Yhteen muuttaminen

[Iinu -86]

Tarvitsisin hieman neuvoja ja mielipiteitä.

Olen 22-vuotias nainen ja olen seurustellut neljä vuotta vanhemman poikaystäväni kanssa n. puoli vuotta. Olen käytännössä asunut hänen luonaan jo alusta asti. Olen siis viettänyt lähes kaikki yöni siellä, käynyt omassa kämpässäni korkeintaan kerran viikossa ja tämä järjestely on tähän asti sopinut molemmille. Avaimet asuntoon sain parin kuukauden seurustelun jälkeen. Minä haluaisin jo virallisesti muuttaa yhteen. Tunnen oloni poikaystäväni luona kotoisemmaksi kuin omassa asunnossani (jonne muutin äitini luota vasta n. kuukausi ennen seurustelun alkua) ja joskus tuntuu todella turhauttavalta, kun en oikein tiedä kutsuako mieheni asuntoa kodikseni vai ei ja pitäisikö minun kysyä mieheltäni voinko tulla sinne yöksi ihan vain muodon vuoksi, koska se kuitenkin on hänen kotinsa. Ihan käytännön syistäkin olisi kätevämpää asua virallisesti yhdessä paikassa. Nyt joudun kerran viikossa hakemaan postini omasta asunnostani ja aina kun vietän yön siellä, joudun miettimään, miten paljon ruokaa kannattaa ostaa, ettei se mene pilalle ennen kuin seuraavan kerran sinne menen. Kaikki vaattenikin ovat oikeastaan mieheni luona.

Ongelma onkin se, että mieheni sanoi vielä pari kuukautta sitten, ettei ole valmis muuttamaan yhteen kanssani. Silloin olin vähän pettynyt, mutta ymmärsin. Nämä käytännön ongelmat ja tunne siitä, etten oikein tiedä, mihin kuulun ja missä asun, ovat kuitenkin alkaneet vaivata minua viime aikoina enemmän. Nyt tuntuu, etten haluaisi puhua asiasta mieheni kanssa, ettei hänestä tuntuisi siltä, että painostan häntä. Haluaisin hänen kuitenkin tietävän, etteä asiasta on kehittymässä ongelma minulle. Hän kun ei näytä ymmärtävän sitä. Mitä minun kannattaisi tehdä? Odotanko, että hän kokee olevansa valmis ottamaan tämän askeleen ja ottaa asian itse puheeksi vai kerronko hänelle tunteistani? Onko teillä muilla ollut samanlaisia ongelmia?

 

[NtiMango]

No ei kannata vetää hernettä nenään ja kehitellä suuria ongelmia siitä ettei mies halunnut yhteenmuuttoa pari kk sitten! Sehän on kuitenkin kolmasosa teidän seurusteluajastanne!! :O

Sanoisin että odottele vaan ihan rauhassa vielä hetki. Voithan toki ottaa yhteenmuuton puheeksi kun siltä tuntuu (ei kuitenkaan joka päivä), mutta älä ala painostamaan. Huolestu/tee tästä itsellesi ongelma vasta kun olette olleeet vähintään vuoden yhdessä. Mikä kiire sitäpaitsi teillä edes on? Ajattele itse tuota teidän suhteen etenemistahtia: seurustelun aloitus, 2kk siitä avaimet toisen kotiin, 2kk tästä haluat muuttaa yhteen, 2kk tästä teet yhteenmuutosta ongelman.. ihminen joka ei ole niin innokas sitoutumaan voi saada tuosta paniikkikohtauksen, joten ihan rauhassa vaan.

Ennen kuin minä ja avokkini muutettiin yhteen kummallakin oli pieni epävarmuus tästä, eikä kumpikaan ollut ihan 100% varma oliko juuri silloin oikea aika muuttaa saman katon alle. Minä olin asunut yksinäni 2v ja mies vuoden, joten jonkin verran kokemusta omillaan asumisesta oli jo kertynyt. Yhteenmuutosta keskusteltiin, kummankin epävarmuuksista yms ja tulimme siihen lopputulokseen että eihän muutto ole peruuttamatonta ja jos käy niin ettei yhdessäasuminen sovikaan meille niin sitten muutetaan erilleen, eikä sen tarvitse seurustelun loppu olla. Ikää meillä oli yhteenmuuttaessa minulla 20v ja miehellä 21v. Tästä on nyt kolme vuotta, jonka aikana olemme ehtineet jo yhdessä muuttaa isompaan asuntoon, eikä kumpikaan ole katunut tätä. Me ehdittiin seurustelemaan suunnilleen saman verran kuin tekin ennen yhteenmuuttopäätöstä, mutta jokainen suhde on erilainen ja keskustelemalla vain löytää kompromissit teidän suhteenne etenemisnopeudelle.

 

[Sinisisko]

Miksi teet asiasta ongelman. Jos toinen ei ole vielä valmis, niin hän ei ole valmis. Ihmiset ovat yksilöitä ja jotkut tarvitsevat kenties pitemmän ajan asian miettimiseen.

