Yksin avioliitossa

Kesälomalla olo on kamalaa. Tulee esiin koko suhteen raadollisuus eli se, että emme todellakaan ole toisillemme sopivat kumppanit. Seksiähän tässä avioliitossa ei ole, mies varmasti sahaisi mutta läheisyys ja hellyys puuttuu, niin en ole aloitetta itse tehnyt, eikä hänkään muulloin kuin humalassa ensin kähmii ja sitten haukkuu lehmäksi ja lahnaksi kun ei onnistu.Loma.aikojen ulkopuolella homma toimii vain siksi, että teen pitkiä työpäivä ja olen kotona vasta iltapala-aikaan laittamassa koulunaloittanutta lastamme nukkumaan. Huomaan, että tämä loma ja minun kotona oloni sekoittaa mieheni arkiaikataulun totaalisesti ja hän on entistä kärttyisempi ja vihaisempi kaiken aikaa. Minä itse olen surullinen, alistunut ja yksinäinen. Tyttöystäväni ja lapseni eivät täytä tätä tyhjiötä. Olen kaistahullu jatkaessani tässä rakkaudettomassa ja ilottomassa avioliitossa, mutta toisaalta olen papin aamenen yhteydessä luvannut yrittää ja jaksaa...Tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta vaatia meiltä kummaltakaan tälläistä elämää. Mieheni ei puhu, jos yritän puhua hänelle hän lähtee huoneesta. Salaa toivon hänen löytävän itselleen naisen, jotta hän päästää minusta irti. Itselleni toivon vain iloista ja myönteistä elinympäristöä ilman mulkoluja, vihaisia kommentteja ja alituista kylmän sodan ilmapiiriä. Onko joku teistä kokenut samaa? Miten olette asian ratkaisseet? Nimim. aamenesta jo 10 v

 

No jaa, lapsista ei ole tietoakaan, mutta kuuden vuoden seurustelun jälkeen oli samoja ajatuksia. Aina suru puserossa.

Ja sama juttu, en osannut erota, koska olin ollut alussa niin tosissani, ja ties mitä lupauksia oli tehty puolin ja toisin.

Jotenkin sain väännettyä itseni irti siitä, ja sen jälkeen ainoa mitä ihmettelin, oli se, että miten helvetissä en aikaisemmin tajunnut, että elämä voi olla helpompaakin.

Ero on aina ero, ja vieroitusoireisiin kannattaa varata n. puoivuotta-vuosi. On huono omatunto, ja on pelkoja tms.

Siitä kun pääsee yli, ja etsii uuden kaverin itselleen, niin kohta on kuin koko paskaa ei olisi koskaan ollutkaan.

On vain yksi elämä, kaikki me kuollaan ennemin tai myöhemmin.

Kun haudassa makaamista ajattelee, niin tuntuu niin tyhjänpäiväiseltä, että se muutama kymmenen vuotta minkä ihmiselo kestää, piti tuhlata turhaan riitelyyn ja vatkaamiseen, mikä ei ole menossa eikä tulossa mihinkään lopputulokseen.
Ei näitä maallisia rasitteita kannata niin vakavissaan pelätä, eikä se ukkosi savuna ilmaan katoa, vaikka lähtisit heti läiskimään.
Silläkin on oma elämä, vastuu siitä, se ei ole sinun huoli.

Kannattaa panosstaa sellaisiin asioihin kunnolla, joilla on jokin edistymisen mahdollisuus.
Kuten lapsi, ja sinä itse.

 

Niin, kaiken tämän minä järjellä ajateltuna kyllä tiedän ja kuitenkin tuntuu aivan liian itsekkäältä viedä lasta yhteisestä kodista. Vai piiloudunko vain tämän tekosyyn taakse, sillä emmehän me hääppöistä esikuvaa parisuhteesta lapsellemme tällä tavalla välitä. Joka ilta nukkumaan mennessä ajattelen, että josko huomenna yritän taas vaan sinnitellä, hymyillä ja olla ystävällinen. Se ei auta. Ja hymy katoaa minustakin. Koko persoonallisuuteni on muttunut tämän avioliiton myötä. Kun katselen miestäni juttelemassa naapureillemme takapihalla näen hänessä ne iloiset ja aurinkoiset ominaisuudet, jotka tämän kodin seinien sisältä puuttuvat. Hänkin varmasti olisi onnellisempi jonkun toisen kanssa. Et usko miten monesti olen herkutellut ajatuksella vain pakata laukut ja häipyä...mutta kun on se kaikkein rakkain joka jäisi taakse... Enkä voi lasta repiä koulusta, kotipihasta ja kauniista kodistamme sen vuoksi etten itse vaan enää jaksa.

