Voiko toisen kanssa elää ja olla onnellinen jos ei rakasta?

[vaif]

Naimisissa useampi vuosi, lapsiakin. Mies ei petä, ei juo, ei lyö. Perusasiat kunnossa. Joku vaan tökkii. En halua häntä seksuaalisessa mielessä, en koe mitenkään rakastavia tunteita häntä kohtaan. Hän on minulle lähinnä kaveri. Tiedän kuitenkin että hän rakastaa ja haluaa.

En haluaisi repiä lapsien takia tätä perhettä hajalle. Tai ehkä haluaisin erota mutten tiedä jaksanko lähteä siihen taisteluun sillä tiedän että erosta ei tulisi helppo. Emme tappele miehen kanssa ja elämä menee melko rauhalliseen malliin eteenpäin. Itse vaan en koe olevani täysin onnellinen näin.

Luovunko omista unelmistani antaakseni lapsille ehjän perheen vai otanko riskin ja lähden hakemaan eroa? En tiedä mitä silloin jäisi käteen. Periaatteessa kaikki on hyvin, luopuisin vaan omista haaveistani. Mitä ajatuksia teissä herättää?

 

["vieras"]

En osaa sanoa muuta kuin että oli kuin minun juttuni olisi kirjoitettu tuohon.
En kanssa tiedä mitä tekisin.
Tulevaisuus pelottaa mitä se olisi sitten kun olisin lasten kanssa enemmän yksikseni. Ja kuinka pärjäisin.
Itselläni vielä työvuorot 10-20 välillä ja lauantaitkin.
Enkä tiedä mitä lapsilleni "antaisin", vuoroviikkosysteemin vai viikonloppuisän.

 

["..."]

Ajattelisin, että ensin kannattaisi keskustella asiasta miehen kanssa, käydä vaikka yksin tai yhdessä esim. pariterapiassa (seurakunnilta tätä palvelua ainakin saa), jutella ja harkita, miettiä mistä tunteesi johtuvat. Jos teillä on hyvällä mallilla asiat muuten ja olet joskus rakastanut miestäsi, mutta aika on vain haalistanut tunteet, niin kehottaisin vielä yrittämään ja etsimään ratkaisua muusta kuin erosta. Kaikkea hyvää teille.

 

[vrs]

Ongelma taitaa olla se, ettet vaan osaa olla onnellinen. Pitkässä suhteessa romanttiset tunteet vaativat TYÖTÄ, ei ne itsestään tule. Se on sellaista kumppanuutta. Muistatko, sinulta kysyttiin "Tahdotko?" - tahtoa se vaatii.

 

["..."]

Ja vielä, voivatko tunteesi johtua jostain muusta kuin parisuhteesta ja vain heijastua siihen? Onko työssäsi tai harrastuksissasi jotain, minkä toivoisit muuttuvan?

 

["lissu"]

Tuo teksti oli täysin mun suusta ja tällä hetkellä hyvin ajankohtainen. Mietin jäämistä rakkaudettomaan suhteeseen.

Meillä on kaksi lasta. En halua erottaa lasten perhettä. Meillä on miehen kanssa hauskaa ja ollaan hyviä kavereita. Rakkautta ja fyysistä kontaktia ei ole. Mies sanoo rakastavansa minua. Minä en enää rakasta. Mies tietää sen mutta ei jotenkin usko.

Meillä ei riidellä joten ei lapset riitaisaa paria näe. Mutta haluanko elää näin. Haluanko tuntea rakkautta miestä kohtaan vielä vai jäänkö tähän tyytyväiseen suhteeseen.

 

[toivotontako]

Vähän saman suuntaisia tuntemuksia minullakin. Vaikka en osaa olla 100% varma siitä etten enää rakastaisi. En tiedä... Minusta tuntuu että näen vain pelkkiä vikoja miehessäni ja että hänkin näkee vain vikoja minussa. Seksi osastollakin aika kuollutta ollu jo viimeiset 3-vuotta.

 

[f]

Et rakasta vai et ole rakastunut?