Oman mieheni kanssa ehdimme seurustella vuoden verran, kun mies otti asian puheeksi ja ehdotti, että kun kuitenkin vietän hänen kodissaan suurimman osan yhteisestä ajasta, niin olisi kiva, että asuisin siellä pysyvästi. Olin ajatellut jo itsekseni asiaa, mutta tiesin mieheni enkä halunnut ruveta painostamaan. Ajattelin, että kun ajatus tulee häneltä itseltään, niin eipähän tarvitse ainakaan miettiä, että painostinko jne. Ja ei mulla ollut mikään kiire asian suhteen. Otin asenteen, että katsotaan, mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Halusin, että molemmat oikeasti haluavat yhteenmuuttoa aidosti.

Nyt ollaan oltu naimisssa jo kaksi vuotta ja odotan esikoistamme. Eli kannatti vissiin sitten odotella molempien vilpitöntä halua asua yhdessä.

 

[Iinu -86]

Kiitos vastauksista. Tuntuu, että pitäisi miehen kanssa aiheesta kuitenkin puhua, koska koen tämän kahdessa paikassa asumisen itse vaikeaksi. Jos saisin siitä hänen kanssaan juteltua, niin voisimme yhdessä keksiä joitain ratkaisuja. Puhuminen tuntuu kuitenkin jotenkin vaikealta, vaikka melkein mistä tahansa muusta voin hänelle puhua. En todellakaan halua häntä painostaa ja ymmärrän, että hänelle yhteen muuttaminen on iso askel, niin kuin se tietysti on minullekin. Minulle se kuitenkin olisi ehkä helpompaa, koska en ole vielä tottunut asumaan yksin. Mies taas on.

Tulipa tuossa muuten mieleeni taas kerran myös se taloudellinen puoli. Tulisihan se kahdelle opiskelijalle paljon halvemmaksi maksaa vuokraa yhdestä kaksiosta kuin yhteensä 900 euroa kahdesta yksiöstä. Ja on mies myös monta kertaa valitellut vuokraansa, mutta ei se sitten vissiin niin iso ongelma ole, että hän sen takia harkitsisi saman katon alle muuttoa

 

[äiti-]

Voi voi teitä nuoria. Taloudelliset seikat on vihon viimeinen syy muuttaa yhteen vaikka varmasti nuorten kesken aika tavanomainen.

Ongelmasi on mielestäni se, että et osaa olla yksin. Et ole ehtinyt harjoitella sitä lainkaan ja tehdä omasta kodistasi itsellesi kotia. Mitä jos ei viettäisi joka yötä poikaystäväsi luona vaan antaisit hänellekin tilaa hiukan fundeerata suhdettanne? Onko muuten poikaystävälläsi sinun kotiisi avaimet?

Mieti miten nopeasti sitoudut ihmiseen, jota et oikeasti voi tuntea. Muutama kuukausi seurustelua, olet 22-vuotias ja haluat sitoa itsesi (loppuelämäksi?). Helposti nimittäin käy niin, että jos muutatte yhteen ja annat oman asuntosi pois, tulette "tavaksi" toisillenne vaikka rakkaus ei niin roihuaisikaan. Monet nuoret roikkuu sitten yhdessä kun "ei riidelläkään" oikein mistään. Ollaan vaan yhdessä "kun se on säästöäkin" ja "mihin sitä tästä enää lähtisi" ja "jos nyt lähtisi niin kolme/viisi7seitsemän vuotta elämästä menisi hukkaan"..... jne. Sitten kun on muutama vuosi asuttu yhdessä, pitää mennä kihloihin kun kaikki muutkin kaverit menevät ja sitten jo kiireesti suunnitellaan häitä kun ollaan jo asuttukin kolme/viisi vuotta yhdessä ja kaikki kaveritkin jo menee naimisiin.

Muistan kun itse asuin huonossa liitossa, setäni näki sen jo naamastani ja sanoi, että aijai huono asia kun rakkaus roikkuu niinkuin hantuuki naulassa.

Kun muutatte yhteen, lähteminen on todella vaikeaa. Se on kuin avioero, kaikki on jaettava kavikuppeja ja imuria myöten eikä sinulla ole edes paikkaa minne mennä, jos ette sovikaan yhteen.

Minulla on 23-vuotias poika ja jos hän noin hepposen seurustelun jälkeen muuttaisi yhteen jonkun kanssa, olisin aika huolissani. Ainakaan taloudellisia perusteita en kestäisi. Olisin valmis vaikka maksamaan hänelle vuokran, jos se siitä olisi kiinni.

Mieti nyt vielä hyvä tyttö. Laita oma kotisi kauniiksi ja viihtyisäksi, osta ruokaa kaappiin ja vietä välillä ilta ja yö ihan omassa kodissasi. Jos poikaystäväsi tulee seuraksi niin mikä ettei.mutta opettele olemaan omillasi ensin ja viettämään laatuaikaa yksin. Vasta sitten voit antaa toiselle. ja voit tietää mitä haluat.

 

[hyvä neuvo]

Tuossa edellä on todella hyvä neuvo nimimerkiltä äiti-

Eli opettele elämään yksin. Ole siellä omassa asunnossasi enemmän. Suoraan ädin helmasta poikaystävän punttiin ei ole mikään todellinen ratkaisu.

Koska olet viimeksi tavannut ystäviäsi?

talousasiat ovat kaikkein huonoin syy muuttaa yhteen.

