Yli 30v. esikoisen saaneet

Miksi "pitkitte" lasten "hankintaa" tähän ikään asti? Entä miten lapsen saaminen vaikutti parisuhteeseen? Jos ette halua tässä niitä kirjoitella, olisi kiva vaihtaa ajatuksia vaikka y-viestein.

Itselläni kävi niin, että sitä vain siirsi ajatusta perheen perustaminen hamaan tulevaisuuteen, kunnes 30v. rajapyykki ´pysäytti miettimään. En koskaan ole ollut mikään äityiden perikuva vauvakuumeineen, en oikein tiennyt ylipäätään haluanko lapsia vai ei. Toisaalta opiskelut ja työttömyysjaksotkin pitkittivät asiaa. Sitä kun halusi ensin hankkia jonkinlaisen taloudellisen perusturvan ja mielellään jotain töitä mihin palata. Ja sitten kun pääsi äitiysloman sijaiseksi niin eihän sitä heti kehdannut tulla raskaaksikaan. Sitten tuli lääkäri ja sanoi, että mulla voikin olla vaikeuksia tulla raskaaksi! Se herätti yrittämään. Onneksi. Näin jälkiviisaana voi ajatella että aikaisemminkin olisi voinut ryhtyä, mutta toisaalta elämä menee niin kuin menee, omaa polkuaan.

Jännä juttu, miten ajatus "kaiken kestävästä parisuhteesta" muuttui lapsen tultua maailmaan. Vaikka mulla on elämäni mies ja rakkaus on todella syvää, sekään ei välttämättä riitä. Ja vaikka olen ollut realistinen romantikko näissä parisuhdeasioissa, niin kun asiat tapahtuvat omalle kohdalle, välttämättä mitkään teoriat eivät enää pädekään...Aikamoisen koulun ollaan saatu käydä tytyn ekana vuonna... Nyt alkaa pilkistää valoa tunnelin päässä.

 

Mä olin 33-v. kun tyttömme syntyi. Olimme olleet jo 3-v.naimisissa.
Emme ihan heti halunneet hankkia lasta,vaan olla kahdestaan jonku aikaa. Sitten vaan pikku hiljaa alkoi vauvan kuume kasvaamaan.
Ei mitään sen kummempia syitä asiaan.

 

Joo olenkos rajatapaus eli olin 29 kun aloin odottaa ja kolkyt kun synnytin. Ei kai siinä mitään ihmeenpää syytä ollut kun tämän "isän" siis mieheni tapasin vasta muutama vuosi aijemmin. Muutamassa aikaisemmassa suhteessa ei ollut tullut edes lasten saaminen mieleen ja hyvä niin koska kun tapasin tämän nykyisen niin se oli ikään kuin itsestään selvyys. Siis kaikki, yhteenmuutto, rakentaminen, avioliitto ja lapset.
Ja en mä tiedä nyt olen ainakin sen verran tasaantunut ettei synnytyksen jälkeen ensimmäinen kysymys ollu et koska voi viedä lapsen hoitoon et pääsee bilettämään (näin totesi eräs vieruskaveri synnytysosastolla).

 

No eipä siinä muuta syytä ollut kuin se, etten halunnut lapsia aiemmin ja nykyisen mieheni / lapsen isän tapasin vasta muutamaa vuotta aiemmin kuin poika syntyi

 

Me oltais kyl haluttu aiemmin mut ei niitä niin vaan tullutkaan eli n.7vuoden "yrityksen" jälkeen meillä on ivf-poika. Toinen tulee loppuvuodesta jos on tullakseen...

 

Hmm, siihen on monia syitä. Yksi tärkeä oli, että toivoin ja yritin vakituista työpaikkaa ennen raskautumista. Nyt sitten odottelen ekaa 30 -vuotiaana 8 vuoden pätkätöiden jälkeen edelleen pätkätöissä. :\| Ja hiljan tuli vielä irtisanomisuhka leijumaan pään päälle :'(
Toinen syy oli, että suhteen pitää olla riittävän hyvässä kunnossa ja molempien valmiita lapsensaantiin. :heart:

 

Esikoinen on syntymässä kahden kuukauden päästä, joten lasken kuuluvani tähän ryhmään. Ikää on 33v, naimisissa on oltu yli kymmenen vuotta. Me menimme aika nuorina naimisiin ja totesimme, ettei niillä lapsilla ole niin kiirettä, opiskellaan ja vietetään nuoruutta ekaksi. Kummallakaan ei ollut mitään kauheaa vauvakuumetta.
Kun asia alkoi sitten enemmän voimistua eli olisihan niitä lapsia kiva saada, sain veritulpan, jonka jälkeen olin verenohennuslääkityksellä ja tutkittavana jonkin aikaa. Syykin saatiin selville ja sitä pähkäillessä ja totutellessa elämään sen asian kanssa meni taas joku aika.
Lisää aikaa kului, kun oma äitini sairastui ja kuoli, jonka jälkeen hoidin tätiäni hänen kuolemaansa asti. Silloin oli oma pää niin kovilla, että totesimme, ettei nyt ole vauvanhankintaan paras mahdollinen aika.
Nyt kun suurimmat surut on surtu ja oma elämä alkaa olla 'normaalissa' uomissa, niin tämä kuitenkin yllätysvauva on hyvin tervetullut.
Moninaisia syitä on itselleni kertynyt, mutta ehkä aika on nyt kuitenkin vasta kypsä sille, että minusta tulee äiti...

