P
pari tikkiä vaan..
Vieras
Tämä ei todellakaan ole provo, vaikka joistain sille heti vaikuttaakin. Tuntuu vähän, että toiset saavat hirveät kiksit siitä, että pääsevät epäilemään toisten kirjoitusten totuuksia. Toisaalta, jos joku saa jotain henkilökohtaista mielihyvää kirjoittaessaan hölynpölyä tänne, niin hälle vois (mielestäni) sallia sen nautinnon.
Olisin todella, todella onnellinen, ellei kertomani olisi totta.. vaan kun se on.
Keväällä on kihlajaispäivämme. 5.12. oli yhdessäolomme/ yhteenmuuttomme vuosipäivä. Lahjaksi sain tikkejä päähän. Alkaa jo ilmeisesti olla perinne, että itse haastan riitaa ja mies vetää turpaan. Viimevuonna keväällä kihlauksemme vuosipäivänä sain mustat silmät.
Pari kertaa olen itsekkin vetänyt miestäni turpiin ja monesti tuo on käynyt mielessäni. Mutta noista kerroista jäi niin vitun paha olo itselle, että... on...en ikinä pysty enää tekemään mitään noin hirveää.
En minä usein ota turpaani, mutta onhan noita kertoja vuosien varrella ollut. Silloin saan päihini, niin tilanteen lauettua kaikki on pian okei. Ei mulle jää enää mitään paniikkia tai haavoitetuksi tulemisen tunnetta päälle. Ehkä ekoista turpakeikoista jäi jotenkin kuvotuksen tunne, pelko ja paha olo. se paha olo on siellä syvällä jossain edelleen, mutta useinkaan sitä ei päästä pintaan. Ei sitä kestäis jos antais sen tulla.
Enää ei sitä helvetillistä pahaa oloa tule. Ehkä olen tuudittautunut siihen uskoon, ettei mulle oikeasti käy kuinkaan. Että vähän sattuu, mutta jään henkiin. (Huono, helvetin huono juttu. Kyllä mä tiedän, että yksikin lyönti voi tappaa!)
En osaa kantaa vihaa tai katkeruutta enää. Ekan kerran jälkeen on aina vain ollut helpompaa antaa anteeksi. Ehkä se on niinkin, että elämä on helpompaa, kun ei anna itselleen mahdollisuutta tuntea mitään.. mitään sellasta, että mulle on käyny nyt pahasti, tuo ihminen on vaarallinen, hän löi minua. Jatkaa vaan elämää. Näin kävi, vähän on mustelmia ja tikkejä päässä, mut elämä jatkuu. Iteppähän kerjäsin verta nenästä!
Eroa olen ajatellut useasti. Todella useasti. Jostain vitun kummallisesta syystä emme eroa, emmekä kumpikaan edes halua erota. Eroa olen ajatellut lähinnä siksi, että järki sanoo, ettei tämä ole oikein. Että normaalit ihmiset eroavat, jos elämä on tälläistä. Järki sanoo, ettei ihmiset voi olla onnellisia jos elämä on tälläistä. Oikeasti olen/ olemme välillä ihan onnellinenkin, enkä/ emmekä halua erota.
Tuossa aikaisemmin jouduimme olemaan erossa toisistamme noin pari kuukautta. Elin ihan omaa elämää (ei mitään sinkkutytön rillutteluelämää, vaan ihan ittekseni rauhallista yksinäistä elämää. Ei. Ei ei ei. En ollut iskemässä muita tai mitään. Elin vain yksin normaalia arkea). Kävin ajatusleikkiä, että tälläistä on olla yksin. Tein sen siksi, että huomaisin, pystynkö olemaan yksin. Pystyn. En ole varmaankaan riippuvainen miehestäni. Tulisin loistavasti toimeen yksinäni. Totta kai. Haluan vain olla mieheni kanssa, vaikkei minun olisi pakko ja pärjäisin ilman häntä.
Jostain täysin utopistisesta syystä olemme turpakäräjien ja helvetillisten ongelmien keskellä onnellisiakin ja ihan oikeasti, rakastamme toisiamme täysillä!
Tämän kirjoitin lähinnä itselleni, sillä vitun friikkiä se on, ettei mulla ole yhtään itsesuojeluvaistoa! Miksi? Miksei ole itsesuojeluvaistoa? Mihin se on hävinnyt? Miksi en tunne pelkoa ja pakokauhua, en henkistä tuskaa ja vihaa, vaikka toinen.. pahoinpiteli mut toissapäivänä?
