voiko tämä onnistua

[peruskaura]

tapa on surra suru pois ja aloittaa uusi elämä avoimin mielin -

Jos on erotessa rakastunut, ei ole nopeasti mahdollista rakastua keneenkään toiseen.
Rakastumisen syntymiselle ts. intohimoprosessin alkamiselle tiedetään olevan muutama tarkoin tunnettu ja määritelty edellytys. Ilman näiden kaikkien samanaikaista toteutumista, ei rakastumisen alkaminen ole mahdollista, eikä intohimoa synny. Mielen avoimuudella ei voi sanoa olevan suoranaisesti ymmärrettävää merkitystä.

-uusi rakkaus tulee, jos on tullakseen.

Suomeksi: Jos rakastumisen ehdot ovat voimassa, ihminen rakastuu (tahtoi tai ei).

Ei väkipakolla etsien.

Suomeksi: Jos rakastumisen ehdot eivät ole voimassa, ihminen ei rakastu (tahtoi tai ei).

 

[Väittämä]

Jos erosta toipuu alle vuodessa, niin ei ole rakkaussuhteesta eronnut.

Missä se raja mielestäsi menee? Toiset ovat realistisempia kuin toiset.
Jättäjällä aika on tietysti lyhyempi kuin jätetyllä. Minustakin vuosi, korkeintaan kaksi riittää rypemiseen. Toipumisessa auttaa, kun iskostaa päähänsä sen, että tapahtuneille ei voi jälkikäteen mitään ja piehtaroimalla surussa tekee vain hallaa itselleen. Elikkäs energia pitää keskittää toipumiseen, ei suremiseen. Tässä auttaa itsetuntemus ja -luottamus sekä kyky käsitellä asioita tunteen lisäksi myös järjellä. KUKAAN toinen EI voi sanoa, että rakkaus ei ole ollut aitoa, jos surusta ja pettymyksestä toipuu nopeasti.

 

[Väittämä]

Jos on erotessa rakastunut, ei ole nopeasti mahdollista rakastua keneenkään toiseen.
Rakastumisen syntymiselle ts. intohimoprosessin alkamiselle tiedetään olevan muutama tarkoin tunnettu ja määritelty edellytys. Ilman näiden kaikkien samanaikaista toteutumista, ei rakastumisen alkaminen ole mahdollista, eikä intohimoa synny. Mielen avoimuudella ei voi sanoa olevan suoranaisesti ymmärrettävää merkitystä.


Suomeksi: Jos rakastumisen ehdot ovat voimassa, ihminen rakastuu (tahtoi tai ei).


Suomeksi: Jos rakastumisen ehdot eivät ole voimassa, ihminen ei rakastu (tahtoi tai ei).

Tämä on vain yhden ihmisen teoria. Itseni lisäksi aivan varmasti muillekin on käynyt niin, että suruaikana ihastuu ja rakastuu uuteen ihmiseen. Avoin mieli (mieli ilman katkeruutta) varmasti auttaa tunteiden etenemisessä. Katkeruus luo pessimismiä, eikä silloin ihminen pidä itsekään itsestään. Kuinka siis joku muu voisi pitää?

Katkeruus on tavallaan luonteenlaatu. Tai oikeammin opittu tapa toimia. Siitä voi myös oppia pois.

 

[no]

Missä se raja mielestäsi menee? Toiset ovat realistisempia kuin toiset.
Jättäjällä aika on tietysti lyhyempi kuin jätetyllä. Minustakin vuosi, korkeintaan kaksi riittää rypemiseen. Toipumisessa auttaa, kun iskostaa päähänsä sen, että tapahtuneille ei voi jälkikäteen mitään ja piehtaroimalla surussa tekee vain hallaa itselleen. Elikkäs energia pitää keskittää toipumiseen, ei suremiseen. Tässä auttaa itsetuntemus ja -luottamus sekä kyky käsitellä asioita tunteen lisäksi myös järjellä. KUKAAN toinen EI voi sanoa, että rakkaus ei ole ollut aitoa, jos surusta ja pettymyksestä toipuu nopeasti.