 

Istun taas netissä joka jumputtaa imuroitua musiikkia.
Aikuinen tytär sai toisen opiskelupaikkailmoituksen postista.
Ilmainen Oho-lehti kolmeksi viikoksi. Nuorempi neiti teki taas jotain ihania muffinsseja. Koekeittiö pyörii taas täysillä.

Yh-äitinä elämä on kuin satua verrattuna entiseen elämään.
Ahdistus, tuska, paha olo, paniikkihäiriöt, masennus jne.
Taaksejäänyttä elämää.

Aamulla herätys, sitten telkkarista Sydämen asialla, Hesarin lukeminen, netissä surfailu. Sitten lorvimista. Iltatöihin.

Mihin niitä miehiä tarvitaan. Ei mihinkään.

Asuimme avioeron jälkeen monta vuotta kodissamme. Minne sitä kotoaan osaisi lähteä. Osituksen jälkeen myin asunnon ja ostin entistä paremman tilalle.

Hoida avioero niin, että jäät lasten kanssa asumaan nykyiseen kotiin. Ota pankista lisää lainaa, jos muuten ei onnistu.

Miehesi käytös muistuttaa paljon alkoholistin käytöstä.
Onko kaljoittelu jo saanut hänellä ylivallan.

Laita mies ulkoruokintaan. Hanki hänelle oma vuokra-asunto.
Ehkä hän on saamaton eikä saa hoidettua asiaa.
Lyö avaimet käteen, anna osoite lapulla, tilaa hänelle taksi ja anna sähköpostiosoitteesi.

Puhelimessa älä hoitele hänen kanssa asioita.

Jos asumuserossa puheet ja käytös ei muutu, hanki avioero.

Ehkä ammattiauttajat antavat sinulle parempia ohjeita.
Olen vain vertaistukilinjalla. Ilokseni Elleissä ja suomi24:lla pyörii myös koulutettuja auttajia.

 

Minä myös pelkään tulevaa kesälomaani! Ennen otin lomani eri aikaan kuin mieheni, mutta nyt hän jättäytyi työttömäksi ja on kotona, joten pakko olla kotona samaan aikaan.

Meilläkään ei mies välitä seksistä, mutta on jo vähän vanhempi kuin sinun, luulen. Ei hän kyllä tuollaisilla nimillä hauku, se olisikin jo liikaa.

Mieheni on raivohullu riehuja, jolle muutama poikkipuolinen sanakin on liikaa ja saa riehumisen aikaan. Hyvinä piirteinä on hänen uskollisuutensa ja passaamisensa. Jos miehessäsi ei ole mitään hyviä piirteitä niin miksi häntä katselet ja ahdistut? Itse olen katsellut 35 v. ja siinä välissä pitänyt paria sivusuhdettakin, ja heissä kummassakin oli omat vikansa, en esim. olisi voinut ottaa heistä vakisuhdetta pelkäämättä pettämistä.

 

Jos papille luvattu sana on ainoa motiivisi olla vielä onnettomassa elämässä, niin se lupaus on ihan turha pitää. Kaikkien eronneiden kommentit tuntuvat olevan ""helpottunut olo"" ja sen sinäkin ansaitset kuten myös lapsesi ansaitsee paremman parisuhteen mallin ja iloisemman äidin. Tee itsellesi paras asia ja hanki itsellesi hyvä elämä.

 

hei, hetkinen, itsekästä on ennemmin jatkaa kuin erota.
Miten lapsellesi voisi olla helpompaa tuollaisessa ilmapiirissä kun se sinullekkin aikuisena on liikaa?!

Jos et itsestäsi välitä niin välitä edes lapsestasi ja lähde hänen kanssaan niin pian kuin mahdollista. Jälkeenpäin tulet katumaan vain sitä ettet lähtenyt jo aiemmin. Tai siis lähde tai pistä miehesi lähtemään - mikä teidän ratkaisunne sitten ikinä onkaan.

Minä tein ratkaisuni lasten kannalta liian myöhään ja kadun sitä lopun elämääni eikä lapsetkaan kiittele vaan ovat suoraan sanoneet mitä ovat mieltä siitä idioottimaisesta ajatuksestani että lapsille olisi muka parempi kun vanhemmat asuvat saman katon alla. Hxxxtti että ihminen voikin olla typerä, ettei saanut itseään ajoissa irti siitä ilottomuudsta ja rakkaudettomuudesta.

