa kokeneiden naisten ryhmä, onhan noita muitakin, esim päihdeongelmaisten aikuisten lasten ryhmät jne), ja osalle riittää pohdinta ystävien tai nettituttujen kans ; ) Itse varmaan osaat sanoa oman tarpeesi, mutta minusta on kyllä oikeasti huolestuttavaa käyttäytyä kovin irrationaalisesti...

 

[Elina1]

Itse muistan lapsuudesta, että meidän pihalla oli muutama lapsi, joiden äidit tuli huutamaan ja kotiin meidän vanhemmillekin valittamaan heti, jos heidän lapsia oli jotenkin väärin kohdeltu esim. pihaleikeissä. Siis ei mitään sellaista, että heitä olisi kukaan hakannut tai muuta, vaan sellaista normaalia mitä lasten välillä sattuu, haukkumista ja irvistelyä, pieniä erimielisyyksiähän tuossa iässä tulee aina välillä. Näitä lapsia alettiin sitten pihassa hyljeksiä, eikä kukaan viitsinyt leikkiä heidän kanssaan, koska heti sai kuulla että oli tehnyt ko. lapselle äidin mielestä jotain pahaa. Eli kannattaa vähän hillitä suojeluvaistoa, ettei lapsi joudu siitä kärsimään. Toivottavasti osasin selittää pointtini oikein. Jos tuntuu että tarvitsee apua omien tunteiden käsittelyssä, on ehkä parempi mennä vaikka juttelemaan ammattilaisen kanssa, siitä hyötyy koko perhe.

 

[Ou Nou]

Joo, tarvitset todella pikaista hoitoa. Mieti tilannetta, jossa todella käyt jonkun kimppuun!!Silloin sosiaalit ottavat poikasi huostaansa ja sitten olet pahassa kierteessä.
Ei muuta kuin psykiatrille ja nappia huuleen!

 

[tottatosiaan]

Kun muistelen ala- ja yläasteaikojani, niin kaikkein friikeimmät oli juuri niitä, joiden äidit olivat jotenkin ylisuojelevia.
Juuri kuten elina1 kuvaili, ylisuojeltuja lapsia hyljeksittiin, pelättiin ja kiusattiin.

Pari vuotta sitten näin luokkakokouksessa miestä, jonka olen tuntenut päiväkodista saakka. Vanhemmat olivat hyvin koulutettuja, melko iäkkäitä, ihan normaaleja, mutta poikaa pidettiin kuin muovikuplassa. Erikoinen oli jo ala-asteella ja ihmeelliseksi jäi. Samaan muottiin voi upottaa monta puolituttua elämän varrelta ja kaikilla muistan olleen hysteerisen suojelevat vanhemmat.

 

[Mira-Maria]

Vaikea näin netin välityksellä arvioida hoidon tarvetta, mutta kannattaisi varmaan soittaa vaikka perheneuvolaan. Se on ns. matalan kynnyksen paikka, eli ei tarvitse olla kamalan suuri ongelma. Osaavat siellä varmasti paremmin arvioida, tarvitaanko apua ja millaista. Rohkeasti vain ottamaan yhteyttä!

 

[bhjbghjgjk]

Et ole "hullu", sillä hullut eivät huomaa käyttäytyvänsä "väärin" tai erilailla kuin valtaväestö.

olen kyllä eri mieltä. kyllähän esimerkiksi osa masentuneista tai muista mielenterveyshäiriöistä kärsiviä onnistuu ymmärtämään tilanteensa itse ja jopa hakee apua itse. ap. tuntuu tajuavan, että hänen käytöksensä ei ole ihan normaalia, ja hyvä niin!

mielestäni on normaalia, jos päässä kiehahtaa, kun auto ei pysädy suojatiellä rattaiden takia. mutta mielestäni EI ole normaalia "sähistä ja vapista kuin hullu" naapurille, joka on poraamalla herättänyt vauvan. vauva ei ollut sen takia mitenkään _vaarassa_, naapuri herranjumala vain porasi!

minua vaivaa myös pari muuta kohtaa viestissäsi:

Silti nyt tuntuu että olen ensimmäistä kertaa todella onnellinen, löytänyt elämän tarkoituksen.

Mutta kun poika on ainoa hyvä ja merkityksellinen asia mitä olen ikinä saanut aikaan.

eikö esimerkiksi parisuhteesi ole tehnyt sinua onnelliseksi? eikö se, että olet löytänyt miehesi rinnallesi, ole merkityksellinen asia? toki äitiys on monille se maailman suurin ja tärkein juttu, mutta lapseen ja äitiyteen voi ehkä ladata liian suuria odotuksia, jos kaikki muu edeltävä elämä onkin yhtäkkiä merkityksetöntä. silloin varmaan helposti heittäytyykin ylisuojelevaksi äidiksi.

 

[tiinaliisa]

Itsellesikin voisi tulla parempi mieli, jos voisit jutella peloistasi jonkun ulkopuolisen kanssa, esim. juuri perheneuvolassa. Ei ole kovin mukavaa, jos joka päivä kiehut ja vapiset raivosta. Jos saisit vähän hellitettyä peloistasi, voisit ehkä nauttia eri tavalla äitiydestä ja olla vapautuneemmin lapsesi kanssa. Apua kannattaa hakea mieluummin silloin, kun ongelmat ovat vielä pieniä, kuin sitten kun ne ovat jo isoja. Minusta käyttäytymisesi ei ihan täysin mahdu normaalin rajoihin, mitä ikinä ne rajat sitten ovatkin. Kun lapsesi kasvaa ja alkaa itse touhuta kaikenlaista, vaaranpaikat ovat jo ihan erilaisia kuin se, että joku herättää vauvan päiväunilta metelöimällä. Et voi kuitenkaan estää lastasi tutkimasta maailmaa. Ehkä sitä ennen jo olisi hyvä vähän käydä läpi asioita, ettei tule suurempia ongelmia.