Jätetty ei kykene toipumaan vuosikausiin, on aivan inhimillistä, että jätetty sairastuu ja voi kulua kymmenenkin vuotta ennen kuin on toipunut. Joka tapauksessa rakkaussuhde säilyy mielessä pitkään ja päivittäin ajatukset menevät menneeseen. Jos alkaa nopeasti uuden suhteen, niin välttämätön surutyö jää tekemättä ja se lakaistaan maton alle, ihminen keskittyy uuteen suhteeseen, mutta vanha suhde alkaa nousta uudelleen mieleen ja sekoittaa uuttakin suhdetta. Minä kirjoitan nyt siis rakastavasta petetystä ihmisestä; itsekäs ihminen voi olla valmis vaikka seuraavana päivänä, sillä ei hän olekaan rakastanut kuin itseään.

 

[peruskaura]

Rakkauden lajeja ja näinollen myös eri kaavoja on kourallinen, joista rakastumisen kaava tunnettaneen parhaiten, käytännöllisesti katsoen herkimpien mielestä raivostuttavan tarkkaan.

Tämä on vain yhden ihmisen teoria.

Sitä on tutkittu iät ja ajat, tuhansia ja taas tuhansia työvuosia, pitkittäis ja poikittaistieteellisesti. Tiedeyhteisö pitää tutkimusmassan tuloksia hyvinkin toisiaan tukevina.

Itseni lisäksi aivan varmasti muillekin on käynyt niin, että suruaikana ihastuu ja rakastuu uuteen ihmiseen.

Aivan varmasti. Mitään ristiriitaa en tässä näe. Toipumisaika ei ole vakio, koska siihen vaikuttaa monen tekijän muuttujat. Lisäksi sitä voidaan jouduttaa hoidoilla, se voi pitkittyä epäsuotuisassa vuorovaikutuksessa jne. Nopeaksi sitä muutosprosessia en kuitenkaan luonnehtisi, vaikka tukevaan alkuun ehtisikin reippaasti alle sekunnin.

 

[Väittämä]

Jätetty ei kykene toipumaan vuosikausiin, on aivan inhimillistä, että jätetty sairastuu ja voi kulua kymmenenkin vuotta ennen kuin on toipunut. Joka tapauksessa rakkaussuhde säilyy mielessä pitkään ja päivittäin ajatukset menevät menneeseen. Jos alkaa nopeasti uuden suhteen, niin välttämätön surutyö jää tekemättä ja se lakaistaan maton alle, ihminen keskittyy uuteen suhteeseen, mutta vanha suhde alkaa nousta uudelleen mieleen ja sekoittaa uuttakin suhdetta. Minä kirjoitan nyt siis rakastavasta petetystä ihmisestä; itsekäs ihminen voi olla valmis vaikka seuraavana päivänä, sillä ei hän olekaan rakastanut kuin itseään.

Sanoissasi on ristiriitaisuuksia. Neuvot ap:ta hyppäämään uppo-outoon suhteeseen suoraan vanhasta liitosta. Missä kymmenen vuoden suruaika toipumisineen?

Niin kuin mainitsin, ihmiset ovat erilaisia.
Kyky käsitellä ikäviäkin asioita nopeasti on yksilöllistä... ei nyt tietysti päivässä -turha liioitella ja laittaa keskustelua överiksi. Ja edelleen, et pysty määrittelemään kenenkään rakkautta epäaidoksi omien kokemustesi perusteella. Hyvin, hyvin harva jäänee suremaan vuosikausiksi. Ei vaikka ei itsekäs olisikaan. Sinulle niin on käynyt, olet jäänyt suruusi, pettymykeesi ja katkeruuteesi kiinni. Et ilmeisesti edes halua tervehtyä. Miksi?

 

[Väittämä]

Rakkauden lajeja ja näinollen myös eri kaavoja on kourallinen, joista rakastumisen kaava tunnettaneen parhaiten, käytännöllisesti katsoen herkimpien mielestä raivostuttavan tarkkaan.