 

[Tätsykkä]

Tarvitsisin hieman neuvoja ja mielipiteitä.
Olen 22-vuotias nainen ja olen seurustellut neljä vuotta vanhemman poikaystäväni kanssa n. puoli vuotta. Olen käytännössä asunut hänen luonaan jo alusta asti.

Mikä ihmeen hoppu näillä nuorilla "aikuisilla" muka oikein on. Lähes suoraan äidin helmoista yhteen poikaystävän kanssa asumaan lyhyen tutustumisen jälkeen. Miksi ihmeessä et voi totutella olemaan välillä vähän itseksesikin?

 

[Vanha avokki]

Antaisin sellaisen neuvon, että älkää vielä muuttako yhteen. Muutin itse mieheni kanssa yhteen alle vuoden päästä seurustelun aloittamisesta, suoraan lapsuudenkodista, ja nyt tuntuu, että se oli virhe. Seuraavaksi haluan muuttaa yksikseni asumaan, ja suosittelen samaa sinullekin. Jokainen parisuhde ja avoliitto tietysti on erilainen, mutta uskon, että tulet myöhemmin katumaan, jos muutat näin pian ja asumatta ensin omassa asunnossasi. Seurustelkaa ensin pitkään ja miettikää vasta sitten yhteenmuuttoa.

 

[hankalaa..]

Kun muutatte yhteen, lähteminen on todella vaikeaa. Se on kuin avioero, kaikki on jaettava kavikuppeja ja imuria myöten eikä sinulla ole edes paikkaa minne mennä, jos ette sovikaan yhteen.

Paitsi että vaikeampaa. Avioeron tullessa omaisuus ja tavarat jaetaan puoliksi (ellei avioehtoa ole), avoeron tullessa kumpikin on oikeutettu omiin tavaroihin, joihin toisella ei ole minkään valtakunnan oikeutta. Tuossa voi pahimmassa tapauksessa käydä niin että jäljelle jäävä omaisuus on matkalaukullinen omia vaatteita.

 

[rouva 34]

Ei minullakaan ole muuta ajatusta kuin ota lunkisti ja katsele vielä. Ymmärrän kyllä, jos tunnet olosi varmaksi poikaystäväsi suhteen ja uskot pärjääväsi hänen luonaan, mutta kokemuksesta voin sanoa ettei missään nimessä kannata hötkyillä yhteen muuttamisten kanssa. Ihan jo senkin vuoksi,että teille voi tulla tilanne missä tarvitaankin sinun kämppääsi ja on jokin turva mihin sitten mennä. Ja miksei poikaystäväsi voi joskus asua sinun luonasi? Oletko miettinyt mitä varten te niin teette? Minusta homma ei toimi ainakaan tasapuolisesti, koska itsekin totesit tilanteen olevan sinun kannaltasi epäkäytännöllinen? Poikaystävästi tuntuu olevan täysin tyytyväinen tilanteeseen ja silloin keskustelut eivät auta, jos ongelma on vain sinulla ja niinkin selkeistä syistä, joihin saisit ratkaisun sopimalla kuviot uusiksi.

Eikö kannattaisi olla nyt jonkun aikaa oloissasi ja puntaroida teidän suhdetta noin muutenkin? MInusta on vähän sääli, että tyttö roikkuu pojassa ja on valmis luopumaan omistaan rakastumisen tähden. Jonkun vuoden kuluttua et ole kuitenkaan tyytyväinen ja mietit mikä suhdettanne vaivaa, koska sinulla ei ole mitään omaa.....

 

[sitä samaa rataa]

Olen ihan täsmälleen samaa mieltä kuin aikaisemmatkin kirjoittajat. Sinun olisi aika jo aikuistua. Jos et osaa olla yksin, se on lapsekasta ja jopa riippuvuutta läheisistä. Totta kai nyt alussa on ihanaa, kun intohimo roihuaa, mutta senpä takia ei liikaa kannattaisi takertuakaan toiseen, koska se arki koittaa kuitenkin. Se itsenäisyyden opettelu on vaikeaa, mutta tärkeää.

Puhun todellakin omasta kokemuksesta. Minäkin muutin suoraan lapsuudenkodista poikaystäväni kotiin. En uskaltanut olla yksin. Oli ihan mukavaa, sillä oli kiva laittaa ekaa omaa kotia, emme riidelleet, seksiä riitti jokaiselle illalle, oli kiva käydä pariskuntana kyläilemässä ja ylipäätään oli ihanaa olla AIKUINEN. Pikkuhiljaa halusimme naimisiin (muutkin menivät) ja halusimme lapsia (muutkin saivat). Vasta kolmenkympin vaikean kriisin kynsissä mietin, että mitä MINÄ haluan. Pitkälti menimme sen mukaan, mitä mieheni halusi. Mietin eroa useita vuosia, mutta pelkäsin, että jään yksin. Pelkäsin, että en kelpaa kenellekään.