 

Tuttu tunne olla yksinäinen. En osaa kylläkään sinua mitenkään neuvoa, kun vähän sama tilanne itsellänikin. En ole naimisissa, avoliitossa. Mutta mikään ei ole kamalampaa kuin olla yksinäinen parisuhteessa. Meiltä puuttuu hellyys ja muutenkin kaikenlainen yhdessäolo. Seksi on olematonta, minun ei vaan tee mieli. Kun sitten se seksikin on miehen puolelta vaan sellaista ""housut pois ja hoitoon"", ei mitään ""uuninlämmitystä"" ensin vaan suoraan asiaan, en paljon nauti. Meillä on myös pieni lapsi joka tietenkin ottaa omansa. Ero on käynyt mielessä, mutta ei se ole niin helppoa lähteä. 10 vuotta on yhdessä oltu. Mutta en ole onnellinen tässä suhteessa, ei kyllä taida olla mieskään. Ja mikä ihme miehiä vaivaa, kun se puhuminen on niin vaikeaa. Tämä ukko ei kanssa puhu eikä pukahda, mielummin pitää mykkäkoulua, mikä sitten on ärsyttävää.

 

Liitossa voi tosissaan olla ns. yksin, sen minakin tassa liitossa olen kokenut mita on olla yksin. Valilla tuntuu, etta olen totaalisesti yksin, vaikka on mulla sukulaisia lahella ja muutama kaverikin. Mutta lahes yksin taytyy selvita kaikista asioista. Tama on toinen liittoni - avo sellainen - ja nyt huomaan minkalaista elama voi olla jos ei synkkaa toisen puoliskon kanssa. Eka liittoni oli tosi onnellinen, kunnes kaikki meni pieleen n. 9 avioliittovuoden jalkeen. Sen liiton piti kestaa, mutta kaikesta huolimatta ero tuli. Ja se on ollut elamani rankin kokemus.

Mies on nyt toisella paikkakunnalla toissa ja taytyy sanoa, etta en ole yhtaan kaivannut hanta. Viime kaynnilla ns. rakasteltiin ja koin etta han halusi vain panna... tosi hirveeta... sen vahaisen seksin mita nyt on harrastettu olisi voinut jattaa tekematta kun tuli vain paha olo mulle siita.

Meillakin on yhteinen lapsi ja hanella mukavat sukulaiset mutta oma yhteiselomme mattaa pahemman kerran. En odota hanen kanssaan tapahtuvaksi mitaan kivaa. En jaksa uskoa mihinkaan hyvaan olen jo lahestulkoon menettanyt toivoni. Ajatettelen etta sinnittelen lapsen takia ja kun jo yksi liitto sarkyi niin tuntuu pahalta sarkea tatakin liittoa ja taas erottaa lapsi aidista ja isasta. Mutta ajattelen meneeko elama hukkaan tassa. Oltiin kevaalla avioliittoleirillakin ja oli tosi kivaa kun sai olla yhdessa, mutta taa sama shit jatkuu taalla kotona.

Se menee ite lahes joka ilta jollekin kaverille jos ma olen kotona. Viikonloppuisin me ei tehda mitaan yhdessa. En nyt muista milloin viimeksi oltais jotain yhdessa tehty. Tosin makin olen nyt viikonloppuisin toissa. Ehka joku reissu tehdaan nyt perjantaina kun molemmilla on vapaata. Mutta viimeksikin kun oltiin matkalla niin ei sita oikeastaan mun jutut kiinnostanut. Kun halusin kattella ympari kaupunkin, kun vihdoinkin paasin kotikaupungista ihmisten ilmoille niin se vaan raukutti etta sita vasyttaa ja pilas koko fiiliksen.

Tuntuu vain etta lahes joka asia mattaa. Se ei tykkaa, etta ma olen siina tyopaikassa toissa missa olen. Onhan mulla toki huono palkka ja lapsi joutui hoitoon -hanen mielestaan joutui. Mutta ei niita tyopaikkoja nykyaan ihan joka oksalla ole. On tosi rasittavaa taistella jokaisen asian kanssa, kylla sita miettii etta yksin on parempi. Ei tarvi kestaa toisen mokotysta ja valitusta. Eika pettya kun ei sita oikeasti kiinnosta tehda mun kaa mitaan. Vaikka se sanoo etta ei se sita ole ettei hanta kiinnostaisi. No, mita se sitten on jos ei kuukauteen voi lahtea koskaan ulos kavelemaan tms. yhdessa muutakuin pakottamalla.... ei siita mitaan muuta johtopaatosta voi vetaa kuin etta ei KIINNOSTA hanta samat asiat kun mua.

Valilla olen kirjoitellut miinus ja plus listaa ja kylla sinne miinuspuolelle on tullut niin paljon asioita, etta ihme etta viela ollaan yhdessa. Elamassa ei siis ole oikein mitaan iloa hanen kanssaan. Ei parisuhteen pitaisi tallaista olla. Enka usko etta taa parisuhde sen paremmaksi muuttuu vaikka muutettais jonnekin muualle - mita se haluaisi. Jos se on nyt tallaista mika taika sen vois muuttaa. Taytyyko taas erota vai jatkaa tata taistelua.....