Sitä on tutkittu iät ja ajat, tuhansia ja taas tuhansia työvuosia, pitkittäis ja poikittaistieteellisesti. Tiedeyhteisö pitää tutkimusmassan tuloksia hyvinkin toisiaan tukevina.


Aivan varmasti. Mitään ristiriitaa en tässä näe. Toipumisaika ei ole vakio, koska siihen vaikuttaa monen tekijän muuttujat. Lisäksi sitä voidaan jouduttaa hoidoilla, se voi pitkittyä epäsuotuisassa vuorovaikutuksessa jne. Nopeaksi sitä muutosprosessia en kuitenkaan luonnehtisi, vaikka tukevaan alkuun ehtisikin reippaasti alle sekunnin.

Niin. Nämä ovat sinun totuuksia ja uskomuksia. Toki rakkautta on tutkittu kemioineen ym. sokeasti uskominen, ilman poikkeamisten hyväksymistä on kapeakatseista. Kyky toipua ja rakastua uudelleen on yksilöllistä ja on kaiketi riippuvaisa ihmisen luonteesta. Perusnegaiivinen, katkera, itsesäälissä piehtaroiva toipuu hitaammin kuin peruspositiivinen, optimistinen uusia puolia hakeva ja löytävä ihminen.

Minä uskon ja koen näin mutta ymmärrän toki että moni muu uskoo eritavoin. Ja hyvä näin.

 

[no]

Sanoissasi on ristiriitaisuuksia. Neuvot ap:ta hyppäämään uppo-outoon suhteeseen suoraan vanhasta liitosta. Missä kymmenen vuoden suruaika toipumisineen?

jankkaat samaa asiaa koko ajan. 1. Ap ei ole rakkaussuhteessa, joten hänellä ei ole rakkaudesta johtuvaa suruaikaa edessään. 2. Olen sanonut, että ap ei ole eheä, mutta hän saa tukea itselleen uudesta suhteesta ja uudesta kodista. 3. kymmenen vuoden suruaikaa ei ole olemassa, vaan se ongelma on jo muuttanut nimeään, jos on olemassakaan.

Niin kuin mainitsin, ihmiset ovat erilaisia.
Kyky käsitellä ikäviäkin asioita nopeasti on yksilöllistä... ei nyt tietysti päivässä -turha liioitella ja laittaa keskustelua överiksi. Ja edelleen, et pysty määrittelemään kenenkään rakkautta epäaidoksi omien kokemustesi perusteella. Hyvin, hyvin harva jäänee suremaan vuosikausiksi. Ei vaikka ei itsekäs olisikaan. Sinulle niin on käynyt, olet jäänyt suruusi, pettymykeesi ja katkeruuteesi kiinni. Et ilmeisesti edes halua tervehtyä. Miksi?

Miksi haluat leimata minua? Tiedän kyllä tilanteeni ja pidän aika moukkamaisena ihmisenä sellaista, joka esittää perättömiä väitteitä toisesta nettituntumalla. Häpeisit edes.

 

[yökkö]

Jätetty ei kykene toipumaan vuosikausiin, on aivan inhimillistä, että jätetty sairastuu ja voi kulua kymmenenkin vuotta ennen kuin on toipunut. Joka tapauksessa rakkaussuhde säilyy mielessä pitkään ja päivittäin ajatukset menevät menneeseen. Jos alkaa nopeasti uuden suhteen, niin välttämätön surutyö jää tekemättä ja se lakaistaan maton alle, ihminen keskittyy uuteen suhteeseen, mutta vanha suhde alkaa nousta uudelleen mieleen ja sekoittaa uuttakin suhdetta. Minä kirjoitan nyt siis rakastavasta petetystä ihmisestä; itsekäs ihminen voi olla valmis vaikka seuraavana päivänä, sillä ei hän olekaan rakastanut kuin itseään.

