Yksin odottava, vertaistukea ja/tai juttukaveria vailla

En tiedä mistä aloittaisin kertomisen, mutta yritän nyt keksiä jotain.

Olen hiljattain eronnut nuori nainen, ja mulla on tarhaikäinen lapsi. Viikonloppuna selvisi että olen raskaana, mikä oli aikamoinen pommi.
Tilanne on vähän omituinen ja stressaava, pitkäaikaisista vauvahaaveista huolimatta en (vielä) osaa iloita raskaudesta, sillä pelkään lapsen isän suhtautumista vauvauutisiin. Lapsella ja uudella tulokkaalla on sama isä, eikä hänessä/hänen isän taidoissaan mitään vikaa ole, mutta en vaan voi luottaa siihen että uutinen olisi hänelle millään tavalla positiivinen yllätys tässä tilanteessa kun lusikat on laitettu jakoon ja niin edelleen.
Ensimmäinen neuvola-aika on vasta kuukauden päästä ja ajattelin säästää uutisia ainakin sinne asti, jolloin kysyn haluaako isä lähteä kanssani ultraan. Raskaudesta olen kertonut toistaiseksi vain parille lähimmäiselle ystävälleni, ja muilta aion salata asian niin kauan kuin pystyn.

Mutta vertaistuen ja keskustelukumppanin puutteessa tilanne tuntuu aika raskaalta, ja tuntuu että olisi hyvä päästä puhumaan ja vaihtamaan ajatuksia jonkun toisen yksin odottavan/odottaneen kanssa. Ketjuun saa vastailla ja yksityisviesteistäkään ei ole haittaa. Kiitos jos joku jaksoi edes lukea tätä, puuh.

 

Nostellaas...

 

Jaahas, ei näytä ketju ottaneen tuulta alleen.

 

Valitettavasti mulla ei ole kokemusta vastaavasta. Mutta mä halusin toivottaa sulle oikein paljon jaksamista.

Mulla kyllä on kokemusta vahinkoraskaudesta parisuhteessa, jossa raskaus ei todellakana ollut millääntavoin toiselle osapuolelle toivottu, haluttu tai mitenkään iloinen asia. Yhden abortin oli jo aikaisemmin tehnyt, tosin muista syistä kuin isän innottomuudesta. Tällä kertaa tiesin, että voin lapsen pitää, isän mielipiteestä huolimatta.

Koko raskausaika meni yksin. Meis ei tullut ultriin,e i halunnut nähdä ultrakuvia eikä todellakaan odottanut innoissaan lasta. Päinvastoin. Hän oli sitä mieltä, että koko lapsi pilaa hänen elämänsä ja ettei hän edes koskaan ole halunut olla minun kanssani, ainoa syy oli yhteinen lapsemme. Mutta erota ei voinut, koska mitä muut hänestäs itten ajattelisivat.

Raskausaika oli todella rankka. Kuuntelin parhaani mukaan miehen ajatuksia ja pyrin rohkaisemaan häntä tekemään niinkuin itse tahtoi. Kerroin ettei hänen tarvitse, jos niin haluaa, millään tavoin olla osallinen tulevan alpsen elämään, ei virallisesti eikä epävirallisesti, jos näin tahtoo.

Kaikkein pahinta oli ehkä se, että kukaan lähipiiristä ei tiennyt tilanteesta ja tosiinaan se ajoi aika tukaliin tilanteisiin niin minut kuin miehenkin.

Vaan kun synnytys tuli ja lapsi syntyi, niin mies meni kyyneliin onnesta. Siinä samassa hetkessä hän unohti ihan kokonaan, ettei halunnut lasta tai että koki hänen pilaavan oman elämänsä. Ajatuskin elämästä ilman lasta oli miehestä siitä hetkestä lähtien sietämätön.

