voimakas alemmuuskompleksi... taitaa päättyä avioeroon..

[surullinen...]

mulla on todella voimakas alemmuuskompleksi, suhteessa aviomieheeni... olin tosi nuori mennessämme yhteen ja niin tyhmä, että noin kymmenen vuotta käytännössä vain mahdollistin hänen uran tekemistään... hän ei silloin tukenut minua mitenkään, jätti paljon yksin lasten kanssa, enkä sitten saanut opiskeltua enkä pystynyt hakemaan niitä töitä joita halusin koska olin niin pitkälti yksin vastuussa...

no... olen edelleen nuori ja minulla on mahdollisuus aloittaa urani rakentaminen nyt... ja mieheni on kokenut jonkun ihme herätyksen ja on valmis minua tukemaan.. mutta mulla on kehittynyt niin voimakas alemmuuden tunne hänen kanssaan, etten vaan pysty... tuntuu etten kestä olla edes samassa tilassa hänen kanssaan, olen niin vihainen ja tunnen itseni niin huonoksi ja epäonnistuneeksi... vaikka nyt hän kyllä yrittää mua tukea...

en vaan pääse tästä tunteesta eteenpäin... tuntuu että vaikka tekisin mitä niin jään jotenkin hänen suhteensa aina siihen kotipiian asemaan... :'(

 

[bud]

Avaa suusi ja jutelkaa. Menkää vaikka terapiaan. Tai jos siltä tuntuu, niin jatkat yksin elämäsi rakentamista.

 

["vieras"]

Minusta teet tyhmästi jos nyt päätät koko asian avioeroon, ellei siihen muita syitä ole.

Sä luulottelet ihan kympillä: ala opiskella, siinähän sen näkee sitten mihin kaikkeen sinusta on.

 

["jaahas"]

sä olet vuosia miettinyt, että voi kun minäkin. No nyt sulla on tilaisuus näyttää, ja mies on lopulta osoittanut parannuksen elkeitä.

Siinä tilanteessa on ihan luonnollista, että sun pidätetty kiukku purkautuu ja nyt kun sulla on siihen varaa, huomaat, miten kurjaan jamaan olet ajautunut mieheen nähden. Littaantunut itsetunto pitää kovaa meteliä, kun se alkaa vaivalloisesti nousta. Samalla tunnet kipua, ja se purkautuu aggressiona miestä kohtaan ja masokistisena pysähtelynä.

Kun lähdet oikeasti sinne opiskelemaan ja alat saada ilmaa siipien alle, sulla ei ole enää aikaa tai tarvetta velloa tässä tunnemyrskyssä. Älä ylitulkitse tai pelkää tunteitasi, ne ovat vain varastosta päässeet tuulettumaan. Mutta tietysti tarvitset tilaa kokea ja hiukan ilmaistakin sitä aiheellista kiukkua, jota olet näinä vuosina kokenut.

 

[a.p.]

Hyvin kiteytetty, hyvin pitkälti juuri noin mä tunnen.. niin kauan kuin oli koko ajan kiire hoitaa lapsia ja kotia, en ehtinyt ajatella miten vihainen ja katkera olen... sitten halusin avioeron, mutta mies halusi perheterapiaan.. eli terapiassa ollaan oltu, itseasiassa melkein pari vuotta... hän teki parannuksen ja haluaa nyt mulle vain parasta.. ja sen tiedän että kyllä mä pystyn opiskella ja tehdä mitä haluan, mulle ei ole ongelma saada koulupaikkaa tai työtä...

mutta se viha ja katkeruus ja hirvittävä alemmuudentunne on tullut niin valtavaksi osaksi nyt mua, että välillä oikeasti mietin ajavani rekan alle tai hyppääväni kiskoille... ettei musta kuitenkaan ole mihinkään ja erityisesti etten kestä jos mun mies on näkemässä mun yritykset, jos epäonnistunkin, jos hän halveksii mua, häntä en halua mun elämään näkemään mitään mitä teen.....

en tiedä miksi ne tunteet on niin valtavia, niiden pitäisi olla sellaista pientä hallittavaa v*tutusta, mutta kun se on oikeasti kaikennielevää valtavaa ahdistusta... tuntuu että häviän maan päältä, jätän kaiken ja aloitan kokonaan uuden elämän.. että hänen vierellään musta ei ikinä, ikinä tule mitään...

pitäis vaan lähteä, mutta se on vaikeaa nyt kun hän alkoi rakastamaan ja välittämään musta



[QUOTE="jaahas";25751771]sä olet vuosia miettinyt, että voi kun minäkin. No nyt sulla on tilaisuus näyttää, ja mies on lopulta osoittanut parannuksen elkeitä.