Kun menettää luottamuksen toiseen, itseensä ja rakkauteen, tulee petetyksi ja huijatuksi, vie aikaa, että taas uskaltaa olla avoin, ilman varausta tai pelkoa. Voimakkaita tunteita kaikki. Itsesuojeluvaisto saattaa voittaa rakastumisen vaistonvaraisuuden. Siksi petetty tai vahvasti pettynyt ei ehkä helposti rakastu. Väliin tulevat muut tunteet ja järki, jos sellaista on.

Toisaalta suurimman pettymyksen ja surun jälkeen voi olla altis ihastumisille, nopeille rakastumisillekin. Kokemuksesta oppinut ei kuitenkaan mene halpaan, vaan aistii herkästi sellaisen, mikä muistuttaa menneestä. Sen jälkeen järkevä ei enää ole tunteen vietävissä - ainakaan täysin. Mitä enemmän varoittavia piirteitä alkaa toisessa ja suhteessa ilmetä, sitä epävarmemmaksi rakastuminen muuttuu. Viimeistään ne maagisen kahden vuoden päästä valtaavat ajatusmaailman niin, että rakastumista ei enää ole. Hidastelu voi siis pelastaa pahimmalta epäonnistumiselta, vaikka lopputulema on tavallaan sama: suhde ei jatku, se ei ole mahdollinen. Kaikki epätyydyttävä painaa päälle, vaikka pariutumista haluaisi.

Varmaan monen todellinen onni on, ettei mene päätä pahkaa suhteesta toiseen ja sido itseään ja läheisiään monin tavoin. Luultavasti moni pitkään sinkkuna ollut, voi taakseen katsoessa todeta, että hyvin on käynyt, kun ei siihen, eikä siihen sitten oikeasti rakastunutkaan ja hyvä, ettei vakiinnuttanut suhdetta. Kokemuksen myötä tulee kriittiseksi, mikä on hyvä piirre ihmisessä. Moni ei vain ymmärrä kriittisyyden todellista arvoa. Töykeähän ei tarvitse olla.

 

[no]

Toisaalta suurimman pettymyksen ja surun jälkeen voi olla altis ihastumisille, nopeille rakastumisillekin. Kokemuksesta oppinut ei kuitenkaan mene halpaan, vaan aistii herkästi sellaisen, mikä muistuttaa menneestä. Sen jälkeen järkevä ei enää ole tunteen vietävissä - ainakaan täysin. Mitä enemmän varoittavia piirteitä alkaa toisessa ja suhteessa ilmetä, sitä epävarmemmaksi rakastuminen muuttuu. Viimeistään ne maagisen kahden vuoden päästä valtaavat ajatusmaailman niin, että rakastumista ei enää ole. Hidastelu voi siis pelastaa pahimmalta epäonnistumiselta, vaikka lopputulema on tavallaan sama: suhde ei jatku, se ei ole mahdollinen. Kaikki epätyydyttävä painaa päälle, vaikka pariutumista haluaisi.

Tässä on nopean rakastumisen karikko. Rakkaussuhteen päättyminen ja nopea sitoutuminen tuovat mieleen tämän:
" Mitä enemmän varoittavia piirteitä alkaa toisessa ja suhteessa ilmetä, sitä epävarmemmaksi rakastuminen muuttuu. "

Kun suhteen jälkeen ei ole suruaikaa, niin ei ole aikaa unohtaa ja antaa anteeksi. Jos uudessa suhteessa tulee vähänkin merkkejä vanhasta suhteesta, niin pelästynyt ihminen lyö suhteen poikki. Jos ongelmat vanhasta suhteesta on käsitelty, niin uusi suhde ei kaadu pieniin erimielisyyksiin, jotka ovat kuitenkin normaaleita ja elämää.

 

[yökkö]

Ihmiset käsittelevät asioita niin eri tavoin. Monen muun tapa on surra suru pois ja aloittaa uusi elämä avoimin mielin -uusi rakkaus tulee, jos on tullakseen. Ei väkipakolla etsien. Yleensä toipumiseen menee max vuosi. Jos enemmän menee, niin se johtuu ihan omasta kyvystä käsitellä eroa. Suurin osa ihmisistä taitaa aloittaa uuden elämän ja suhteen eron jälkeen. Hyvin harva jää sinkuksi.