 

mulla oli kaksikin pitkää seurustelua takana, mutta kummastakaan ei tullut valmista. Tapasin nyk. mieheni vasta viisi vuotta sitten, naimisissa olemme olleet vähän yli 2 vuotta, tyttö saikin alkunsa hääyönä... Olin esikon syntyessä 31 ja ennätän täyttää 33 ennen kakkosen tuloa.
Nuorempana halusin paljon lapsia, mutta nyt saa kyllä kaksi riittää, ei jaksa enää niinkuin ennen...

 

Olin 29-vuotias, kun tulin raskaaksi ja 30, kun synnytin. Poika syntyi "vuosipäivänämme". Olimme mieheni kanssa olleet yhdessä 14 vuotta, naimisissa 2,5 vuotta. En usko, että kuitenkaan tietoisesti "pitkitimme" lapsen hankintaa. Asiat vain menivät meillä näin. Olemme eläneet yhteisen nuoruuden, josta olen todella iloinen. Välillä on ollut myös alamäkiä, mutta yhdessä niistä on selvitty. Olemme kokeneet yhdessä paljon, mikä onkin tehnyt suhteestamme vahvan. Tietenkin vauvan tuleminen on muuttanut suhdettamme. Olemme nyt enemmän vanhempia kuin puolisoita.

 

Tapasin mieheni pari vuotta sitten ja kypsällä iällä (tavatessamme olin 34v) molemmat tiesimme aika pian että tämä on se meidän juttu. Syy varmaan sitten lapsenhankintaan näin vanhemmalla iällä on että elämän mies käveli vastaan vasta nyt.
Esikoisemme laskettuun aikaan pari päivää aikaa jäjellä

 

halusin vakituisen työn ja en tuntenut olevani mikään äiti tyyppi.sitten lapsia ei niin vain tullutkaan joten meni pari vuotta yritellessä. joten olin 31v.kun esikoinen syntyi ja 33v.kun toinen.joten siksi meni niin myöhään ja en taida olla mikään äiti tyyppi vieläkään.... B)

 

Mulla on aiemmin ollut vauvakuume kolmekymppisenä, mutta silloinen "mieheni" ei omien sanojensa mukaan ollut vielä valmis isäksi. Kun sitten tapasin nykyisen mieheni 2,5 vuotta sitten, olin jo lähes tullut siihen tulokseen että minusta vain ei ollut tarkoitettu äitiä tulevaksi. Nyt kuitenkin olen ikionnellinen puolivuotiaan äiti, ja miehelläni on 3 lasta edellisestä liitosta, meillä he ovat joka toinen viikonloppu.
Parisuhteeseen vaikuttanut? No onhan ainakin toistaiseksi vielä seksielämä huomattavasti rauhallisempaa kuin aiemmin, mutta kaipa se siitä piristyy . Muuten hyvin rauhalliseen tahtiin elämä soljuu, en kaipaa töihin enkä kotoa muutenkaan kovin usein mihinkään. Pitäisi oikeastaan yrittää useammin päästä liikkeelle, itsestähän se vain on kiinni. Ja tietty vähän siitäkin että tuo iskä painaa pitkää päivää töissä, ja täältä maalta ei oikeen enää illalla mihinkään :ashamed: tule lähdettyä.

 

Meillä ei vain tärpännyt aiemmin,siinä se syy miksi meille ei ole aiemmin vauvaa kuulunut,ja nyt ollessani 34v saimme ihanan poika vauvan iloksemme :heart:
ja ei ole parisuhteemme muuttunut lainkaan....mieheni on ollut aina maailman hellin aviomies :heart:

 

Ensimmäisen puolisoni kanssa sovittiin että ruvetaan hankkimaan lasta, kun täytin 30, mutta hän vetkutti ja vetkutti aloittamista 'meillä pitää olla isompi asunto', 'sinulla pitää olla paremmat tulot', 'minulla pitää olla työpaikka, johon haluan jäädä'. Koskaan ei ollut sopiva aika. Ja sitten, kun olin 34-vuotias, meille tulikin ero, koska hänellä oli toinen suhde. Myöhemmin hän on sanonut, ettei halunnut lapsia, muttei uskaltanut sanoa minulle sitä, koska minulle se oli selvästi niin tärkeää..