 

Sama aatokset aikanaan läpi käyty. Jos te olette jo osaltanne olleet tarjoamassa sitä iloa miehelle, jota itse häneltä odotatte, se on peli vihellettävä poikki.
Oletko itse hellitellyt? Oletko tehnyt vapaaehtoisia valittamattomia pikku palveluksia? Oletko kannustanut seksiin? Oletko tarjoillut itseäsi houkuttelevasti? Oletko kiva kun mies tulee kotiin, mistä nyt tuleekin?
Tarjoatko ylimääräisiä pikku herkkuja? Laitatko puhtaan tyynyliina, kukan tyynyliinalle ja pikku rakkausrunon siihen? Tarjoatko yllätteän kylmä kljaa. Kerrotko kuinka hyvä miehesi on, kuinka taitava, siinä missä on. Onhan hän jossain. Jos ei ole, kerro missä on ollut. Mitään ei mies niin rakasta kuin aitoa kehumista.
Koska olet viimeksi järjestänyt teille kahdelle aikaa? Unohtaisitko surkean ilmeen, ärtsyilyn ja valituksen viikoksi?
Yritä vielä.
Jos ei auta, tee uusi strategia. Ei siihen kuole. Nainen erosta selviää. Talous kohenee. Lähde siitä, että lapsi mukaan tai 2 viikoa toisella ja 2 toisella. Aikuiset osaavat, jos tahtovat.
Saat pallaksi, yksinhuoltajakorotuksen lapsilisään ja elatusmaksut. Pärjäät hienosti.
Ja voithan aina naida toisen puhumattoman. Mies ei nimittäin noin vain puhu. Ei se toinenkaan. Pitää seurata muuta viestintää: Ilmeitä, eleitä, tekoja, vaatetusta, kodinhoitoa, suunnnitelmia, kohtelua lasten kohtaamista jne.

Siskot, elämä on kovin lyhyt. Se on tosi lyhyt tuhlattavaksi.

 

Niinpä. Tuossa on meille jokaiselle ajattelemisen aihetta. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Ei ehkä heti, mutta ajan kanssa. Yritystä kehiin tytöt.

 

Liitossa on aina kaksi osapuolta. Kun lupaa rakastaa myös vastamäessä, se ei totisesti ole helppoa. Mutta... siitä saa paljon, kun kestää ja jaksaa. Ei saa antaa periksi. Pitää etsiä keinoja. Esim.pariterapia on ihan ok. ja yleensäkin puhuminen on oikeastaan ainut keino selvitä asioista yli. Ei muuta kuin puhut suorat sanat puolisollesi. Ja kunhan on suuttumus laantunut, niin vakavaa puhetta. Kyllä se siitä. Erot on syvältä. ja väärin . Ei vaan itseä kohtaan vaan myös, ennenkaikkea lapsea kohtaan. Eikä aita toiselta puolelta ole yhtään vihreämpi. Tsemppiä. !

 

Luin kauhistuneena alkukeskustelua. kaikki vastaukset vain kehottivat ottamaan ja lähtemään. Onneksi muitakin näkökulmia lopulta löytyi.

Minä itse olin vastaavassa asemassa joitakin vuosia sitten. Muuten hyvä mies, mutta hän jotenkin itseriittoisesti käpertyi itseensä. Seksikin oli kuin hän ei olisi edes tiennyt ketä nai, eli hän ei ollut oikeasti läsnä.

Aikani kärvistelin ja kyselin neuvoa läheiseltä ystävältäni, MIKÄ OLI KAMALA VIRHE!!! Tämä ihminen oli itse eronnut ja vasta aikojen päästä sain selville, että hän katui eroaan ja siksi suositteli sitä kaikille muillekin, varsinkin sellaisille, joilla oli ensimmäinen suhde meneillään. Ajatus: koska itse olen mokannut, laitetaan vahinko kiertämään. Kännipäissään hän tunnusti asian eräässä porukassa, josta se minullekin kerrottiin usean ihmisen voimin.

Minä tyhmä ahdistuksissani noudatin hänen neuvoaan ja mitä siitä seurasi. Taloudellinen kurimus ensimmäiseksi, sillä osituksessa sain niin paljon rahaa, että yhteiskunnan tukia en saanut, mutta kuitenkin niin vähän, ettei se riittänyt Kaupungin vuokra-asuntoon en päässyt, vapaalla markkinoilla niitä ei ollut, joten asunto oli ostettava ja sitä varten otettava lainaa. Koska osituksessa olin saanut vain rahaa, minun oli otettava lainaa myös siihen, että sain asunnon kalustettua, sillä lasten kanssa ei asuta tyhjässä kämpässä. Asumistukea ei myönnetty, koska se ylimääräinen laina olisi pitänyt käyttää vuokraan joidenkin hiivatin pykälien mukaan. Valitin, mutta turhaan.