Nytkin suunnittelen vain normaaliin arkeen palaamista. Joulusiivo odottaa. (Normaali ihminenhän olis shokissa, pelosta sekasin ja henkisesti täysin murtuneena... evakossa jossain... varovasti suunnittelis sitä, miten käy hakees omia tavaroitaan. Tartteeko jonkun turvakseen yms.)
Olisin todella, todella onnellinen, ellei kertomani olisi totta.. vaan kun se on.
Keväällä on kihlajaispäivämme. 5.12. oli yhdessäolomme/ yhteenmuuttomme vuosipäivä. Lahjaksi sain tikkejä päähän. Alkaa jo ilmeisesti olla perinne, että itse haastan riitaa ja mies vetää turpaan. Viimevuonna keväällä kihlauksemme vuosipäivänä sain mustat silmät.
Pari kertaa olen itsekkin vetänyt miestäni turpiin ja monesti tuo on käynyt mielessäni. Mutta noista kerroista jäi niin vitun paha olo itselle, että... on...en ikinä pysty enää tekemään mitään noin hirveää.
En minä usein ota turpaani, mutta onhan noita kertoja vuosien varrella ollut. Silloin saan päihini, niin tilanteen lauettua kaikki on pian okei. Ei mulle jää enää mitään paniikkia tai haavoitetuksi tulemisen tunnetta päälle. Ehkä ekoista turpakeikoista jäi jotenkin kuvotuksen tunne, pelko ja paha olo. se paha olo on siellä syvällä jossain edelleen, mutta useinkaan sitä ei päästä pintaan. Ei sitä kestäis jos antais sen tulla.
Enää ei sitä helvetillistä pahaa oloa tule. Ehkä olen tuudittautunut siihen uskoon, ettei mulle oikeasti käy kuinkaan. Että vähän sattuu, mutta jään henkiin. (Huono, helvetin huono juttu. Kyllä mä tiedän, että yksikin lyönti voi tappaa!)
En osaa kantaa vihaa tai katkeruutta enää. Ekan kerran jälkeen on aina vain ollut helpompaa antaa anteeksi. Ehkä se on niinkin, että elämä on helpompaa, kun ei anna itselleen mahdollisuutta tuntea mitään.. mitään sellasta, että mulle on käyny nyt pahasti, tuo ihminen on vaarallinen, hän löi minua. Jatkaa vaan elämää. Näin kävi, vähän on mustelmia ja tikkejä päässä, mut elämä jatkuu. Iteppähän kerjäsin verta nenästä!
Eroa olen ajatellut useasti. Todella useasti. Jostain vitun kummallisesta syystä emme eroa, emmekä kumpikaan edes halua erota. Eroa olen ajatellut lähinnä siksi, että järki sanoo, ettei tämä ole oikein. Että normaalit ihmiset eroavat, jos elämä on tälläistä. Järki sanoo, ettei ihmiset voi olla onnellisia jos elämä on tälläistä. Oikeasti olen/ olemme välillä ihan onnellinenkin, enkä/ emmekä halua erota.
Tuossa aikaisemmin jouduimme olemaan erossa toisistamme noin pari kuukautta. Elin ihan omaa elämää (ei mitään sinkkutytön rillutteluelämää, vaan ihan ittekseni rauhallista yksinäistä elämää. Ei. Ei ei ei. En ollut iskemässä muita tai mitään. Elin vain yksin normaalia arkea). Kävin ajatusleikkiä, että tälläistä on olla yksin. Tein sen siksi, että huomaisin, pystynkö olemaan yksin. Pystyn. En ole varmaankaan riippuvainen miehestäni. Tulisin loistavasti toimeen yksinäni. Totta kai. Haluan vain olla mieheni kanssa, vaikkei minun olisi pakko ja pärjäisin ilman häntä.
Jostain täysin utopistisesta syystä olemme turpakäräjien ja helvetillisten ongelmien keskellä onnellisiakin ja ihan oikeasti, rakastamme toisiamme täysillä!
Tämän kirjoitin lähinnä itselleni, sillä vitun friikkiä se on, ettei mulla ole yhtään itsesuojeluvaistoa! Miksi? Miksei ole itsesuojeluvaistoa? Mihin se on hävinnyt? Miksi en tunne pelkoa ja pakokauhua, en henkistä tuskaa ja vihaa, vaikka toinen.. pahoinpiteli mut toissapäivänä?
Nytkin suunnittelen vain normaaliin arkeen palaamista. Joulusiivo odottaa. (Normaali ihminenhän olis shokissa, pelosta sekasin ja henkisesti täysin murtuneena... evakossa jossain... varovasti suunnittelis sitä, miten käy hakees omia tavaroitaan. Tartteeko jonkun turvakseen yms.)