Nykyiseni tapasin 35-vuotiaana, aloimme yrittää lasta kun olin 37-vuotias, ja ehdin täyttää ennen hänen syntymänsä 38-vuotta.

Niin se elämä vaan joskus heittää...

 

Esikoistyttö syntyi kesäkuussa 2004 ollessani 37,5 v. Tällä viikolla tulee avokin kanssa 2 v yhteistä taivalta.

 

Kiitos viesteistä, kiva lukea, miten elämän on kutakin ohjannut eteenpäin Ehkä mun viestistä saa virheellisen kuvan; oikeastaan meillekään se vauva ei juuri paljoa aikaisemmin olisi voinutkaan tulla. Sitä paitsi, onpa ainakin tullut rutkasti elämänkokemusta ennen lapsen saamista, en todellakaan olisi voinut kuvitella itseäni äidiksi 10v. takaperin...

Lisää vain kertomuksia jos löytyy muita kaltaisia! :wave:

 

Mä sain oman esikoiseni 31-vuotiaana. Omasta mielstäni olin vasta silloin siihen kypsä, mutta jos olisin tavannut mieheni aiemmin, niin varmaan se oma "valmius" olisi tullut aiemmin.
Entinen avomieheni ei halunnut lapsia ja parin vuoden jälkeen erosimme, vaikkakaan ei varsinaisesti lapsiasian takia. Vuonna -99 tapasin nykyisen mieheni ja meille oli heti selvää että me olemme perhe ja teemme lapsia . Vuonna 2000 menimme naimisiin ja 2001 syntyi ensimmäinen lapsemme ja siitä 1,4 kk eteenpäin syntyi toinen . Kiirettä pitänyt
Ensimmäinen lapsi ei parisuhteeseen vaikuttanut kuin korkeintaan parantavasti. VAsta toisen lapsen jälkeen ymmärsimme miksi ihmiset eroavat kun lapset ovat pieniä. Meillä ei ole järisyttäviä ongelmia ollut, mutta kyllä se yhteinen aika on aika kortilla ollut. Seksielämäkin koki hetkellisen läheskuoleman . Kun lapset vihdoin oli illalla saatu nukkumaan, niin sitten olinkin itse niin tööt, että menin perässä. Onneksi meillä siitäkään ei tullut traagista ongelmaa, mieskin sen verran aikuinen, että ei itke ja vonkaa vaan ymmärtää elämänvaiheen. Itselleni se oli suurempi ongelma. On helpompi tuntea itsensä NAISEKSI eikä vain äidiksi jos on jotain vipinää

Muutkin huomionosoitukset jäivät vähiin kun aina oltiin kiireisä ja väsyneitä ja pahantuulisia (Minä ). Nyt parin vuoden haipakan jälkeen tilanne on tasaantunut ja meillä on uusromanttista oikein vanhaan alkuajan malliin . Eli tsemppiä muille! Kyllä se suhde voi taas parantua ku "pahin" vaihe on ylitetty. Nyt itse ymmärrän miksi on olemassa se kampanja, jonka idea olisi se ettei alle 3 vuotiaiden vanhemmat saisi erota. Voisi käydä niin ettei ero tulisikaan.

Ohoh, tulikin oikea sepustus. Mutta kiva olisi minustakin lukea muiden kokemuksista.

 

Hola amigas,

Olipa kiva lueskella eri tarinoita. Niin se elämä vaan menee omia polkujaan.

Täälläkin esikoista odotellaan ja ikää mittarissa 32. Miksi näin "kypsänä" (vaikka ikuinen lapsi olenkin) niin hyvin pitkälle sama syy kun monilla. Tapasin mieheni 3 vuotta sitten ja vasta hänen kanssaan tuntui että tässä on "se oikea". Mahtavaa aikaa ollaan saatu elää yhdessä ja kohta meitä onkin 3 - mistä tuleekin mielenkiintoista...

Olin kyllä nuorempana vakuuttunut että minusta tulee nuorena äiti, mutta niin vaan kävi että opiskelut, työt ja vajaat suhteet (väärät bongot?) eivät mielestäni antaneet tarvittavaa tukevaa alustaa. 30 -kriisin sattuessa kävin jopa ennustajalla (hehe), joka rauhoitteli ja kannusti kaikin puolin. Sanoi että saan kaksi lasta, joista toinen biologisesti oma...Hmm..sitä välillä mietin, että mitäköhän se tarkoittaa? Adoptio kun on ollut myös mielessä, etenkin sinkkuna päätin että jos ei äijää löydy niin voisin adoptoida lapsen.
Noh, enpä nyt ota ihan kirjaimellisesti tädin "näkyjä", joten eiköhän se tässä selviä miten elämä menee eteenpäin.