Ainoa tuki, minkä sain, oli se korotettu lapsilisä ja sillä nyt ei revitellä. Kun vielä työpaikkaani iskivät yt-neuvottelut ja minä jäin tyhjän päälle, alkoi kurimus. Olin kyllä pankin neuvosta ottanut sen lainan takaisinmaksuvakuutuksen, mutta siitä löytyi sellainen pienellä kirjoitettu präntti, jossa sanottiin, että yhtään lyhyempää työviikkoa ei saa puolen vuoden aikana olla. Meillä oli työt vähissä ja olin suostunut pariin puolipäiväiseen viikkoon, siis pakon edessä suostunut ja sen vuoksi vakuutus ei maksanut mitään, sama muuten päti työttömyyspäivärähaan jotenkin, ne viikot aiheuttivat sen, etten ollut oikeutettu siihenkään.

Lapset eivät koko aikana käsittäneet eron syytä ja sitä oli heille mahdotonta selittää, koska isä oli heille ollut ihan kiltti. Olihan hän minullekin, poissaoleva vain. Perheen ollessa yhdessä, oli rahaa tarpeeksi eikä joka hankintaa tarvinnut miettiä sataa kertaa. Oli omakotitalo, ei kapista pientä rivitalonpätkää, oli toimiva auto, joka mahdollisti harrastuksiin pääsyn ja oli harrastuksia, mm ratsastustunteihin rahat eivät erottua riittäneet.

Lopulta lapset alkoivat suhtautua minuun vihamielisesti, koska olin rikkonut heiltä kodin, vienyt ns, jokapäiväisen isän, laskenut heidän elintasoaan dramaattisesti, vienyt heidät pois tuttujen kavereiden luota ja tutusta koulusta ja vain sen takia, kun minulla ei ollut ollut kivaa.

Oli vaikeaa puolustautua, koska se oli totta joka sana.

Alkoi ankara asioiden ja arvojen uudelleenjärjestely. Juoksin ammattiauttajilla ja lasten hyvinvointiin vedoten puhuin ex-miehelleni ja jos hän ei kuunnellut, kirjoitin hänelle.

Hiljalleen alkoi tapahtua. Jotakin lähti virtaamaan. Mies ikäänkuin heräsi. Hänestä alkoi saada asioita irti. Aloitimme alusta uudelleen. Tosin en väitä, että elämä olisi auvoisaa vieläkään ja mies ""nukahtelee"" aina välillä. Kuitenkin tuntuu, että ollaan oikeilla jäljillä. Lapset voivat hyvin ja muistelevat aina välillä kauhulla sitä kamalaa aikaa, kun asuttiin rivarissa.

Nyt osaan arvostaa pieniäkin asioita, taloudellista vakautta ja omaa rauhaa ja pieniäkin positiivisia eleitä miehessäni. Niitä kun vahvistaa omilla positiivisilla eleillä, pääsee melko tyydyttävään tilanteeseen.

Ja tästä ystävästäni, siis entisestä, josta alussa kerroin. Hänen murrosikäinen tyttärensä muutti omalle isälleen, koska ei voinut sietää äitinsä uutta miestä. Välit äitiin on nyt lähes poikki.

Jokainen tehköön itse päätöksensä, en lähde ketään neuvomaan, mutta haluan kertoa, mitä minä olen kokenut ja miten myös voi käydä.

 

Mulla ei oo kovin paljo kokemusta näistä jutuista, mut yhtä asiaa ihmettelen. Miksi ihmeessä kuulostaa siltä, et pitäis mahdollisimman pian eron jälkeen löytää uus mies tai nainen? Luulen, et lapsi nauttis stressittömästä elämästä kahdestaan äidin/isän kanssa sen kamalan avo-/avioliiton jälkeen. Ja jos ei ole lapsia, niin vois olla hyvä asua ihan vaan yksin muutama vuosi, ja opetella olemaan niin. Muutenhan ne samat virheet toistuu uudessa liitossakin.

Uskon, että lapset kärsii siitä, kun äidin/isän uudet ""ystävät"" tulee kuvioihin liian usein, tai vaikka vaihtuvat jatkuvasti. Ei lasten kuulu murehtia ja kärsiä aikuisten ihmissuhteista. Ja lapsuuskin on ohi yllättävän äkkiä.