Tällainen on tapana. Ihmetellään, miksi ei jo ole uutta suhdetta. Joku sitten nurkkaan ahdistettuna, tavan mukaan aloittaa uuden suhteen, koska ei voi tai osaa olla yksin. Jokuhan pitää olla, ettei olisi ihan outolintu, joka ei sovi sinkkuna joukkoon.

Tällaisella pariutumisella ei ole mitään tekoa rakastumisen kanssa. Ihan kuten aloittajan tilanne. Kysellään itseltä onko rakkaus edes joskus mahdollinen, kun sitä ei ole alussa, vaikka ns. aineellinen turvallisuus olisi taattu. Tämähän se on yksi niitä pahoinvoinnin aiheita, joista turhautuneet hakevat ratkaisua netissä.

Kerran eronneet jo seurantatutkimustenkin mukaan eroavat helposti uudelleen. Eli hukkareissuja tavallaan.

 

[peruskaura]

Niin. Nämä ovat sinun totuuksia ja uskomuksia. Toki rakkautta on tutkittu kemioineen ym. sokeasti uskominen, ilman poikkeamisten hyväksymistä on kapeakatseista. Kyky toipua ja rakastua uudelleen on yksilöllistä ja on kaiketi riippuvaisa ihmisen luonteesta. Perusnegaiivinen, katkera, itsesäälissä piehtaroiva toipuu hitaammin kuin peruspositiivinen, optimistinen uusia puolia hakeva ja löytävä ihminen.

Minä uskon ja koen näin mutta ymmärrän toki että moni muu uskoo eritavoin. Ja hyvä näin.

Aha! Selväks sit tul tuommoinki mielpie…

 

[Toteama]

Niin. Nämä ovat sinun totuuksia ja uskomuksia. Toki rakkautta on tutkittu kemioineen ym. sokeasti uskominen, ilman poikkeamisten hyväksymistä on kapeakatseista. Kyky toipua ja rakastua uudelleen on yksilöllistä ja on kaiketi riippuvaisa ihmisen luonteesta. Perusnegaiivinen, katkera, itsesäälissä piehtaroiva toipuu hitaammin kuin peruspositiivinen, optimistinen uusia puolia hakeva ja löytävä ihminen.

Minä uskon ja koen näin mutta ymmärrän toki että moni muu uskoo eritavoin. Ja hyvä näin.

Kumpi näistä tyypeistä on se jättäjä tai pettäjä?

 

[yökkö]

Toki rakkautta on tutkittu kemioineen ym. sokeasti uskominen, ilman poikkeamisten hyväksymistä on kapeakatseista. Kyky toipua ja rakastua uudelleen on yksilöllistä ja on kaiketi riippuvaisa ihmisen luonteesta. Perusnegaiivinen, katkera, itsesäälissä piehtaroiva toipuu hitaammin kuin peruspositiivinen, optimistinen uusia puolia hakeva ja löytävä ihminen.

Millähän mittareilla toipuminen saati paraneminen on onnettoman rakkauden kokeneilla todennettavissa?

Tuo optimistisuus tai aktiivisuus ja ilomielisyys ei ehkä kerro paranemisesta. Ajattelen vain ihan tosielämää ja joitakin tiettyjä henkilöitä, jotka ovat epäonnistuneet tai tulleet petetyiksi suhteissaan. Liikenteeseen lähdetään mentaliteetilla:"ilo irti elämästä, vaikka sydän märkänisi."

Sitten jo seuraavassa hetkessä ollaan onnen kukkuloilla jonkin ihanan kaverin otteessa, joka soittelee, soittelee öisin ja tahtoo viereen. vaikutelma on hyvin positiivinen, iloinen, onnekas, jopa eufoorinen. Hirveän hyvää on tapahtunut, josta ystävälle ketoillaan. Varmaan siinä on sitä rakastumisen hulluutta, mutta enemmän varmaankin omalle itselle vakuuttelua, ettei kuitenkaan ole ihan hylky. Ja että ON positiivinen ja optimistinen ja iloinen ihminen, johon voidaan ihastua.

