L
leijonaemo
Vieras
Mua on alkanut huolestuttaa oma korvienväli... On tietysti ihan normaalia että haluaa suojella lastaan, mutta kun mä meinaan käydä ihmisten päälle jos joku vaikka tönäisee kaupassa vaunuja!
Eilen poika heräsi päiväunilta kun yläkerrassa porattiin jotain. Mä syöksyin samantien haukkumaan naapuriparan, sähisin ja vapisin kuin hullu, koska se ihminen sai mun lapseni itkemään.
Marketin parkkipaikalla nuori nainen ei pysähtynyt kun olin kärryjen kanssa suojatiellä. Onneksi en ehtinyt nähdä minne hän ajoi parkkiin. Tärisin koko kotimatkan kun kuvittelin, mitä olisin voinut tehdä hänelle.
Näitä esimerkkejä riittää joka päivältä, ja kaikki hävettää jälkeenpäin. Muuten mä olen ja olen aina ollut rauhallinen ja harkitseva hämäläinen, ujo ja arka. Puranko mä nyt vuosien aikana kerääntyneitä paineita kun on hyvä tekosyy, vai olenko oikeasti sekoamassa.
Pojalle (8 kk) tai miehelleni en hermostu ikinä, mutta pelottaa voisinko mä todella olla väkivaltainen tuntemattomia kohtaan kun asiat ei mene mun mieleni mukaan.
Mies kuittaa asian sillä, että naiset on leijonaemoja ja blaa blaa... Mua ei juuri naurata, alan kohta vältellä yleisiä paikkoja. Onneksi kohta pääsee metsään kärrylenkille, rauhaan ja hiljaisuuteen!
Hormonihäiriö, Cerazette(joiden syömisen aion lopettaa), tai verensokerin heittely olis tietysti mahdollisia syitä, mutta enkö silloin rähjäisi perheellekin?
Ikää mulla on reippaat 30, ja lapsi jää mun ainoaksi. Mua on siunattu todella elävällä mielikuvituksella, josta nyt joudun kärsimään. Päivittäin pääni "käsikirjoittaa elokuvia" lapsen kuolemasta tai vammautumisesta ja muusta kamalasta. Mulla on ollut melko hurja elämä, ja menneisyyteen jääneet ihmiset(joista yhdellä lähestymiskielto) kummittelee unissa. Silti nyt tuntuu että olen ensimmäistä kertaa todella onnellinen, löytänyt elämän tarkoituksen. En siis ainakaan ole masentunut, hiukka yksinäinen kylläkin.
Mitä mieltä kanssaeläjät, pitääkö mun hankkia apua vai helpottaako tää ajan kanssa? Kuuluuko nää tuntemukset vaan äidiksi opetteluun? Toki huoli lapsesta helpottaa vasta haudassa
Mä olen pojassa niin kiinni, että en voi kuvitellakaan vieväni häntä hoitoon, vaikka ihan kohta pitäisi palata töihin. Hyvä kun annan mummien välillä vähän hoitaa. Mutta kun poika on ainoa hyvä ja merkityksellinen asia mitä olen ikinä saanut aikaan.
Sorry kun tämä loppu meni tajunnanvirraksi. Mutta jos joku tästä saa jotain irti, niin olis kiva saada vähän lohtua/neuvoja /kokemuksia.
Eilen poika heräsi päiväunilta kun yläkerrassa porattiin jotain. Mä syöksyin samantien haukkumaan naapuriparan, sähisin ja vapisin kuin hullu, koska se ihminen sai mun lapseni itkemään.
Marketin parkkipaikalla nuori nainen ei pysähtynyt kun olin kärryjen kanssa suojatiellä. Onneksi en ehtinyt nähdä minne hän ajoi parkkiin. Tärisin koko kotimatkan kun kuvittelin, mitä olisin voinut tehdä hänelle.
Näitä esimerkkejä riittää joka päivältä, ja kaikki hävettää jälkeenpäin. Muuten mä olen ja olen aina ollut rauhallinen ja harkitseva hämäläinen, ujo ja arka. Puranko mä nyt vuosien aikana kerääntyneitä paineita kun on hyvä tekosyy, vai olenko oikeasti sekoamassa.
Pojalle (8 kk) tai miehelleni en hermostu ikinä, mutta pelottaa voisinko mä todella olla väkivaltainen tuntemattomia kohtaan kun asiat ei mene mun mieleni mukaan.
Mies kuittaa asian sillä, että naiset on leijonaemoja ja blaa blaa... Mua ei juuri naurata, alan kohta vältellä yleisiä paikkoja. Onneksi kohta pääsee metsään kärrylenkille, rauhaan ja hiljaisuuteen!
Hormonihäiriö, Cerazette(joiden syömisen aion lopettaa), tai verensokerin heittely olis tietysti mahdollisia syitä, mutta enkö silloin rähjäisi perheellekin?
Ikää mulla on reippaat 30, ja lapsi jää mun ainoaksi. Mua on siunattu todella elävällä mielikuvituksella, josta nyt joudun kärsimään. Päivittäin pääni "käsikirjoittaa elokuvia" lapsen kuolemasta tai vammautumisesta ja muusta kamalasta. Mulla on ollut melko hurja elämä, ja menneisyyteen jääneet ihmiset(joista yhdellä lähestymiskielto) kummittelee unissa. Silti nyt tuntuu että olen ensimmäistä kertaa todella onnellinen, löytänyt elämän tarkoituksen. En siis ainakaan ole masentunut, hiukka yksinäinen kylläkin.
Mitä mieltä kanssaeläjät, pitääkö mun hankkia apua vai helpottaako tää ajan kanssa? Kuuluuko nää tuntemukset vaan äidiksi opetteluun? Toki huoli lapsesta helpottaa vasta haudassa
Mä olen pojassa niin kiinni, että en voi kuvitellakaan vieväni häntä hoitoon, vaikka ihan kohta pitäisi palata töihin. Hyvä kun annan mummien välillä vähän hoitaa. Mutta kun poika on ainoa hyvä ja merkityksellinen asia mitä olen ikinä saanut aikaan.
Sorry kun tämä loppu meni tajunnanvirraksi. Mutta jos joku tästä saa jotain irti, niin olis kiva saada vähän lohtua/neuvoja /kokemuksia.