U
Uupunut
Vieras
Hei,
minulla on nyt sellainen tilanne, että koen olevani aivan uupunut omassa elämässäni. En jaksa tuntea iloa asioista, vaikka asiat ovat periaatteessa hyvin (minulla on hyvä aviomies, ihana lapsi, kiva asunto ja mieleiseni opiskelupaikka), lukuunottamatta vapaa-ajan puutetta.
Kärsin unettomuudesta/huonosti nukkumisesta, ja luulen, että se onkin suuri osatekijä tässä minun masennuksessani(?). Päivisin voimani ovat aivan loppu, enkä jaksa jutella lapselleni, siis hoidan kyllä kaikki tarvittavat asiat, mutta en jaksa olla kunnolla läsnä. Lapsi on kyllä päivähoidossa, koska olen opiskelija, eli ei onneksi joudu kaiken päivää minun olostani kärsimään. Mieheni tekee pitkää päivää töissä, ja lisäksi meillä on koira, mikä hankaloittaa sitä, että voisin esim. lähteä viikonloppulomalle, koska lapsen kanssa on tosi hankala huolehtia koiran ulkoilutuksista, koska lasta ei voi jättää yksin esim. iltapissan ajaksi (asumme kerrostalon ylimmässä kerroksessa). Lapsikin on aina nukkunut todella huonosti, mikä varmasti nostaa kynnystämme pyytää ketään meille hoitamaan lasta. Eikä meillä ole sukulaisia täällä, kukaan lapsen isovanhemmista ei ole koskaan hoitanut lasta. Olemme 1 kerran lapsen syntymän jälkeen käyneet kaksin ulkona miehen kanssa, ja siitä on jo 8 kk.
Voi ei, nyt vasta ymmärrän kun tätä teille kirjoitan, miten pitkälle olen tilanteen päästänyt. Tätä unettomuutta on jatkunut lapsen syntymästä asti, mutta olen ajatellut, että kyllä minä jaksan. Mutta enhän minä jaksa. Kun mieheni ehdottaa, että kutsutaan joku meille kylään, meinaan alkaa itkemään, koska olen niin loppu, en jaksa nähdä ihmisiä, enkä jaksa järjestää edes sitä kahvia ja pullaa. En ole nähnyt ystäviäni pitkään aikaan, jos niitä edes enää on, kun en pidä keneenkään yhteyttä.
Opiskelun suhteen olen jonkinmoisessa pattitilanteessa, koska syyslukukauden aika vaan jotenkin valahti käsistä, olin suunnattoman saamaton (en tajua mikä vaivasi, en vaan saanut otettua siitä opiskelusta minkäänlaista otetta), ja nyt minulla on ne tentit edelleen rästissä, ja lisäksi tämän lukukauden kurssit menossa. Eli pitäisi todella jaksaa tsempata nyt.
Luulen myös, että olen alkanut kärsimään jonkin sortin ahdistuksesta, joskus öisin kun en saa nukuttua, on valtava kivi rinnassani, ja sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Ja joskus ahdistun julkisilla paikoilla, ahdistaa olla ihmisten keskuudessa. Pelkään, miten enää sopeudun mihinkään työyhteisöön, huhtikuussa menen töihin (harjoitteluun, opiskelu jatkuu syksyllä), mutta onko minusta mihinkään tässä kunnossa.
No kuitenkin, kaikesta tästä surkeasta tilanteestani huolimatta olemme jo 7 kk toivonut toista lasta, ilman tulosta toistaiseksi. Tästä syystä en haluaisi aloittaa mitään psyykenlääkkeitä, ainakaan pitkäaikaisesti. Eikös masennukseen syötävät kuurit ole yleensä pitkiä? Unilääkkeitä ehkä voisin lyhytaikaisesti kokeilla. Mutta tulin ajatelleeksi, että onko kenellekään ollut apua vyöhyketerapiasta, siis lähinnä univaikeuksiin (ja sitä kautta ehkä muihin oireisiin) ja parempaan stressinsietokykyyn? Mielelläni kokeilisin jotain luontaista hoitoa ennen lääkkeisiin turvautumista, koska en haluaisi laittaa tuota pikkukakkosprojektia kokonaan jäihin pitkäksi aikaa.
Vai mitä tässä tilanteessa mielestänne kannattaisi tehdä? En tiedä keneen ottaa yhteyttä. Mutta jotain apua kuitenkin koen tarvitsevani. Nyt joudun tunnustamaan itselleni, että en enää jaksa.