Hieman kyynisenä ystävänä kun kuuntelee, niin ei aina voi olla kovinkaan vakuuttunut mistään muusta kuin "sairauden" jatkumisesta vähintään toipumisvaiheena. Todellisesta paranemisesta ei pysty vakuuttumaa, koska tilanne on kuin huonoon oloonsa napsisi pillereitä käsillä olevista purkeista tietämättä niiden vaikutuksesta. Aivan kuin päänsärkyä voi helpotta tabu, joka pistää vatsan sekaisin.

Usein juuri näin on käynytkin. Uusi ihana tuttavuus osoittautuukin pelimieheksi, alkoholistiksi, elämäntaiteilijaksi tai muuksi showtyypiksi, joka osaa pitää hauskaa, mutta siihen se sitten loppuukin. Jaa taas on suru puserossa. Pahin tilanne varmaan tulee henkisesti silloin, kun on sotkenut itsensä moneen eri ihastukseen samanaikaisesti, ja haaveille jostain epärealistisesta tulevaisuuden näkymästä malliin rusinat pullasta.

Kyllä siinä toipumisessa on paha jälkitautien riski. Lisänä tulee vielä toisille (ihastumisen kohteille) aiheutettu tuska ja vaiva, koska kyse on siis vain toipumisesta ei kyvystä rakastaa. Vaikka toinen kaikesta ihastumisen vyöryssä ja optimistisuudessa voisi luulla. Tämä on myös sellainen asetelma, jossa petetty voi yhtäkkiä huomata olevansa pakkoavioliitossa, suhteessa, jota ei oikeasti halua, kun puolitajuttomana on hinannut itsensä ja hynttyynsä yhteen.

 

[vastaus ap:n kysymykseen]

Ei voi. Kun pääset jaloillesi haluat karistaa riipan kannoiltasi.

Jos ei mitään kemiaa ole nyt (paitsi silloin kun kutittaa), ainoastaan tarjoamansa poispääsy ja turva houkuttaa, ei syvemmällä suhteella ole toivoa.

Kun olet päässyt tilanteesta pois ja tunnet olosi turvalliseksi saatat tuntea kiitollisuutta jonkin aikaa kunnes se vaihtuu ällötykseksi ja päädyt inhoamaan hyväksikäyttäjääsi ja itseäsi, olet käyttänyt tätä ihmistä samalla tavalla.

Poispääsyn hinta on, että "suostut" suhteeseen tämän "auttajan" kanssa. Kummatkin käyttävät toisiaan, eikä siitä rakennut mitään pysyvää. Sinua tullaan syyttäämään harhaan johtamisesta ja yrität juuri nyt johtaa harhaan itseäsikin. Tulet kaipaamaan rakkautta ja aitoa tunnetta ja tulet pettämään tämän pelastajasi, kun olet kitunut tarpeeksi.

 

[yökkö]

Myös rakastumisissa ja ihmissuhteissa ilmeisesti tapahtuu sama ilmiö. Mainittiin, että ENINTÄÄN vuosi menee petetyn toipumisessa. Aiemmin ihmiset rauhoittivat lesken 8rakkauden ja parisuhteen päättymisen) suruajaksi VÄHINTÄÄN vuoden, jolloin ei ollut sopiva edes liikkua paljon, olla saatavilla tai aloittaa mitään uutta. Moraalikäsitykset ohjasivat ihmisten tilaa kuin lait, joita ei sopinut loukata.

Voisi kylläkin kysyä, mistä vuoden mittainen suruaika on peräisin? Ihmisten aikakäsitys muodostui vuodenaikojen vaihtelusta. Pitkissä suhteissa muistot usein kietoutuvat edelleen vanhakantaisesti(ko?) vuodenaikoihin ja kalenterin juhliin. Seuraavana on taas se kerran vuodessa tuleva Joulu, joka voi olla eronneelle tosi kovaa aikaa muistoineen. Perinteitä ja vanhaa kun tavallaan suositaan ja korostetaan. Menee aikaa, että oppii pois vanhasta ja osaa omaksua uutta, jopa parempaa.