 

[no haloo]

En ymmärrä, miten olette päässeet tohon tilanteeseen. Että ei ole fyysistä kontaktia, mitä itse olette tehneet sen hyväksi?

 

["vieras"]

Ei parisuhde voi aina olla pelkkää rakkauden huumaa. Se alkurakastuminen haalistuu, ja sitten rakastetaan ja eletään sitä arkea. Kokemuksesta tiedän, että mieheen voi rakastua uudestaan jos vaan tahtoa riittää. Se arki ja rakkauden tunteet vuorottelevat, ainakin mun kokemuksella.

Eri asia, jos et ole koskaan miestäsi rakastanut. Mutta sitten herää kysymys, miksi teit lapsiakin hänen kanssaan?

 

[helposti]

En ymmärrä, miten olette päässeet tohon tilanteeseen. Että ei ole fyysistä kontaktia, mitä itse olette tehneet sen hyväksi?

en ole ap. mutta meillä raskaus, vauva-arki ja siihen päälle rakentaminen sai aikaan sen että fyysinen kontakti ja kaikki muukin katkes täysin.

 

["..."]

en ole ap. mutta meillä raskaus, vauva-arki ja siihen päälle rakentaminen sai aikaan sen että fyysinen kontakti ja kaikki muukin katkes täysin.

Mun mielestä noiden syiden perusteella katkennut kontakti on kyllä korjattavissa, ei millään pahalla.

 

[helposti]

[QUOTE="...";24414563]Mun mielestä noiden syiden perusteella katkennut kontakti on kyllä korjattavissa, ei millään pahalla.[/QUOTE]

riippuu hieman... menee liian pitkä aika niin se ei ole helppoa... jos kontakti ollut katkoksessa jo 9kk+2,5v niin on aikamoinen urakka edessä jos ylipäätänsä onnistuu....

 

[.xcsdk]

riippuu hieman... menee liian pitkä aika niin se ei ole helppoa... jos kontakti ollut katkoksessa jo 9kk+2,5v niin on aikamoinen urakka edessä jos ylipäätänsä onnistuu....

Joten ero on se helpompi ratkaisu kuin koittaa korjata suhdetta, joka on ollut joskus hyvä?

 

[helposti]

Joten ero on se helpompi ratkaisu kuin koittaa korjata suhdetta, joka on ollut joskus hyvä?

vaikea korjata jos toista osapuolta ei kiinnosta suhteen kunnossa pitäminen.... erohan se kaikista vaikein vaihtoehto olis ainkin minulle ja lapsille...

 

[Yksinäinen_kö]

Tiiättekö, kun luin näitä teidän juttuja, niin elin hetken läpi omaa elämääni. Ketään en tuomitse, enkä edes voi kehottaa tomimaan tietyllä tavalla. Itse jäin aikoinani alle vuoden ikäisen lapsen kanssa kahdestaan, ihan vaan siksi, että lapsen isää sattui kiinnostamaan muut asiat enemmän kuin meidän perhe (eikä ollut mikään nuorukainen enää). Olin naiivi ja rakastin ja rakastin aina vaan. No, kaikesta ollaan selvitty ja nyt eletään lapsen kanssa erittäin onnellisina (ilman isää tosin ) No, mutta se bointti miksi aloin kirjoittaa, on se, että jos nyt joutuisin valitsemaan miehen, joka rakastaa minua, mutta ei ehkä osaa sitä näyttää tai minä en osaa sitä vastaanottaa, tai omien "haalistuneiden" tunteiden välillä, niin totta vie valitsisin sen pitkän parisuhteen, jossa jaetaan lasten ilot ja surut, ja omat epäröinnit.
Voimia teille kaikille, jotka joudutte asioita miettimään!

 

[erittäin vieras]

Mä mietin tänään ihan samanlaisia asioita. Erona se, että me ollaan oltu vasta vuos naimisissa. Aivan älytöntä. Justiinsa olin yksissä häissä ja se pari näytti niin onnelliselta ja rakastuneelta. Tuli typerä ja kateellinen olo katsoa sitä. Ei siitä meidän "onnen päivästä" oo edes kauan, mutta kai tää oli sitten vikatikki jo alusta lähtien. Järkiliitto, niin kun mieskin joskus sano.