Enää emmem ole yhdessä, vaan eronneita. Ja hän jäi lähivanhemmaksi lapsillemme, sillä huolimatta toisen lapsemme odotusajasta, hän ei olisi kestänyt eron lisäksi eroa lapsistamme.

En tiedä auttaako tämä erilainen tarina sinua, mutta ehkä valaa vähän uskoa, että jsoksu mahdottomatkin tilanteet muuttuvat ja niistä tulee mahdollisuuksia

 

Valitettavasti mulla ei ole kokemusta vastaavasta. Mutta mä halusin toivottaa sulle oikein paljon jaksamista.

Mulla kyllä on kokemusta vahinkoraskaudesta parisuhteessa, jossa raskaus ei todellakana ollut millääntavoin toiselle osapuolelle toivottu, haluttu tai mitenkään iloinen asia. Yhden abortin oli jo aikaisemmin tehnyt, tosin muista syistä kuin isän innottomuudesta. Tällä kertaa tiesin, että voin lapsen pitää, isän mielipiteestä huolimatta.

Koko raskausaika meni yksin. Meis ei tullut ultriin,e i halunnut nähdä ultrakuvia eikä todellakaan odottanut innoissaan lasta. Päinvastoin. Hän oli sitä mieltä, että koko lapsi pilaa hänen elämänsä ja ettei hän edes koskaan ole halunut olla minun kanssani, ainoa syy oli yhteinen lapsemme. Mutta erota ei voinut, koska mitä muut hänestäs itten ajattelisivat.

Raskausaika oli todella rankka. Kuuntelin parhaani mukaan miehen ajatuksia ja pyrin rohkaisemaan häntä tekemään niinkuin itse tahtoi. Kerroin ettei hänen tarvitse, jos niin haluaa, millään tavoin olla osallinen tulevan alpsen elämään, ei virallisesti eikä epävirallisesti, jos näin tahtoo.

Kaikkein pahinta oli ehkä se, että kukaan lähipiiristä ei tiennyt tilanteesta ja tosiinaan se ajoi aika tukaliin tilanteisiin niin minut kuin miehenkin.

Vaan kun synnytys tuli ja lapsi syntyi, niin mies meni kyyneliin onnesta. Siinä samassa hetkessä hän unohti ihan kokonaan, ettei halunnut lasta tai että koki hänen pilaavan oman elämänsä. Ajatuskin elämästä ilman lasta oli miehestä siitä hetkestä lähtien sietämätön.

Enää emmem ole yhdessä, vaan eronneita. Ja hän jäi lähivanhemmaksi lapsillemme, sillä huolimatta toisen lapsemme odotusajasta, hän ei olisi kestänyt eron lisäksi eroa lapsistamme.

En tiedä auttaako tämä erilainen tarina sinua, mutta ehkä valaa vähän uskoa, että jsoksu mahdottomatkin tilanteet muuttuvat ja niistä tulee mahdollisuuksia

Jotain tuttua tässäkin, ei tuo lapsen isä ensimmäisestäkään raskaudesta innoissaan ollut ja alussa vaatikin aborttia. Ultrissa oli mukana, mutta muuten ei oikein ollut kiinnostunut, mutta lapsen synnyttyä olikin kovin onnellinen ja hänestä tuli ihana ja rakastava isä.
Toivottavasti tähän uuteen raskauteen osaa suhtautua paremmin ja on lapsen elämässä yhtä paljon kuin aiemmankin.

Mutta kiitos viestistä ja jaksamisten toivottamisesta, jaksamista tässä tarvitaankin

 

Hei!

Odotin esikoistani aikanaan ihan yksin ja elettiinkin hänen kanssaan pitkään kahdestaan, kunnes tapasin nykyisen mieheni. En viitsisi tähän kirjoitella sen pidempiä tarinoita, mutta vaihdan mielelläni kanssasi ajatuksia raskausajasta ja yksinhuoltaja-arjesta vauvan kanssa, jos haluat
T: Pieni riiviö