Elämän kiivastahtisuus ja tilanteesta, tunteesta toiseen hyppääminen ei ehkä kuitenkaan sovi ihmiselle, edes nuorille. Luultavasti seurauksena on vain paniikkia, sairastuminen paniikkihäiriöön, tunteiden sekoittuminen fyysisiin oireisiin ja pelon tunne, joka on alunperin ollut ihmisen itsesuojeluvaistoa.

Mutta paljon on edelleen sellaista, mitä ei osata selittää, mutta jokainen voi sydämellään tietää.

 

[jahhas]

Minä taas muistan lukeneeni jostain, että toipumisaika eron jälkeen on n. puolet suhteen kestoajasta, eli jos suhde on kestänyt 6 vuotta olet omillasi vasta n. 3 vuoden itseksesi elon jälkeen. Mutta kuka näistä oikeasti mitään nyrkkisääntöä osaa antaa...

 

[no]

Ei kai sitä aikaa voi mitenkään etukäteen määritellä, mutta omasta kokemuksestani suruaika on silloin loppu, kun paha olo ja muistot eivät ponnahtele mieleen. Tämäkin on tietysti vain petetyn tuntemuksia. En kuitenkaan osaa kuvitella tilannetta, mitä nainen tuntee, kun hän liitossaan ollessaan päättää, että tämä ei ole hänen suhteensa ja hyppää toisen ihmisen matkaan. Suruaikaa ei siis ole lainkaan. Olisiko tällaiset nopeat sitoutumiset juuri näitä, missä ei ole sitouduttu edelliseenkään suhteeseen; on sellainenkin ihminen aika pommi, jos vastuuta ei ole ja menet rakastumaan häneen. Toinen pommi on juuri petetty ja jätetty; hän pystyy tsemppaamaan juuri sen aikaa kuin jaksaa, sitten alkaa mielessä pyörimään pelot, että "tämäkin suhde menee metsään". Luottamus on nollassa. Sitten pitkään sinkkuna ollut ei halua menettää vapauttaan. Eli paras tyyppi on unohtanut eronsa, eikä siitä halua puhua; ulkoilee ja syö terveellisesti

 

[Väittämä]

Millähän mittareilla toipuminen saati paraneminen on onnettoman rakkauden kokeneilla todennettavissa?

Tuo optimistisuus tai aktiivisuus ja ilomielisyys ei ehkä kerro paranemisesta. Ajattelen vain ihan tosielämää ja joitakin tiettyjä henkilöitä, jotka ovat epäonnistuneet tai tulleet petetyiksi suhteissaan. Liikenteeseen lähdetään mentaliteetilla:"ilo irti elämästä, vaikka sydän märkänisi."

Voih- En tokikaan tarkoittanut avoimella mielellä, optimistisella asenteella ja luonteessa olevalla iloisuudella sitä, että tekopirteänä lähdetään miesmetsälle. Vaan nimenomaan ihminen jolla on peruspositiivinen luonne, hän toipuu erosta nopeammin kuin peruspessimisti. Itse kerran särkyneenä en voinut kuvitellakaan laastariksi uutta miestä. Minulle paras laastari oli asioiden analysointi ja usko siihen, että suru ei ole pysyvä olotila. Minä tosiaan toivuin reilussa vuodessa. Huomasin, että sydän on keveä ja elämä ihanaa. Ja aivan varmasti kyse oli oikeasta rakkaudesta, vaikka täällä joku toisin väittikin (ettei ole oikeasti rakastanut jos toipuu vuodessa).

Vuosikausien toipuminen kuulostaa omituiselta. Eikö muista? Jopa kymmenen vuotta. Onko siinä edes halua toipua? Tämä ei ollut mielipiteen kirjoittajan haukkumista, vaikka hän niin asian ottikin ja haukkuin minua moukaksi. En häpeä ajatuksiani ja mielipiteitäni. Asia vain herätti hämmästykseni.