Lopulta vihdoin erosin, kun tajusin, että eihän minun ole pakko heti saada miestä, vaan lähtökohtaisesti parempi olla yksin onnellisena kuin kahdestaan onnettomana. Tietenkään ero ei ollut helppo erityisesti, kun joutui rikkomaan lasten kodin. Ero oli vaikea ja toipuminen kesti pitkään. Ihmisenä kuitenkin kasvoin hirmuisesti ja vuosikausien paha olo on helpottanut ja koen vihdoin pitkästä aikaa olevani onnellinen ja nauttivani elämästä. Jos joku löytyy rinnalle, niin hienoa, mutta kyllä tässä pärjään yksinkin ihan ilman miestä. Uskon, että nyt itsestäni oppineena kykenen myös parempaan parisuhteeseen, kun ei ole pakko koko ajan olla yhdessä, vaan voin myös harrastaa, tavata kavereitani jne takertumatta mieheen.

 

[TSIK]

Pitää kompata aiempia kirjoittajia. Eniten särähti tekstissäsi juuri tuo että olit vasta kuukauden asunut itseksesi kotoa muuttamisen jälkeen ja että oma kotisi ei ole viihtyisä.
Opettele asumaan yksin, se on parasta mitä voit itsellesi tehdä ja antaa. Tiedän monia 40-50 kymppisiä eronneita, jotka katuvat rankasti sitä että eivät koskaan asuneet nuoruudessaan yksin. Se vaikeuttaa elämää myöhemmin.

Pahimmassa tapauksessa sinusta tulee läheisriippuvainen joka on ollut lähtöisin niin vähäpätöisestä asiasta kuin yksinasumisen vierastaminen.

Jos sinusta on hankalaa seilata kahden kämpän väliä, muutapa omaan kämppääsi vähäksi aikaa, reissatkoon mies sinun luonasi vaihteeksi.

 

[kissafani.]

Ei missään tapauksessa vielä tässä vaiheessa yhteen! Itse asuin yli vuoden yksin ennen kuin tutustuin ensimmäiseen "vakavaan" poikaystävääni. Siitä puolitoista vuotta tiivistä seurustelua, ennen kuin muutimme yhteen. Avoliitto kesti neljä vuotta, ja yksi syy, miksi se päättyi oli se, ettemme kumpikaan olleet vielä valmiita sitoutumaan loppuiäksemme, sillä olimme toistemme ensimmäiset vakavat kumppanit (teiniseurustelut erikseen).

Nyt olen asunut omillani kolmisen vuotta ja viihdyn omissa oloissani mainiosti. Seurustelen ihanan, myöskin omissa touhuissaan viihtyvän miehen kanssa, ja yhteenmuutto tulee ajankohtaiseksi todennäköisesti silloin, kun hankimme lapsia. Niitä olemme jo kauan halunneet keskenämme, mutta työ- ja opintokuvioiden vuoksi se ei ole vielä ajankohtaista. Samoin työmme ovat sellaiset, että oma rauha on tärkeää. Suhteemme siis on varsin vakaalla pohjalla ilman avoliittoakin..!

 

[tantta 32vee]

Olen aivan samaa mieltä edellisten kanssa! Ala nyt hyvä ihminen elää omaa elämääsi, laita omaa kotia, nauti omasta rauhasta, tapaa omia kavereitasi ja SEURUSTELE poikaystäväsi kanssa! Seurustelu kun ei tarkoita välitöntä yhteenmuuttamista.

Valitettavasti tuntuu siltä, että kotia ja aikuisten elämää on päästävä leikkimään yhä nuorempana. Olen opena lukiossa ja joskus tekisi mieli sanoa mielipiteensä ääneen kun tahtomattani kuulen tyttöjen juttuja. Monella on muutaman vuoden vanhempi poikaystävä, joka asuu omassa asunnossa ja käy kenties töissä. Nämä tytöt sitten lähes asuvat pojan luona, hoitavat kotia, liikkuvat pojan kavereiden kanssa jne. Omia kavereita nähdään koulussa, mutta suunnitelmat tehdään pojan menojen mukaan jne jne. En tietenkään väitä, että kaikki tekevät näin, mutta valitettavan yleistä se tuntuu olevan.

Juttelin juuri eilen lapsuudenkaverini kanssa puhelimessa. Tai siis juttelusta ei voi oikein puhua, lähinnä kuuntelin jälleen kerran kun hän valitti elämästään. Hän muutti oikeastaan suoraan vanhempiensa luota asumaan poikaystävänsä kanssa asumaan. He toteuttivat tuon yllämainitun kuvion - kihloihin, naimisiin, 2 lasta - ja sitten mies kyllästyi ja halusi elää yksin. Toisesta naisesta ei siis ollut kysymys. Nyt tämä kaverini on ihan hukassa kun ei ole koskaan elänyt omaa elämää. En tunne kamalasti sympatiaa häntä kohtaan ja eilisen puhelun aikana ilmaisinkin kyllästymiseni hänen avuttomuuteensa. Saa nähdä miten kauan kaverini elää yksin, veikkaan, että kohta on kierroksessa uusi mies. Se kun on kuulemma niin paljon helpompaa...

Kerroit vasta muuttaneesi pois äitisi luota. 22-vuotiaana olisi jo korkea aika opetella elämään yksin. Tee omasta kämpästäsi koti, pientä kivaa voi hankkia halvallakin. "Komenna" poikaystäväsi sinun kotiisi, tehkää sopimus että olette molempien luona saman verran. Lisäksi välillä on hyvä olla yksin, harjoitella omaa elämää ja asioiden hoitamista ilman apua. Aurinkoista kesää!

