Läheiselläni on tällainen ongelma, koko elämä on hänestä yhtä tuskaa ja ongelmasta toiseen siirtymistä. Yöunet voi menettää hankkimattomien talvirenkaiden takia, siis tähän vuoden aikaan...
Tai vaikka siitä , että sataako juuri huomenna kun pitäisi ajaa 100km... Tämä ihminen teki asiasta niin suuren numeron että koko kyläilyn ajan päivitteli että ”hänen tuurillaan pääsee taas johonkin vesisateeseen ajamaan” ja tuo tulee niin tuskaiseen äänensävyyn kuin olla ja voi. Loppujen lopuksi todellisuudessa kävi niin , ettei koko matkalla satanut ollenkaan ja itse lähinnä ajattelen, että mitä sitten vaikka sen ajomatkan sataa... Sanoin tästä tälle ihmiselle, että ei ikinä kannata manata jo valmiiksi itselleen jotain epäonnea jos sitä ei tulekaan, niin kuin tuo vesisade, keli voi muuttua silmän räpäyksessä eikä mitään sadetta tulekaan.
Talvella kesto valituksen aihe on lumisade/pakkanen/loska ja kaikki ilmaston muutokset .
Usein tuntuu että saa olla vain ikuisena terapeuttina tälle itseäni paljon vanhemmalle ihmisille, itse eletään ruuhkavuosia ja on ”erityislapsia” ja kaikkia muita perus arjen haasteita ja vauva tulossa... Niin usein tuntuu etten vain jaksaisi enempää , kun tämä kävelevä katastrofi kyläilee meillä hyvin usein ja kaataa ongelmansa meidän päälle...
Noh, lähinnä tässä mietin että onko tuo negatiivisuus hänellä ikään kuin tapa vai onko jo kyseessä masennus tai jokin mielialahäiriö... Ahdistuneisuushäiriö?
Semmonen tunne aina tulee tästä ihmisestä että kun mun voimavarat henkisesti on 95% kun hän tulee, niin lähtiessä pois tämä ihminen on imenyt 50% . Vaikka yritän kasvattaa sellaisen suojan itselleni että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, niin silti tämä ihminen vaan vie voimia.
Tietenkin haluaisin auttaa tätä ihmistä pääsemään pakon omaisesta murehtimisesta, mutta nyt vaan tuntuu että takki on tyhjä.
Jos jollain on kokemusta vastaavasta, niin jokin vertaistuki tai vastaava olisi ihan kiva... Tai mitä mun pitäisi tuon ihmisen kanssa tehdä / toimia?
Tai vaikka siitä , että sataako juuri huomenna kun pitäisi ajaa 100km... Tämä ihminen teki asiasta niin suuren numeron että koko kyläilyn ajan päivitteli että ”hänen tuurillaan pääsee taas johonkin vesisateeseen ajamaan” ja tuo tulee niin tuskaiseen äänensävyyn kuin olla ja voi. Loppujen lopuksi todellisuudessa kävi niin , ettei koko matkalla satanut ollenkaan ja itse lähinnä ajattelen, että mitä sitten vaikka sen ajomatkan sataa... Sanoin tästä tälle ihmiselle, että ei ikinä kannata manata jo valmiiksi itselleen jotain epäonnea jos sitä ei tulekaan, niin kuin tuo vesisade, keli voi muuttua silmän räpäyksessä eikä mitään sadetta tulekaan.
Talvella kesto valituksen aihe on lumisade/pakkanen/loska ja kaikki ilmaston muutokset .
Usein tuntuu että saa olla vain ikuisena terapeuttina tälle itseäni paljon vanhemmalle ihmisille, itse eletään ruuhkavuosia ja on ”erityislapsia” ja kaikkia muita perus arjen haasteita ja vauva tulossa... Niin usein tuntuu etten vain jaksaisi enempää , kun tämä kävelevä katastrofi kyläilee meillä hyvin usein ja kaataa ongelmansa meidän päälle...
Noh, lähinnä tässä mietin että onko tuo negatiivisuus hänellä ikään kuin tapa vai onko jo kyseessä masennus tai jokin mielialahäiriö... Ahdistuneisuushäiriö?
Semmonen tunne aina tulee tästä ihmisestä että kun mun voimavarat henkisesti on 95% kun hän tulee, niin lähtiessä pois tämä ihminen on imenyt 50% . Vaikka yritän kasvattaa sellaisen suojan itselleni että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, niin silti tämä ihminen vaan vie voimia.
Tietenkin haluaisin auttaa tätä ihmistä pääsemään pakon omaisesta murehtimisesta, mutta nyt vaan tuntuu että takki on tyhjä.
Jos jollain on kokemusta vastaavasta, niin jokin vertaistuki tai vastaava olisi ihan kiva... Tai mitä mun pitäisi tuon ihmisen kanssa tehdä / toimia?