Seksi ei toimi, enkä jaksa enää haluta saada sitä toimimaan. Tuntuu siltä, että ollaan kämppiksiä. Koko kesän ollaan menty miehen kanssa eri aikaan sänkyyn. Mä lähden aamulla aikasin töihin ja mies on ollu lapsen kanssa kotona. Se on jääny iltasin vielä pelaamaan tietokoneella jotain idioottia peliä...

No. Tänään kävi mielessä niin julma ajatus, että ei kai mun kannata erota, koska mulla on niin kätevä arjen apulainen ja lapsenvahti (mies ei ole lapseni bioisä). Ehkä elän selibaatissa lopun ikääni ja elelen tän kämppikseni kanssa. Ongelmia tietty voi tulla siinä vaiheessa, jos oikeasti rakastun johonkin. Musta tuntuu, että haluaisin vielä pari lasta, mutta tää suhde ei ole siinä kunnossa, että tähän mitään vauvoja kannattaisi tehdä.

Mietin, että odotanko mä elämältä liikoja, kun tää ei kelpaa ja olen tyytymätön? En siis osaa vastata ap:n kysymykseen. Toistaiseksi ajattelin yrittää, sillä en haluaisi erota. Ollaan oltu 4 vuotta yhdessä. Mutta saa nähdä, jos joskus olisi joku toinen ottaja, jonka kanssa olisi sitä intohimoa, mitä en ole koskaan kokenut, voinko olla lähtemättä tai edes pettämättä?

Ajattelin, että pitääpä kirjottaa päiväkirjaa, silläkin uhalla, että se päätyy miehen luettavaksi. Jos olisin kirjotellu sitä säännöllisesti tän suhteen ajan, voisin varmaan huomata missä vaiheessa tää on alkanu mennä päin helvettiä.

 

["surullinen"]

upataan

 

[Miksi me]

Yhdessä 5 vuotta, seksitöntä elämää takana 3v. Rakastetaan yhteistä lastamme yli kaiken, se pitää meidät yhdessä, vaikka suhde on kai lähinnä kaverisuhde. Kumpikaan ei edes oikein jaksa yrittää muuttaa tilannetta, vaikka täysin tyytyväisiä ei ollakaan. Välillä tulee kauhea tuskastumisen puuska ja haudon itku kurkussa eroa yökaudet, pienikin ristiriita suhteessa voi saada koko pakan kaatumaan mielessäni. Sitten taas kun meillä on perheenä hauskaa niin ajattelen että pysyn tässä tuli mitä tuli, yritän satsata. Mies on mukava eikä hänessä oikeasti ole mitään vikaa, vakka välillä näenkin niitä vain. Olen itse kaunis nainen, kaipaan ihailevaakin huomiota ja muualta sitä saisin helposti, en kotoa. Toisaalta niin saisi mieskin. Olemme laiskoja tekemään romanttisen suhteen eteen mitään... Tai ehkä mies ei halua vain? En tiedä. Ei hän ainakaan erota tahdo.

 

[niin tuttua]

"Mukava" huomata että on muitakin joilla samanlaisia ajatuksia. Vastausta ei taida meillä kenelläkään olla, asioilla on niin monta puolta. Itse yritän aina surkeimpina hetkinä ajatella niitä perheitä joissa ero on tullut ja sitä arkea mitä he nyt elävät. Ei todellakaan ole mikään yksinkertainen asia siinä vaiheessa kun on yhteisiä lapsia. Sitten tulee uusia kumppaneita, sisko- ja velipuolia, bonuslapsia, mummoja, vaareja, kummeja jne jne. Siinä sitten yritetään elää sitä elämää siten kuin kumpikin vanhemmista parhaaksi omalla viikollaan katsoo. Ei, ei olisi minusta siihen. Ei nyt eikä ehkä koskaan. Siksi jään...