 

[Emppuu]

Iinu -86 toivon, ettet loukkaannu saamistasi viesteistä, vaan pysähdyt oikeasti miettimään, mitä niissä sanotaan. Sanoisin, että niissä neuvotaan ns. kokemuksen syvällä rintaäänellä ja olen itse samaa mieltä niiden kirjoittajien kanssa, jotka kehottavat vielä odottamaan yhteenmuuttoa. Yhteen kannattaa muuttaa vasta sitten, kun kumpikin osapuoli on aivan varma siitä, että haluaa suhteen jatkuvan loppuelämän ajan. Muuta yhteenmuuttamisen motiivia ei kannata kelpuuttaa yhteenmuuton syyksi.

 

[Samaa mielta 100%]

100 % vastaajista oli sita mielta etta yhteenmuuttohaaveet kannattaa haudata ainakin vahaksi aikaa. Olen ihan samaa mielta. Miksi olet joka ilta poikaystavasi luona muutenkaan? Onko han niin mukavuudenhaluinen etta kieltaytyy tulemasta sinun luoksesi valilla? Sen pitaisi jo kertoa sinulle jotain teidan suhteestanne ja on tarkea vihje siita mita tulevaisuus saattaa pitaa sisallaan. Mennaan miehen ehdoilla. Se voi sopia sinulle nyt 22 vuotiaana ja puolen vuoden seurustelun jalkeen, mutta odotapas muutama vuosi lisaa ja se ei olekaan enaa mitaan mukavaa.

Olen jo reilusti nelikymppinen joten kokemuksesta voin sanoa etta omillaan toimeentuleminen on parasta paaomaa mita nuorena voi hankkia. Tarkoitan sita seka taloudellisesti etta henkisesti. Ala roiku poikakaverissasi, kehita oma elama ja katso etta vietat ainakin pari iltaa viikossa muiden ihmisten kanssa ja muiden harrastusten parissa. Se maksaa itsensa takaisin tulevaisuudessa.

Viela sellainen neuvo etta miehet eivat koe ripustautuvia naisia pitemman paalle kiinnostavina, ja alkavat pian kohdella heita itsestaanselvyyksina (ns. helppo nakki). Itsenainen nainen jolla on omaa elamaa ja joka osaa sanoa ei on fiksulle miehelle paljon kiinnostavampi. Se herattaa miehen kilpailuvietin ja saa miehen tekemaan paljon enemman parisuhteen eteen kuin nainen joka kantaa miehelle tarjottimella kaiken valmiiksi eteen. Siina tulee pian se vanha sananlasku mieleen: Miksi ostaa koko lehma, kun maitoa saa ilmaiseksi niin paljon kuin haluaa .

 

[Iinu -86]

En loukkaantunut viesteistä. Halusin mielipiteitä ja sain niitä ja olen ajatellut asiaa paljon. Olen tullut siihen tulokseen, että odotan nyt ainakin siihen asti, että mies on myös varmasti valmis enkä todellakaan painosta häntä asiassa yhtään. Haluaisin myös tehdä omasta asunnostani mukavan ja kodikkaan ja olenkin sisustanut sen ihan kunnolla jo viime syksynä, mutta en vain tykkää olla siellä. Se ei tunnu kodilta vaan vain väliaikaiselta majapaikalta, johon olen tuonut tavarani. Se on liian pieni, en ole tottunut olemaan sellaisessa kopissa. Keittiö varsinkin on niin pieni, etten mahdu kunnolla edes tiskaamaan, saati kokkaamaan. Koska en siis itsekään siellä halua viettää aikaa, niin en usko, että haluaisin miehenikään kanssa siellä olla. Ja vuokrasopimuksenikin loppuu vuoden vaihteessa, kun talossa aloitetaan remontti. Silloin joudun kuitenkin muuttamaan.

Mutta olen nyt miettinyt pitäisikö minun sitten muuttaa ihan yksin johonkin muualle, asuntoon, joka ehkä tuntuisi enemmän kodilta. Vain onko ongelma mielestänne vain siinä, että en osaa asua yksin ja siksi nykyinen asuntoni ei tunnu kodilta?

Yhtä asiaa vielä ihmettelen. Mies kun silloin aiemmin sanoi, ettei ole valmis muuttamaan, mutta nyt kuitenkin aika usein viittaa asuntoonsa meidän asuntona, esim. "mennäänkö kotiin", "meidänkin pitäisi ostaa tollanen pesukone/sohva yms." tai "onko meillä sokeria tms." Tuosta tulee sellainen olo, että ehkä hänkin miettii asiaa paljon ja haluaisi myös asua kanssani.

Tiedän, että suhteemme on edennyt todella nopeasti. Olimme jo muutaman päivän jälkeen todella rakastuneita ja olemme ehtineet jo miettiä tulevaisuutta, naimisiin menoa ja lapsia. Tuntuu ihan hassulta, että kaikki etenee niin nopeasti, mutta on se minusta ainakin tuntunut myös hyvältä ja luonnolliselta. En sitten tiedä, pitäisikö hidastaa vauhtia. Minusta se tuntuisi vain pahalta.

