Y
Yksinäinen
Vieras
Mulla on 6v lapsi edellisestä suhteestani joka päättyi eroon kun ex petti nykyisen vaimonsa kanssa...
Aloin tapailla nykyistä miestäni melkein heti eron jälkeen ja alettiin seurustella.
Mieheni oli silloin reissuhommissa, eli su-to muualla ja pe-su kotona. Siis lähti aina sunnuntai-iltaisin. Olin kirjaimellisesti yh reilun vuoden, asuin omassa asunnossa lapsen kanssa ja mies tuli sitten sinne viikonlopuiksi.
Kun reissuhommat loppui, meillä meni todella hyvin ja oli aivan ihanaa kun toinen oli siinä koko ajan. Iloisin mielin hoidin lapsen ja kodin ja odottelin miestä töistä, elämä hymyili
Mun mies on suuresta "rakentajasuvusta" ja hän alkoi sitten rakentaa. Minä olin sitä vastaan, koska tuntui ettei ehditty elää sitä ns.normaalia arkea tarpeeksi, mutta rakentaminen alkoi silti. Mies lupasi, että se max.2vuotta ja kaikki tasoittuu.
Nyt on mennyt 3vuotta, asutaan jo tässä talossa, mutta tämä on aivan kesken. Ulkoa ja sisältä. Toinen vessa puuttuu, sauna puuttuu, listat puuttuu, pintatyöt on tekemättä..... Eikä mies tee mitään.
Kaiken kukkuraksi ryhtyi yksityisyrittäjäksi ja minä olen taas yh. sillä erotuksella et aikaisemmin mulla oli sentään KOTI jossa viihdyin, vaikka se olikin "hikinen kerrostalokämppä".
Nyt mä tuijotan täällä näitä keskeneräisiä seiniä päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ei musta ole näitä yksin laittamaan kuntoon ja miehellä aika ja motivaatio pyoreä nolla.
Lisäksi mies on aloittanut harrastuksen joka vie sitten ne ainoatkin vapaaillat mitä voisi olla. Ja saattaa olla viikonloppuisinkin töissä.
Se ei ole kysynyt mun mielipidettä mihinkään, ei rakentamiseen eikä yrittäjyyteen, ei harrastukseensa eikä mihinkään. Mä olen sille itsestäänselvyys ja mua ahdistaa.
Lapsi sitoo mut kotiin illoiksi kun menee nukkumaan 20maissa ja sen jälkeen mä vaan pyörin täällä enkä saa tartuttua mihinkään.
Käyn päivisin töissä ja tulen lapsen kanssa tyhjään kotiin, teen ruokaa, pesen pyykkiä, siivoan. Lapsi nukkumaan ja tylsyys iskee.
Mä olen lukenut, katsonut elokuvia, soitellut maratonpuheluita ystäville, täytellyt ristikoita ja notkunut netissä nyt melkein 2vuotta putkeen iltaisin kun olen yksin kotona.
Jokatoisen viikonlopun lapsi on isällään ja silloin mua ei juuri kotona näy, lähden perjantaina, näen ystäviä, saatan yöpyä heidän luonaan, saatan vetää pään täyteen, saatan vaan kiertää kavereiden luona ja käydä kotona nukkumassa, kunnes tulee sunnuntai ja rakas lapseni tulee taas kotiin ja arki alkaa.
Olen todella kiitollinen tuosta jokatoisesta viikonlopusta, muuten mä olisin jo oikeasti hullujenhuoneella.
Mä en todellakaan koe olevani parisuhteessa.
Olen useita kertoja puhunut miehen kanssa, mutta ei se ymmärrä mua yhtään, se mielestä mun elämässä ei ole mitään vikaa ja moni olis kuulema kateellinenkin mulle. Hah. Ja mistäköhän. "No siitä et sulla on katto pään päällä, ruokaa jääkaapissa, auto pihassa, rahaa tilillä, terve lapsi, ystäviä..." Jep, pointtinsa tuossakin, mutta.... Helppo se on sanoa kun itse ei käy kotona kun nukkumassa eikä mikään pakota pysymään kotona. Pelksätään tieto siitä et mä EN VOI lähteä mihinkään saa mut ahdistumaan. Jos olisin lapseton, niin tuskin ahdistais näin koska mä voisin lähteä koska vaan ja tehdä mitä vaan, mikään ei sitois mua kotiin. Enkä nyt todellakaan syytä lastani mistään, mun lapsi on mulle kaikki kaikessa ja rakastan lastani koko sydämestäni <3
Tais tulla aika pötkö tästä avautumisesta, toivottavasti joku jaksaa silti lukea ja osaa lohduttaa tai tukea jollakin tapaa...