Mitä menetän? Kadunko myöhemmin? Tuleeko ero sitten myöhemmin? Mitä jos mies jonain päivänä haluaa eron vaikka minä olen "velvollisuudesta" jäänyt? Onko minulla ikäkriisi? Olenko masentumassa, tulossa hulluksi? Sinkkuelämäkään ei kyllä kiinnosta, ei baareissa notkuminen ja uuden etsiminen. En tiedä mitä olisin vailla? Kai sitä on kadottanut itsensä näihin ruuhkavuosiin, pätkäuniin, äitiyteen, uhrautuvuuteen, kiltteyteen. Haluaisi aikaa itselleenkin että löytäisi itsensä uudelleen, oppisi rakastamaan itseään että voisi taas paremmin rakastaa muita.

 

["totuus"]

2/3 osaa naisista elää tuollaisessa suhteessa. Miksi? Rahan vuoksi.

 

[uppista]

nostoa

 

[Vierailija..]

Ongelma taitaa olla se, ettet vaan osaa olla onnellinen. Pitkässä suhteessa romanttiset tunteet vaativat TYÖTÄ, ei ne itsestään tule. Se on sellaista kumppanuutta. Muistatko, sinulta kysyttiin "Tahdotko?" - tahtoa se vaatii.

Niin, onko se sitten niin, että rakastuminen muuttuu rakastamiseksi. Arjeksi. Että se huuma ja tietty rakkauden tunne katoaa ja tilalle tulee kumppanuus.
Jos ei siis mitään ongelmia ole.

Onhan noitakin paljon, parisuhteita joissa on ihan väärät ihmiset keskenään. Jotka vain kituuttavat vuodesta toiseen, kahlaavat läpi ongelmien saavuttamatta ikinä stabiilia tilaa tai onnea, mutta eivät halua/uskalla lähteäkään.

 

["Tahdon"]

Välillä on niitä päiviä tai kausia kun ei jaksaisi, kun näkee vaan virheitä ja ärsyyntyy joka kupista, kulhosta ja sukasta jonka mies jättää väärään paikkaan lojumaan. Kuitenkin kaikki on hyvin. Ollaan eletty 5 vuotisesta suhteestamme lähes 2 vuotta etänä eri maissa. Tottakai molemmilla on ollut "oma" elämä siinä sivussa mutta kun piyi yhteyttä pysyi kiinnostus kuitenkin. Kasasin näiden vuosien aikana scrapbookia, ajatuksia, tunnustuksia, viestejä, biisejä ja hänen sanoja minulle kirjassa on kirjeitä joihin olen suutuspäissään avautunut ja rakkaudentunnustuksia kun kaikki on ollut hyvin. Mies sai tämän huomenlahjaksi hääyömme jälkeen ja on kiittänyt siitä usein. On jännää lukea tunteista joita ei aina muista, siitä kuinka vahvoja ne oli. Kuinka paljon välillä rakastaa ja arjen keskellä se unohtuu. Suosittelen että yritätte. Koitatte löytää sen unohtuneen rakkauden. Käykää "ensitreffeillä" laittautukaa toisianne varten, menkää syömään ja viettäkää ilta yhdessä ilman häiriöitä (lapsia,pelejä,puhelimia) sitä saattaa yllättyä kuinka upean ihmisen on valinnut. Tai sitten ei, mutta onpahan yritetty ja tietää vähän enemmän.

 

[mies1harm.]

Niin, onko se sitten niin, että rakastuminen muuttuu rakastamiseksi. Arjeksi. Että se huuma ja tietty rakkauden tunne katoaa ja tilalle tulee kumppanuus.
Jos ei siis mitään ongelmia ole.

On pareja, joilla on tuota huumaa vanhainkodissakin eli ei toi väistämätöntä ole.

Erityisesti ihanille naisille toivoisi tämän tason suhteita, mutta enemmistö taitaa vaan kituutella. Musta suhteessa kuuluu olla yhtä aikaa uskollisuutta ja kauniita asioita. On erikoista, kuinka jotkut suomalaisnaiset erottavat nämä kaksi toisistaan.