 

[100 % jatkaa]

Vaikea sanoa miksi nykyinen asuntosi ei tunnu kodilta. Voi hyvin olla etta se ei vain kerta kaikkiaan ole kiva asunto sinansa, tai sitten tietoisuus siita etta pian on poismuutto edessa kuitenkin ei innosta investoimaan asunnon viihtyvyyteen. Se on tietysti ihan luonnollista.

Tuosta etta poikaystavasi puhuu omasta kampastaan kuin se olisi teidan molempien koti, mutta ei viela halua virallista yhteenmuuttoa - tassa voi olla kyseessa se etta mies alitajuisesti ikaankuin hivuttaa itselleen kaikki ne parisuhteen kivat jutut, yhdessaolon, ostokset, leffan katselun ja kotiruoan, seksia unohtamatta - mutta ilman etta taytyy oikeasti uskaltaa suoraan sanoa etta haluan etta muutamme yhteen. Nain miehen ei tarvitse sitoutua mihinkaan, jaa ikaankuin takaportti auki koko ajan, etta miksi meidan nyt yhteen pitaa muuttaa, kaikkihan sujuu ihan kivasti nainkin. (vrt. "miksi meidan kannattaisi naimisiin menna kun on yhdessa asuttu jo 5 vuotta ja kaikki sujuu ihan hyvin nainkin?").

Paras keino saada mies huomaamaan puheidensa ja tekojensa ristiriita tuossa asiassa on se etta puhut aina hyvin selvasti hanen kodistaan ja sinun kodistasi, ei "meidan" kodista koska teilla ei sellaista talla hetkella ole. Se voi herattaa miehen ajattelemaan etta illuusio yhdessa asumisesta ilman lupauksia ja sitoumuksi on vain sita, illuusio, ja etta jos han todella haluaa yhteisen kodin, asian hyvaksi on tehtava jotain konkreettista.

 

[niinpä..]

Yhtä asiaa vielä ihmettelen. Mies kun silloin aiemmin sanoi, ettei ole valmis muuttamaan, mutta nyt kuitenkin aika usein viittaa asuntoonsa meidän asuntona, esim. "mennäänkö kotiin", "meidänkin pitäisi ostaa tollanen pesukone/sohva yms." tai "onko meillä sokeria tms." Tuosta tulee sellainen olo, että ehkä hänkin miettii asiaa paljon ja haluaisi myös asua kanssani.

Olen tehnyt tuota samaa, mutta siihen ei mitenkään kuulu yhteenmuutto kenenkään kanssa. Tuo on jäänne kotona asumisesta, siitä että kodista puhutaan me-muodossa. Jotenkin se vaan tuntuu oikeammalta sanoa "mennäänkö meille" kuin "mennäänkö mulle", vaikka asunkin yksinäni eikä minulla ole mitään intressejä muuttaa kenenkään kanssa yhteen.

 

[niinpä..]

Sekoilen näiden viestien kanssa. Älkää välittäkö

 

[neuvoja]

Aika pahalta tuntuu, että 22-vuotias tyttö suorastaan "kerjää" yhteenmuuttoa miehen kanssa. Aika huonot lähtökohdat suhteelle.

Minusta pitäisi olla toisin päin. Odotella rauhassa ja viettää aikaa siellä omalla kämpällä, harrastuksissa ja omien ystävien kanssa ja seurustella vaan miehen kanssa pari kolme iltaa viikossa. Pitää mies varpaillaan ja näyttää hänelle ettei hän ole koko maailma ja on tässä elämässä muutakin.

Eipä aikaakaan kun miehelle tulee kiire....

 

[nuori itsekin]

Olen mielenkiinnolla seurannut vastaajien kokemuksia aiheesta. Eräs ystäväni aloitti lukiossa seurustelun 8 vuotta vanhemman miehen kanssa. Hän lähti lukiosta opiskelemaan 400 km päähän, muutti siis ensi kertaa pois kotoa ja asui sen neljä vuotta yksin. Seurustelu jatkui ja hän palatessaan muutti takaisin kotiin. Hän muutti miehen luo vasta häiden jälkeen ja vasta kun oli asunut yksinkin. Luulen että he tekivät todella fiksusti, senkin suhteen että malttoivat ensimmäisen lapsen kanssa pari vuotta avioliittoa. Ikäeron takia toisella oli jo kokemusta itsenäisyydestä, mutta ratkaisevaa oli ettei toisella ollut.

Vähän samalla tavalla kävi toisen ystäväni elämässä, tosin se oli mies kun muutti opiskelemaan ja 80 km päähän. Sieltä palasi kotiinsa, häät, yhteenmuutto ja nyt odotellaan että ystäväni valmistuu, perhe sitten myöhemmin.

Itse seurustelen 8 vuotta vanhemman kanssa, asun 40 km päässä opinnot vuotta vaille valmiit. Yhteenmuutosta ennen valmistumista on ollut puhetta. Olen asunut yksin siis kolme vuotta. Ehdin tehdä kodistani viihtyisän ennen kuin tapasin miehen ja edelleen viihdyn kotona todella hyvin. Pidän tästä yksin asumisesta paljon. Ongelmani on siis aikalailla päinvastainen.