Tämän kirjoittaminen helpotti jo hieman...
Aloin tapailla nykyistä miestäni melkein heti eron jälkeen ja alettiin seurustella.
Mieheni oli silloin reissuhommissa, eli su-to muualla ja pe-su kotona. Siis lähti aina sunnuntai-iltaisin. Olin kirjaimellisesti yh reilun vuoden, asuin omassa asunnossa lapsen kanssa ja mies tuli sitten sinne viikonlopuiksi.
Kun reissuhommat loppui, meillä meni todella hyvin ja oli aivan ihanaa kun toinen oli siinä koko ajan. Iloisin mielin hoidin lapsen ja kodin ja odottelin miestä töistä, elämä hymyili
Mun mies on suuresta "rakentajasuvusta" ja hän alkoi sitten rakentaa. Minä olin sitä vastaan, koska tuntui ettei ehditty elää sitä ns.normaalia arkea tarpeeksi, mutta rakentaminen alkoi silti. Mies lupasi, että se max.2vuotta ja kaikki tasoittuu.
Nyt on mennyt 3vuotta, asutaan jo tässä talossa, mutta tämä on aivan kesken. Ulkoa ja sisältä. Toinen vessa puuttuu, sauna puuttuu, listat puuttuu, pintatyöt on tekemättä..... Eikä mies tee mitään.
Kaiken kukkuraksi ryhtyi yksityisyrittäjäksi ja minä olen taas yh. sillä erotuksella et aikaisemmin mulla oli sentään KOTI jossa viihdyin, vaikka se olikin "hikinen kerrostalokämppä".
Nyt mä tuijotan täällä näitä keskeneräisiä seiniä päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ei musta ole näitä yksin laittamaan kuntoon ja miehellä aika ja motivaatio pyoreä nolla.
Lisäksi mies on aloittanut harrastuksen joka vie sitten ne ainoatkin vapaaillat mitä voisi olla. Ja saattaa olla viikonloppuisinkin töissä.
Se ei ole kysynyt mun mielipidettä mihinkään, ei rakentamiseen eikä yrittäjyyteen, ei harrastukseensa eikä mihinkään. Mä olen sille itsestäänselvyys ja mua ahdistaa.
Lapsi sitoo mut kotiin illoiksi kun menee nukkumaan 20maissa ja sen jälkeen mä vaan pyörin täällä enkä saa tartuttua mihinkään.
Käyn päivisin töissä ja tulen lapsen kanssa tyhjään kotiin, teen ruokaa, pesen pyykkiä, siivoan. Lapsi nukkumaan ja tylsyys iskee.
Mä olen lukenut, katsonut elokuvia, soitellut maratonpuheluita ystäville, täytellyt ristikoita ja notkunut netissä nyt melkein 2vuotta putkeen iltaisin kun olen yksin kotona.
Jokatoisen viikonlopun lapsi on isällään ja silloin mua ei juuri kotona näy, lähden perjantaina, näen ystäviä, saatan yöpyä heidän luonaan, saatan vetää pään täyteen, saatan vaan kiertää kavereiden luona ja käydä kotona nukkumassa, kunnes tulee sunnuntai ja rakas lapseni tulee taas kotiin ja arki alkaa.
Olen todella kiitollinen tuosta jokatoisesta viikonlopusta, muuten mä olisin jo oikeasti hullujenhuoneella.
Mä en todellakaan koe olevani parisuhteessa.
Olen useita kertoja puhunut miehen kanssa, mutta ei se ymmärrä mua yhtään, se mielestä mun elämässä ei ole mitään vikaa ja moni olis kuulema kateellinenkin mulle. Hah. Ja mistäköhän. "No siitä et sulla on katto pään päällä, ruokaa jääkaapissa, auto pihassa, rahaa tilillä, terve lapsi, ystäviä..." Jep, pointtinsa tuossakin, mutta.... Helppo se on sanoa kun itse ei käy kotona kun nukkumassa eikä mikään pakota pysymään kotona. Pelksätään tieto siitä et mä EN VOI lähteä mihinkään saa mut ahdistumaan. Jos olisin lapseton, niin tuskin ahdistais näin koska mä voisin lähteä koska vaan ja tehdä mitä vaan, mikään ei sitois mua kotiin. Enkä nyt todellakaan syytä lastani mistään, mun lapsi on mulle kaikki kaikessa ja rakastan lastani koko sydämestäni <3
Tais tulla aika pötkö tästä avautumisesta, toivottavasti joku jaksaa silti lukea ja osaa lohduttaa tai tukea jollakin tapaa...
Tämän kirjoittaminen helpotti jo hieman...