Asun Helsingissä, joten jos tiedätte nimenomaan täältä jonkun lääkärin, terapeutin tms, joka voisi auttaa, niin saa suositella.
minulla on nyt sellainen tilanne, että koen olevani aivan uupunut omassa elämässäni. En jaksa tuntea iloa asioista, vaikka asiat ovat periaatteessa hyvin (minulla on hyvä aviomies, ihana lapsi, kiva asunto ja mieleiseni opiskelupaikka), lukuunottamatta vapaa-ajan puutetta.
Kärsin unettomuudesta/huonosti nukkumisesta, ja luulen, että se onkin suuri osatekijä tässä minun masennuksessani(?). Päivisin voimani ovat aivan loppu, enkä jaksa jutella lapselleni, siis hoidan kyllä kaikki tarvittavat asiat, mutta en jaksa olla kunnolla läsnä. Lapsi on kyllä päivähoidossa, koska olen opiskelija, eli ei onneksi joudu kaiken päivää minun olostani kärsimään. Mieheni tekee pitkää päivää töissä, ja lisäksi meillä on koira, mikä hankaloittaa sitä, että voisin esim. lähteä viikonloppulomalle, koska lapsen kanssa on tosi hankala huolehtia koiran ulkoilutuksista, koska lasta ei voi jättää yksin esim. iltapissan ajaksi (asumme kerrostalon ylimmässä kerroksessa). Lapsikin on aina nukkunut todella huonosti, mikä varmasti nostaa kynnystämme pyytää ketään meille hoitamaan lasta. Eikä meillä ole sukulaisia täällä, kukaan lapsen isovanhemmista ei ole koskaan hoitanut lasta. Olemme 1 kerran lapsen syntymän jälkeen käyneet kaksin ulkona miehen kanssa, ja siitä on jo 8 kk.
Voi ei, nyt vasta ymmärrän kun tätä teille kirjoitan, miten pitkälle olen tilanteen päästänyt. Tätä unettomuutta on jatkunut lapsen syntymästä asti, mutta olen ajatellut, että kyllä minä jaksan. Mutta enhän minä jaksa. Kun mieheni ehdottaa, että kutsutaan joku meille kylään, meinaan alkaa itkemään, koska olen niin loppu, en jaksa nähdä ihmisiä, enkä jaksa järjestää edes sitä kahvia ja pullaa. En ole nähnyt ystäviäni pitkään aikaan, jos niitä edes enää on, kun en pidä keneenkään yhteyttä.
Opiskelun suhteen olen jonkinmoisessa pattitilanteessa, koska syyslukukauden aika vaan jotenkin valahti käsistä, olin suunnattoman saamaton (en tajua mikä vaivasi, en vaan saanut otettua siitä opiskelusta minkäänlaista otetta), ja nyt minulla on ne tentit edelleen rästissä, ja lisäksi tämän lukukauden kurssit menossa. Eli pitäisi todella jaksaa tsempata nyt.
Luulen myös, että olen alkanut kärsimään jonkin sortin ahdistuksesta, joskus öisin kun en saa nukuttua, on valtava kivi rinnassani, ja sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Ja joskus ahdistun julkisilla paikoilla, ahdistaa olla ihmisten keskuudessa. Pelkään, miten enää sopeudun mihinkään työyhteisöön, huhtikuussa menen töihin (harjoitteluun, opiskelu jatkuu syksyllä), mutta onko minusta mihinkään tässä kunnossa.
No kuitenkin, kaikesta tästä surkeasta tilanteestani huolimatta olemme jo 7 kk toivonut toista lasta, ilman tulosta toistaiseksi. Tästä syystä en haluaisi aloittaa mitään psyykenlääkkeitä, ainakaan pitkäaikaisesti. Eikös masennukseen syötävät kuurit ole yleensä pitkiä? Unilääkkeitä ehkä voisin lyhytaikaisesti kokeilla. Mutta tulin ajatelleeksi, että onko kenellekään ollut apua vyöhyketerapiasta, siis lähinnä univaikeuksiin (ja sitä kautta ehkä muihin oireisiin) ja parempaan stressinsietokykyyn? Mielelläni kokeilisin jotain luontaista hoitoa ennen lääkkeisiin turvautumista, koska en haluaisi laittaa tuota pikkukakkosprojektia kokonaan jäihin pitkäksi aikaa.
Vai mitä tässä tilanteessa mielestänne kannattaisi tehdä? En tiedä keneen ottaa yhteyttä. Mutta jotain apua kuitenkin koen tarvitsevani. Nyt joudun tunnustamaan itselleni, että en enää jaksa.
Asun Helsingissä, joten jos tiedätte nimenomaan täältä jonkun lääkärin, terapeutin tms, joka voisi auttaa, niin saa suositella.