Siinä tilanteessa on ihan luonnollista, että sun pidätetty kiukku purkautuu ja nyt kun sulla on siihen varaa, huomaat, miten kurjaan jamaan olet ajautunut mieheen nähden. Littaantunut itsetunto pitää kovaa meteliä, kun se alkaa vaivalloisesti nousta. Samalla tunnet kipua, ja se purkautuu aggressiona miestä kohtaan ja masokistisena pysähtelynä.

Kun lähdet oikeasti sinne opiskelemaan ja alat saada ilmaa siipien alle, sulla ei ole enää aikaa tai tarvetta velloa tässä tunnemyrskyssä. Älä ylitulkitse tai pelkää tunteitasi, ne ovat vain varastosta päässeet tuulettumaan. Mutta tietysti tarvitset tilaa kokea ja hiukan ilmaistakin sitä aiheellista kiukkua, jota olet näinä vuosina kokenut.[/QUOTE]

 

[wau]

hei ap mulla on aivan sama tilanne. en uskonut että kellään mulla vois olla aivan samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia.

 

[a.p.]

hei ap mulla on aivan sama tilanne. en uskonut että kellään mulla vois olla aivan samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia.

toivottavasti pääset tunteittesi kanssa eteenpäin.. mulle tämä ainakin on aivan helvettiä....

 

["vieras"]

Olisittehan voineet yhteisellä päätöksellä tehdä ne lapset sitten kun olet opiskellut, mutta päätitte hankkia lapsia nuorena(?), joten sun miehes teki töitä elättääkseen perheensä ja nyt olisi valmis tukemaan sun opiskelua ja urakehitystä, niin sä rupeet katkeroitumaan? Sori nyt en ihan ymmärrä sun ajatuksen juoksua...

 

[PipariSuu]

Mutta onko ongelma miehessäsi vai onko ongelma ihan vain sinussa?

 

[a.p.]

meidän oli pakko lääketieteellisistä syistä hankkia lapset silloin. nyt lapset ovat siis jo tosi isoja, joten olisin voinut aiemminkin opiskella mutta siinä vaiheessa mies ei sitten tukenut mua mitenkään vaan teki niin mahdottomia työtunteja ettei se onnistunut mitenkään...

NYT hän haluaa todella todella kovasti tukea minua ja pitää minut, joten NYT ongelma on siis ihan vain minun päässäni. mieheni järjesti meidät terapiaan ja on ilmaissut tekevänsä kaikkensa että saan tehdä juuri sitä mitä haluan.

eli ongelma on enää minussa, hän on täysin omistautunut nyt auttamaan minua... mutta mä en koe enää millään tasolla olevani arvokas, mikään mitä kukaan sanoo ei tunnu todella, veikkaan, että olen aika syvästi masentunut... mulla on voimakas tunne, että ilman miestäni tuntisin itseni jotenkin vähän paremmaksi, tai se vertailukohde häviäisi, kun vertaan omaa epäonnistumistani aina hänen onnistumiseensa... ja kyllä, tiedän, että mun tunteet on ylimitoitettuja ja niistä pitäisi päästä eroon, mutta kun en pääse, vaikka teen mitä ja olen tosiaan hakenut apua ja tukea montaa kautta, mutta kun tunne on vaan, että se avioero jotenkin saisi mut taas löytämään oman ihmisarvoni..

ei pitäisi edes vatvoa... :/

 

[anna palaa nyt]

Oletkohan oikeasti vihainen miehellesi vai itsellesi?

Mielestäni jokainen ihminen on vastuussa omasta onnestaan ja tekee omat valintansa. Miksi teit lapset nuorena? Mikset mennyt opiskelemaan silloin, kun sitä halusit? Mikset tehnyt erilaisia ratkaisuja?

JOkainen on oman elämänsä herra. Minun elämästäni on päättänyt vain minä ei kukaan muu. Miestäni toki kuuntelen, mutta päätökset teen minä omien asioideni kohdalla.

Aina voi jossitella, mutta se on turhaa. Anna palaa nyt, toteuta ne unelmasi, äläkä katkeroidu, NYT on aika sinun päättää loppuelämästäsi! Sinulla on kuitenkin ihanat lapset ja nyt myös hyvä mies, ajattele asiaa tältäkin kannalta. Eroon en kommentoi, sekin on sinun oma päätöksesi.

 

["vieras"]

Mä luulen, että sua jännittää uusi tilanne ja pelottaa epäonnistuminen. Sanot, ettet halua miehesi näkevän epäonnistumistasi. Et halua epäonnistua. Ei se ole miehen vika. Ryhdy toimeen, niin pelko häviää. Koet onnistumisia ja varmasti mysö epäonnistumisia, mutta tekemällä niinstä pääsee yli. Ei toisen kautta elämällä. Rure sitten., jos miehesi todella nauraa epäonnistumisellesi. Älä pelkää etukäteen sellaista, mitä ei ole vielä tapahtunut.