 

Olemme olleet yhdessä puolet elämästäni n. 15 v. Suhteessamme on ollut niitä myötä,- ja vastamäkiä ja välillä tosi isoja vastamäkiä että olemme vakavasti puhuneet erosta. Nyt on taas vastamäkeä. Samat asiat vaivaavat kuin ennenkin. Vaikka aiemmissa vaikeuksissa olemme jotain sopineet muka järkiperäisesti, niin aina ne palaa. En silti voi hvyäksyä näitä sääntöjä mitä olemme sopineet, koska ne mielestäni alistavat ja aliarvioivat minua.
Monet ovat sanoneet että olen tosi onnekas kun on tuollainen mies. Harva tekee ruokaa, siivoaa, hoitaa lapsia, hoitaa raha-asiat ja puhuu....mutta mutta
Minulla ei taida olla pahemmin mitään sanavaltaa mihinkään. Lähes kaikkeen pitää kysyä lupa häneltä (hän sanoo että yhdessä sovitaan ja päätetään asioista) Yleensä menee sitten niin että minä annan periksi, olen siis joustava. Olen ollut välillä ""laiskanpuoleinen"" mutta nykyään teen yhtälailla hommia kuin hänkin, mutta hän ei ole sittenkään tyytyväinen. Aina löytyy jokin uusi asia mistä hän saa huutaa ja moittia. Seksi on just niin kuin toinen kirjoittaja sanoi ""housut pois ja hoitoon"" ei esileikkejä tai hellyyttä. Minä kyllä olisin halailemassa, pusuttelemassa, hieromassa ja rapsuttelemassa. Yllätän sillä kylmällä kaljalla jne. Mutta itse en saa mitään. Ulkopuolisen silmissä meillä menee tosi hyvin. Hänen sukulaisten kanssa tulemme hienosti toimeen, joten olisi aika vaikeaa erota myös heistä jos eroaisin miehestäni.... En tiedä mitä teen... Olen todella ahdistunut. Syön, juon ja ostelen salaa...no kyllähän hän huomaa rahanmenosta että olen jotain ostellut mutta hän ei ole hankintoja nähnyt...koska se on yleensä syömistä...no näkee makkarat vyötäröllä. Mitä enemmän ahdistun sitä enemmän syön ja juon. Juominenkin on alkanut olla humalahakuista mitä se ei ole ennen ollut. Pelottaa... Lapset ovat kyllä ihmetelleet että miten viitsin olla ""isin"" kanssa kun se on ""tuommoinen"".... Vihreämpää ruohoa ei ole minkään aidan takana, joten uutta en halua....No ei kenenkään tarvitse tästä paatoksesta välittää....tänäänkään...anteeksi purkaus mutta pakko jossain purkaa...

 

Hei te avioliitossa ahdistuneet! Eräs asia mitä voisi kokeilla olisi oman elämän hankkiminen.

Miettikää mitä te elämältä haluatte ja tarkoittaako se välttämättä miehestä eroamista. Maailma on täynnä asioita joita voi opetella, harrastuksia joiden kautta saa uusia ihmissuhteita. Kertakaikkiaan uusia näkökulmia omaan elämäänsä.

Omia rajojaan voi kokeilla elämänsä loppuun asti! Vanhasta voi syntyä uutta, totutusta (ja hyväksytystä) voi luopua! Kun tuntuu siltä että elämänkumppanista ei löydy sisältöä elämään, vika on siinä että sitä sisältöä haetaan väärästä paikasta.

Eläkää! Olkaa lapsillenne esimerkkejä luovuudesta, rohkeudesta ja itsenäisyydestä!

 

Vähän on vaikeeta, jos pienimmätkin asiat pitää perustella viiemisen päälle, jos vaikka saisi jotain. Ja jos saa toisen kuukausitolkulla perustelemisen jälkeen vakuuttuneeksi jostain ja jopa kannustusta niin eipä mene kauaa kun yllättäin se ei olekaan enää hyvä asia. Joko sitä on kestänyt liian kauan/vähän aikaa, se on kallista tai sitten sitä ei kannata oikeestaan jatkaa ku ei se maksa mitään ja kotonakin ois hommia.
Ihmissuhteet hoidetaan silloin kun mies on jossain muualla, siis kotihommien ja muitten juttujen jälkeen jos ehtii.
Ja jos sattuu yllättäin jotain saamaan niin eipä aikaakaan kun saa kuulla että tuommoiseenkin turhaan tuli laitettua rahaa/aikaa jne... Että ota siinä sitten oma elämä....