 

[Sama vika Rahikaisella..]

Ehkä poikaystäväsi ei näe asiaa samalla tavalla, kuin sinä: Hän saa asua omassa kodissaan ja sinä melkein asut siellä hänen kanssaan. Hän ei joudu murehtimaan kahden paikan välillä ravaamista, koska olette aina hänen luonaan. Hänen ei myöskään tarvitse murehtia "hukkaan heitetyistä" vuokrarahoista, kuten sinä, kun maksat kallista vuokraa asunnosta, jossa et edes ole koskaan. Hänelle kaikki käy helpommin.

Minulla on ollut sama ongelma, kuin sinulla. Oma koti ei tuntunut kodilta ja vietin kaiken aikani poikaystävän luona ja hänen kotinsa tuntui enemmän kodilta, kuin oma koti. Kun meille tuli ero ja "jouduin" viettämään aikaa omassa kodissani, aloinkin viihtyä siellä paremmin ja paremmin ja parissa viikossa se alkoi jo tuntua kodilta. Se, ettei oma koti tunnu kodilta, saattaa johtua myös siitä, ettet ole siellä koskaan ja siksi paikka tuntuu vieraalta, vaikka miten sisustaisi. Kokeile viettää enemmän aikaa kodissasi ja se alkaa pian muuttua kodin tuntuiseksi. Ja kun et ole koko ajan poikaystäväsi saatavilla, hänkin saattaa alkaa kaipaamaan sinua ja miettimään, että onpa tylsää, kun et ole hänen luonaan. Ja ehkä hän sitten ehdottaa yhteen muuttoa.

Ehdoton neuvoni on, että älä missään nimessä ota enää yhteen muuttoa puheeksi. Olet sen kerran jo tehnyt ja poikaystäväsi kertoi, ettei ole valmis. Pallo on nyt hänellä. Anna suhteenne kehittyä omaan tahtiinsa ja jos/kun poikaystäväsi haluaa muuttaa yhteen, hän kyllä ehdottaa sitä itse. Jos ei ehdota, silloin hän ei sitä halua, eikä sinunkaan silloin kannata asiasta kysellä, hän kokisi sen painostavana ja hänen yhteen muuttamis halunsa pienenisivät entisestään. Minä koen menettäneeni oman poikaystäväni juuri siitä syystä, että hän aisti minussa voimakkaan sitoutumishalun ja se säikäytti miehen ja sai hänen vapaudenkaipuunsa heräämään. Kokemuksen syvällä rintaäänellä sanon: Anna miehellesi vapautta ja omaa tilaa niin paljon, ettei hän koskaan joudu sitä erikseen kaipaamaan.

En loukkaantunut viesteistä. Halusin mielipiteitä ja sain niitä ja olen ajatellut asiaa paljon. Olen tullut siihen tulokseen, että odotan nyt ainakin siihen asti, että mies on myös varmasti valmis enkä todellakaan painosta häntä asiassa yhtään. Haluaisin myös tehdä omasta asunnostani mukavan ja kodikkaan ja olenkin sisustanut sen ihan kunnolla jo viime syksynä, mutta en vain tykkää olla siellä. Se ei tunnu kodilta vaan vain väliaikaiselta majapaikalta, johon olen tuonut tavarani. Se on liian pieni, en ole tottunut olemaan sellaisessa kopissa. Keittiö varsinkin on niin pieni, etten mahdu kunnolla edes tiskaamaan, saati kokkaamaan. Koska en siis itsekään siellä halua viettää aikaa, niin en usko, että haluaisin miehenikään kanssa siellä olla. Ja vuokrasopimuksenikin loppuu vuoden vaihteessa, kun talossa aloitetaan remontti. Silloin joudun kuitenkin muuttamaan.

Mutta olen nyt miettinyt pitäisikö minun sitten muuttaa ihan yksin johonkin muualle, asuntoon, joka ehkä tuntuisi enemmän kodilta. Vain onko ongelma mielestänne vain siinä, että en osaa asua yksin ja siksi nykyinen asuntoni ei tunnu kodilta?

Yhtä asiaa vielä ihmettelen. Mies kun silloin aiemmin sanoi, ettei ole valmis muuttamaan, mutta nyt kuitenkin aika usein viittaa asuntoonsa meidän asuntona, esim. "mennäänkö kotiin", "meidänkin pitäisi ostaa tollanen pesukone/sohva yms." tai "onko meillä sokeria tms." Tuosta tulee sellainen olo, että ehkä hänkin miettii asiaa paljon ja haluaisi myös asua kanssani.

Tiedän, että suhteemme on edennyt todella nopeasti. Olimme jo muutaman päivän jälkeen todella rakastuneita ja olemme ehtineet jo miettiä tulevaisuutta, naimisiin menoa ja lapsia. Tuntuu ihan hassulta, että kaikki etenee niin nopeasti, mutta on se minusta ainakin tuntunut myös hyvältä ja luonnolliselta. En sitten tiedä, pitäisikö hidastaa vauhtia. Minusta se tuntuisi vain pahalta.

 

[Asunut yksin myös..]

