Ajattelin perustaa tällaisen ketjun, koska en ole oikein itselleni sopivaa ketjua löytänyt.
Olen 29-vuotias ja toista lasta ollaan yritetty n.8 vuotta. Kertaakaan ei ole testeissä edes haamua näkynyt :'(. Olemme käyneet tutkimuksissa, eikä vikaa tunnu löytyvän. Toiset gynet ovat toteneet että minulla on vähän "Pco-tyyppiset munasarjat", toiset kieltävät sen. Kierto on suht säännöllinen 28-30 pvää. Aukiolotutkimustehty, simpat tutkittu ja on todettu että "ehkä ovulaatiokin tapahtuu". Kolme inssiä tehty, joista kaksi femar avusteisesti, tuloksetta.
Nyt sitten sain vihdoin ja viimein kokeilla Clomejakin, ensimmäinen kierto menossa. Näiden jälkeen on sitten mahdollisesti IVF vuorossa. Olen tavallaan pelännyt sitä päivää, kun minulle todetaan, että "tämä on sitten se sinun viimeinen keino." Ehkä tämän pelon takia meillä on tämä homma venynyt näin pitkälle. Toivottavasti ei kuitenkaan liian pitkälle..
Tässä kohtaa olen ehtinyt miettimään jos jonkinlaista. Onko ylemmän tahto, etten saa enää lapsia? Teinkö ensimmäisen kanssa jotakin niin väärin? Menikö sektiossa kaikki ihan oikein? Onko jotain voinut jäädä lääkäreiltä huomaamatta? Milloin pitää luovuttaa?
Tämä on minulle huomattavasti raskaampi asia kuin miehelleni. Joskus olen miettinyt, että pitäisikö minun kääntyä ja psykiatrin puoleen, tuntuu kuin olisin yksin tämän asian kanssa...
Noin 288 negatiivisen raskaustestin jälkeen satuttaa se seuraavakin ihan yhtä paljon. Ei siihenvaan totu.
Vaikka minulla jo yksi lapsi onkin, tuntuu siltä, etten ole kokonainen ilman sitä toista. Tätä on niin vaikeaa selittää.:ashamed:
Ystäväni raskautuvat, synnyttävät, raskautuvat taas ja synnyttävät taas. Minä katselen vieressä ja pysyn paikoillani, vuodesta toiseen.
Tässä pääpiirteittän minun tarinani.
Toivottavasti teitä muitakin on täällä, etten ole aivan yksin.
-Angela-
Olen 29-vuotias ja toista lasta ollaan yritetty n.8 vuotta. Kertaakaan ei ole testeissä edes haamua näkynyt :'(. Olemme käyneet tutkimuksissa, eikä vikaa tunnu löytyvän. Toiset gynet ovat toteneet että minulla on vähän "Pco-tyyppiset munasarjat", toiset kieltävät sen. Kierto on suht säännöllinen 28-30 pvää. Aukiolotutkimustehty, simpat tutkittu ja on todettu että "ehkä ovulaatiokin tapahtuu". Kolme inssiä tehty, joista kaksi femar avusteisesti, tuloksetta.
Nyt sitten sain vihdoin ja viimein kokeilla Clomejakin, ensimmäinen kierto menossa. Näiden jälkeen on sitten mahdollisesti IVF vuorossa. Olen tavallaan pelännyt sitä päivää, kun minulle todetaan, että "tämä on sitten se sinun viimeinen keino." Ehkä tämän pelon takia meillä on tämä homma venynyt näin pitkälle. Toivottavasti ei kuitenkaan liian pitkälle..
Tässä kohtaa olen ehtinyt miettimään jos jonkinlaista. Onko ylemmän tahto, etten saa enää lapsia? Teinkö ensimmäisen kanssa jotakin niin väärin? Menikö sektiossa kaikki ihan oikein? Onko jotain voinut jäädä lääkäreiltä huomaamatta? Milloin pitää luovuttaa?
Tämä on minulle huomattavasti raskaampi asia kuin miehelleni. Joskus olen miettinyt, että pitäisikö minun kääntyä ja psykiatrin puoleen, tuntuu kuin olisin yksin tämän asian kanssa...
Noin 288 negatiivisen raskaustestin jälkeen satuttaa se seuraavakin ihan yhtä paljon. Ei siihenvaan totu.
Vaikka minulla jo yksi lapsi onkin, tuntuu siltä, etten ole kokonainen ilman sitä toista. Tätä on niin vaikeaa selittää.:ashamed:
Ystäväni raskautuvat, synnyttävät, raskautuvat taas ja synnyttävät taas. Minä katselen vieressä ja pysyn paikoillani, vuodesta toiseen.
Tässä pääpiirteittän minun tarinani.
Toivottavasti teitä muitakin on täällä, etten ole aivan yksin.
-Angela-