 

Koko lapsuuteni ja nuoruuteni katselin ja kestin sitä, että isäni oli puhumaton ja itsepäinen. Kaikkea sai pyytää miljoona kertaa, esim. pyöränkumin paikkaamista, taitava ja omatoiminen mies hän on aina ollut mutta kiinnostusta ei ollut ikinä siihen mitä muulla perheellä.
Äiti oli (kuulemma yhteisestä päätöksestä... oliko sitten sovittu viittomalla vai miten...) jäänyt kotiin nuorempia veljiäni hoitamaan, ja tukia ei ollut koska duunari-isäni keskivertopalkka meni rajan yli tai jotain. Äiti osti lapsilisällä meille kaiken, vaatteet ja saipa joskus käytettynä ostettua suksetkin tm. Isältä sai vastauksen, että miten niin uudet farkut, sullahan on jo housut jalassa.
Muistan niitä yksinäisiä itkuja ja päiväkirjan tekstejä. Äiti yritti, keksi retkiä eväineen edes metsään tai rannalle, kivaa oli olla yhdessä, isä vain puuttui.
Hän kulki yksin kalassa. Hoiti kyllä talon hommat ja toi elannon, koskaan ei polttanut eikä alkoholia juonut, olen siitä kiitollinen.
Oli kuitenkin kurja katsoa, kun äiti kärsi yli 25 v. Vaikka järjesti paljon omaa elämäänsä ja oli vahva, tiedän että olisi pärjännyt paremmin yksin. Jotenkin sitä vaan oli onnellinen että voi aina mennä kotiin... mutta kuitenkin ilmapiiri oli hirveä. Elämänsä eli niiden välissä, kun kuunteli äidin purkauksia. Isä ei mitään sanonut. Mutta ei paljon kysymyksiinkään vastannut.

 

Sinun täytyy sanoa, että nyt riittää. Lähdetään avioliittoneuvojalle. Kävimme siellä (no ei väkivaltaan mikään auta jos ei mies halua) ja oli kyllä mahtava neuvoja!

Sanot suoraan että hommaat asunnon ja lähdet jos hän ei suostu keskustelemaan! Minä kärsin myös hellyyden puutteesta kun inhosin miestäni. Olin siinä ja melkein hypin seinille kun hän koski. Halusin sexiä, mutta en miestäni. Pakko oli kun en jaksanut etsiä uuttakaan ja lapset oli pieniä. Lopulta tunteet tulivat takaisin ja kaikki jatkui. Mitä nyt väkivaltaa riitti vaihtelevasti.

Lopulta se alkoi paheta ja sain tarpeekseni. 25 vuotta oltiin naimisissa kummiskin. Olisin ollut vaikka sängyssä ei mitään erikoisempaa tehtykään. Vain lähetyssaarnaaja-asennossa - no siinä onnistuin jopa hyvällä mielikuvituksella!

Haluja ei puuttunut kummaltakaan, mutta lopulta vain väsyin ja inhosin häntä! Ei ruvennut tekemään mitään erikoisempaa mitä olisin halunnut!!

Ttsemppiä!

 

Niin, en minä niistä motiiveistani ja aamenista enää tiedä, jotenkin vaan on omilta vanhemmilta iskostunut takaraivoon se, että helpolla ei saa luovuttaa. Joskun kun olen miehestäni saanut kokoaisen lauseen irti, on hän mulle ilmoittanut että MINÄ en ole yrittänyt. Hänelle se yrittäminen on sitä, että suljen suuni, hymyilen ja antaudun makuuhuoneessa. Itse hän ei juttele, ei hymyile, ei koske, mutta kun juo kaljaa viikonloppuisin niin sitten herää pöhnässä hurjat halut...ja varmasti hurjat ovatkin 10 kk selibaatin jälkeen. En tiedä pettääkö hän minua...epäilen sillä on aina kotona, mutta voihan ne hommat toki päiväsaikaankin hoitaa. Vonkaus on kyllä jäänyt nyt viimekuukausina vähemmälle, taitaa olla inho silläkin puolella niin vahva minua kohtaan. Kuitenkin hän kokee että parempi olla tässä kuin yksin, että se kaikesta huolimatta olisi paras ratkaisu meille molemmille. Olen yrittänyt tätä lähtemistä vuodesta 1999 ja vieläkin olen tässä. Tyhmä taidan olla, ihan pässi ja idiootti, nämäkin sanat olen kuullut mieheltäni useasti. Miehelläni on entisestä liitosta lapsia, yksi jo aikuinen, ykis aikuisuuden kynnyksellä ja alakoulussa oleva vielä. Minä olen yrittänyt käyttäytyä kunnialla tässä miesten porukassa, jossa minua vähätellään ja mulkoillaan, kun uskallan pitää puoliani jossakin asiassa. Joenkin tuntuu että joka toinen viikonloppu lasten tullessa isälleen eli meille alkaa minun henkinen helvettini. Mies saa voimia pojistaan ja oikein uhittelee minulle. Mitä isot edellä sitä pienet perässä. eivät sano rumasti minulle vielä, mutta eivät noteraa lainkaan esim. tervehdi tullessaan ja lähtiessään,ota siskoaan mukaan juttuihinsa, meitä ei ole, ja jos on olemme vain näkymättömät pahat. Tästäkin olen yrittänyt keskustella monet vuodet, mutta saan vaan ""kuula kalloon"" tyyppisiä rohkaisuja ja se keskustelu loppuu siihen ja itsetuntoni oikeasti vain painuu alemmaksi ja alemmaksi. Avioliittoni toimisi jos minä kykenisin olemaan täysin pinnallinen ja kova, itsekäs -mieheni on sitä.