Nyt olen todella tyytyväinen että näin kävi - ei haittaa yhtää! Tuntuu vaan hyvältä että on saanut elää omaa itsenäistä ja vilkasta elämää - ei jää kaipaamaan semmosta ollenkaan. Nyt on kiva keskittyä perheeseen.

 

Tapasin nykyisen mieheni vajaa 3 vuotta sitten ja tuntui heti oikealta. Takana muutama pidempi seurustelusuhde mutta ei ikimaailmassa tullut mieleenkään ruveta heidän kanssa kuitenkaan lapsia tekemään.
Nyt tyttö 6 kk ja minä sekä isi ollaan 35v. Toista lasta tekisi jo mieli ennenkuin on liian myöhäistä. =)

 

Me olimme 34 vuotiaita kun esikoinen syntyi. Aikaisemmin ei vaan ollut mitään lapsifiiliksiä, tai miehellä taisi olla, mulla ei. Sit kesällä 2003 vaan päätin, että saa tulla jos tulee.
Minäkin pähkäilen nyt pikkukakkosta, tosiaan ennen kuin liian myöhäistä pitäisi varmaan jotain yritystä saada aikaiseksi.

Ainiin, mieheni kysyi yksi ilta multa, että jos olisin tiennyt kuinka ihana lapsi meille syntyy, niin olisinko halunnut sen jo aikaisemmin ?! Ehkä olisin, jos tosiaan olisin ymmärtänyt, että minustakin löytyy äititunteita :heart:

 

Me ehdittiin olla yli 10 v. yhdessä, ennenkuin alettiin lasta harkitsemaan. Se aika vaan jotenkin kulu. Itse asiassa täytyy myöntää, että ollaan kyllä paljon myös matkusteltu, biletetty, tehty kaikkea sitä mitä lasten kanssa ei olisi ehkä niin helppo ollut tehdä. Talo myös rakennettiin ja aika pitkälle maksettiinkin, ennen lapsia. Samaten hankittiin vakituiset työpaikat. Itse olin 12 lapsen täti, kun sain esikoisen, nuorempana sain siis hoitaa lapsia vaikkapa joka viikonloppu, jos siihen vain olisin suostunut. Monet tuttavapiiristä kuvittelivat, että me ei lapsia ikinä hankitakaan. Mulle ei oikeestaan ikinä tullu mitään vauvakuumeita. Mä en tainnu olla kypsä tähän hommaan aikaisemmin. Nyt nautin perhe elämästä, enkä kaipaa kuppiloita, enkä etelänreissuja, meidän esikoinen ja tää pikkukakkonen tullaan hoitamaan kyllä pääsääntöisesti kotona, hoitajia ei juur oo tarvittu. Nyt tuntuu, että tähän jaksaa sitoutua ihan eri lailla. Mies on myös täysin rauhoittunut, ei olisi todellakaan vielä n. 5 vuotta sitten uskonut...

 

nosto :wave:

 

Hienoa lukea, että muillakin on asiat samoin kuin itsellä! Sain esikoiseni 33-vuotiaana. Syitä oli monia: tapasin mieheni vasta muutama vuosi ennen lapsen syntymää, pitkät opinnot, työura, taloudellinen tilanne, ei ollut enemmälti "äitifiiliksiä" tai vauvakuumetta, mutta biletysfiiliksiä sitäkin enemmän. Siispä: onneksi en saanut lasta kymmenen vuotta sitten! Parisuhteeseen ei lapsensaanti mielestäni paljoakaan vaikuttanut - toki yhteistä aikaa on entistä vähemmän. Olimme "harjoitelleet" jo muutaman vuoden, sillä miehelläni on edellisestä suhteesta lapsi, joka viettää osan ajasta meillä.

 

Synnytin lapsemme 32-vuotiaana. Mä katson että elämä vie ja johdattelee, mua ei kaduta etten saanut lasta aikaisemmin. Takana kaksi suhdetta joissa raskaaksi tuleminen biologinen mahdottomuus. Tässä suhteessa iski sitten vauvakuume. Ehkä kyse oli hormooneista, siitä kuuluisasta biologisesta kellosta Mulle lapsien tekeminen aikaisemmin tai myöhemmin ei oo ollut mikään tietoinen valinta. Siis en ole ajatellut että ensin ura tai eletään nuoruus jaloista ja sitten vasta lisääntymään Aikaisemmin en vaan halunnut lapsia. Jos vauvakuumeita oli, niin ne myös meni suht nopeasti ohitse, sillä mulla ei ollut halua lähteä etsimään siittäjää kadulta

 

Sain 30v. Raskaaksi tulo kesti reilu 2v.Ja vaikea saada nuorena lasta jos ei ole puolisoa ensin. :/