Olen seurustellut oman ukkoni kanssa reilut 5,5vuotta ja yhteen muutimme helmikuussa pari kuukautta sitten..

Opiskelut ja työnteko pitivät meidät tiukasti omisa asunnoissa ja suurimman osan ajasta eri paikkakunnillakin.. Välimatkaa oli 10-400km.. Silti nähtiin aina kun voitiin (opiskellessakin 300km välimatkasta huolimatta joka viikonloppu, vaikka oli uskomattoman kallista puuhaa..) ja kihloihinkin mentiin ennen yhteenmuuttoa viime joulukuussa.. Häät tulossa ensi vuonna, kun rahaa saadaan säästetyksi ja jossain vaiheessa lapsia ja oma ostettu koti.

Nyt elämäntilanne on se, että asutaan yhdessä vuokralla, molemmilla hyvä työpaikka ja elämä on leppoisaa.. Rakkaus kihelmöi niin mukavasti ihan arjessakin.. Molemmat ovat myös useamman vuoden ehtineet asua yksikseen ennen yhteistä kotia ja ainakin mulle tuo aika oli tosi tärkeää.. Jotenkin tuntui hyvältä kasvaa aikuiseksi ja tutustua itseensä yksi rauhassa.. Oma elämä, harratukset ja kaveritkin säilyivät ihan eri lailla kuin monella kaverillani, jotka silloin lukion jälkeen hetimmiten lapsuuden kotoaan muuttivat kumppaninsa kanssa yhteen.. Tuli monia eroja ja välit kavereihin katkesivat, kun elämä keskittyi miehen ja tämän kaverien kanssa olemiseen.

 

[ponchik1]

Merkillisä ajatuksia herättää ainakin omassa päässäni nämä vastaajien kommentit - 100% sillä kannalla, että ehdottomasti ensin asuttava yksin, mitä kauemmin sitä parempi. Itselläni nimittäin on ollut niin, että n. vuoden olen asunut yksin. Olen ollut avioliitossa 14 vuotta henkilön kanssa, jota en oikeasti rakastanut, viime kesällä exä isoksi ilokseni muutti omaan asuntoon ja samalla haettiin ero. Ennen sitä olen ollut yli 4 vuotta toisen kanssa rakkaussuhteessa ja toivonut, että voisimme lopulta muuttaa yhteen sitten kun ero on haettu. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan poikaystävä ja oma äitinikin toitottaa edelleen samaa mantraa - "asu yksin", "ota vastuu omasta elämästäsi", "aikuistu", "itsenäisty" jne. Mitään iloa yksin asumisesta minä en kuitenkaan tunne, päinvastoin. Taloudellisesti olen aina pärjännyt kun on kaksikin työpaikkaa, mutta henkisesti huonosti ja tuntuu siltä että huonommaksi menee. Kuukausi sitten jouduin aloittamaan masennuslääkityksen. Koti on muuttunut sikolätiksi, ei ole voimia siivota - miksi siivota kun ei kuitenkaan ole ketään muita kuin minä itse, koti vaatii perheenhenkeä ja sitä ei ole, päiväni kuluvat samassa rutiinissa - herätys, töihinmeno, kotiintulo, illallinen, yöunet ja aamulla uudestaan, en edes ehdi olla kotona kuin yöunen aikana - en viitsi laittaa itseni kunnon ruokaa kun itse syön tosi vähän ja työpaikalla saa lounasta ja tarvittaessa voi mennä ulos syömään. Avioliitossa olen aktiivisesti harrastanut kuntoilua, mikä tuotti isoa nautintoa, nyt sekin on jäänyt. Myös ystävää en viitsi tapailla, ei kiinnosta. Yksinolo tuntuu joka paikassa ja todella pahalta ja tapaamiset poikaystävän kanssa vain korostavat ristiriidan perheunelmani ja todellisuuden välissä. Jos ei olisi lasta, jota hoidan joka toinen viikko, olisi oloni vielä kurjempi.

En tiedä, onko minussa jokin väärin kun en osaa nauttia elämästä yksin - olenko riippuvainen toisesta vai omistushaluinen vai uusavuton tai mikä lie, mutta oikeasti en halua päivääkään olla yksin enkä ymmärrä lainkaan näitä puheita, tiedän että olisin uudestaan ehjä, jos minulla olisi oikea suhde - perhe eikä mikään seurustelu - että kun tänään tulisi töistä kotiin siellä olisi se rakastamani mies odottamassa, ja voitaisiin tehdä ruoka yhdessä ja katsoa telkkaa tai kuunnella musiikkia ja siivota ja mennä lenkkipolulle tai ruokaostoksille ja yhdessä nukkumaan, siis tehdä kaikki nämä yksinkertaiset kotiaskareet, mitä perheessä kuuluu tehdä. Olen kasvanut toisessa kulttuurissa, joten tämä kai selittää sen miksi vierastan neuvoja kokeilla yksinasumista. Sitäpaitsi kun seurustelusuhde on jatkunut yli 5 vuotta, niin luulisi kenen tahansa fiksun ihmisen jo osaavan tuossa ajassa tutustua toiseen perin pohjin että miksi ylipäätään tässä tilanteessa tarvitsisi vielä jotain puskuriaikaa?