 

Tätä on kokeiltu ainakin jossakin määrin. Ja varmasti toimiikin aikansa, mutta itse en pysty siihen, että minun mielistelyni on ainoa seikka jolla saan mieheni käyttäytymään ystävällisesti minua kohtaan. Ja kuulkaa, vaatimustaso se tuppaa nousemaan vaan, minä ainkin aamupalojen ja välipalojen ja ex tempore -panojen välissä huomasin olevani kuin joku sexi-orja siinä ja se loppuikin aikanaan kauheaan riitaan...tilanne rauhoittui jälleen, niinkuin se aina tuppaa tekemään ja minä olen yrittänyt paneutua työhöni ja lapseemme. Välillä vaan valtaa sellainen totaalinen tyhjyys, että tätäkö tämä koko elämä on? Yhtä siedätyshoitoa viikosta, kuukaudeta ja vuodesta toiseen. Eikö yhtä ilonpäivää voisi perheessä olla...yhteistä iloa siis. Lapsestamme iloitsen tietysti ja olenkin kanvoinut kaiken rakkauden häneen...sekin pelottaa, että en rakasta häntä lyttyyn sen vuoksi, että ketään muuta rakastettavaa ei ole. Mieheni rakastaa lastamme myös ja on ihan ok isä, silloin kun omalta itsekkyydeltään sen sallii. Lapsi kelpaa hyvätapaisena ja hyvällä hetkellä, mutta kiukuttelut ja muut ovat minun vikaani ja huonon kasvatukseni tulosta...

 

Mekin olemme 15 vuotta vanha aviopari, joka ehti seurustella vuosia ennen avioliittoa. Lapsia on siunaantunut kolme 10-13 - vuotiasta poikaa. Perinteiset oman kodin rakennusjutut on läpikäyty ja monenmoisia taloudellisia ja parisuhdeongelmia eletty. Usein olen hammastapurren yrittänyt jaksaa lasten takia ja siksi, ettei ole ollut voimia työn ja kodinhoidon lisäksi aloittaa alusta.
Nykyisin usein viikonloput menee pohtiessa parisuhdettamme: olisiko parempi erota vai jatkaa yhdessä ainakin poikien kouluajan.
Meillä mies kuitenkin keskustelee asioista, mutta kun vuosien varrella on loukattu liian usein, on minun vaikea unohtaa ja jatkaa nyt jo hyvääkin yhteiseloa ilman jatkuvaa pohtimista. Nykyisin se olen minä, joka saa riidan aikaiseksi jostain ikävästä muistosta.
Tälläkin viikolla mietittiin, annetaanko talo myyntiin ja katsotaan, miten jatketaan eteenpäin. Mutta totesimme, ettemme halua aiheuttaa pojillemme avioeron aiheuttamaa epävarmuutta, sillä perusasiat liitossamme ovat kunnossa.
Me vietämme vapaa-aikaa yhdessä, seksielämä on hienoa ja mies auttaa kotitöissä. Joku varmaan ajattelee, että mitä vielä mariset. Haluan vain kertoa, että asiat eivät ole aina ole olleet näin. On tarvittu monia jopa riitaisia keskusteluja ja pahaa mieltä ja vähitellen on yhteisiä ajatuksia löytynyt, mutta kovalla työllä. Loppujen lopuksi asiat ovat todella hyvin ja se on vaatinut paljon työtä. Kun on katsut asoita aina negatiiviste lasien läpi, on vaikea unhtaa menneisyys ja katsoa eteenpäin, kuten mieheni totesi viimeksi asioita pohtiessa. Voimia teille kaikille parisuhteessa kamppaileville, älkää luovuttako liian helposti. Ei se ruoho ole välttämättä sen vihreämpää aidan toisella puolen, sillä olen seurannut minien uuusperheiden arkea.

 

Oi joi. Kuin omaa elämääni olisin lukenut. Mutta sitten lähdin yksin matkoille... ja ihastuin. Nyt se vasta vaikeaa onkin tässä kamppailla, kun näin että elämällä olisi minulle tarjota muutakin, jos sen sallisin. Toisaalta se on kutkuttava tunne tietää.. kaiken varalta. Elämä. Minä tulen vielä joskus.. ) Viimeistään sitten, kun lapset ovat lentäneet pesästä.