 

[yökkö]

Tilanteet ovat niin erilaisia ajallisesti ja muutoinkin. Jos ero tulee yllätyksenä, eikä siihen ole osannut valmistautua, menee jo eroprosessiin, sen käynnistämiseen, hoitamiseen ja harkinta-aikaan noin vuosi. Hyvin harvoin taitaa juttu edetä minimiajassa kuudessa kuukaudessa.

Entäs sen jälkeen. Onko ero kuitenkaan sopuisa, miten järjestyy lasten huoltajuus, vaikka siitä onkin jonkinlainen sopimus. Ero voi olla riitaisa ja kaikenlainen virallinen välien selvittely voi kestää jopa vuosia. Ei siinä pääse eroon pahasta olosta tai voi unohtaa, koska juttu on tavalla tai toisella koko ajan päällä. Yleensä kokemukset ovat myös niin karvaat, että todellakin varoo joutumasta samaan. Pitkissä liitoissa on niin paljon yhdistäviä tekijöitä, ettei unohtaminen ole mahdollista. Voi hyvinkin olla, että toipuminen erosta, kaksikymmentä vuotta kestäneestä suhteesta, vie kymmenen vuotta.

Lapseton pari, joka on ollut muutamia vuosia yhdessä, voi olla menossa samantien uuteen suhteeseen, koska ei tarvita muuta kuin muutto erilleen. Eron kokemus voi tietenkin tuntua raskaalta, jos silloin jää yksin, ilman läheisiä ystäviä ja kavereita.

Mitä tulee yksilö no:n toipumisen ihmettelyyn, niin en sitä kummastele. Petetty mies (ehkäpä tavallista harvinaisempi asetelma), vastuu lapsista, käytännön arjen hoitaminen, "yksin kotona" (netissä) viihtyminen. Hieman omaperäinen ajatusmaailma ja taipumus skismoihin.

Kun emme tiedä ko. avioliiton alkuasetelmaa, niin voisi ehkä arvata, että mies on tässä tapauksessa ollut määräävä suhteen luomisessa. Ottanut vaimokseen itselle sopivan, luultavasti kyvykkään ja varakkaan naisen, jota ei mistään hinnasta olisi kannattanut luovuttaa pois. Omaisuus ja status on ehkä ollut sitä tasoa, ettei vastaavia ole ihan joka lavatansseissa tarjolla .

Eli mikään ei korvaa eron menetyksiä, ellei omia arvojaan ja merkityksiään pysty uudistamaan. Luopuminen ei ehkä ole niitä kaikkein helpoimpia juttuja. Mukava, "helppo" elämä kun yleensä houkuttaa.

 

[Yökkö]

... Sitten pitkään sinkkuna ollut ei halua menettää vapauttaan. Eli paras tyyppi on unohtanut eronsa, eikä siitä halua puhua; ulkoilee ja syö terveellisesti

Paras tyyppi on siis sinkku . Vai onko noilla mainitsemillasi tekemisillä jokin kytky parisuhteeseen. Ulkoilu voi olla helpompaa (joskaan ei aina kivempaa) yksin ja sinkkuna voi valita miten terveellisesti syö. Vai onko ajatus, että pariksi löytyisi joku joka vain vikisee, kun herra vie, määrää tahdin ja lautasmallin?

 

[Miina]

Entäs sen jälkeen. Onko ero kuitenkaan sopuisa, miten järjestyy lasten huoltajuus, vaikka siitä onkin jonkinlainen sopimus. Ero voi olla riitaisa ja kaikenlainen virallinen välien selvittely voi kestää jopa vuosia. Ei siinä pääse eroon pahasta olosta tai voi unohtaa, koska juttu on tavalla tai toisella koko ajan päällä. Yleensä kokemukset ovat myös niin karvaat, että todellakin varoo joutumasta samaan. Pitkissä liitoissa on niin paljon yhdistäviä tekijöitä, ettei unohtaminen ole mahdollista. Voi hyvinkin olla, että toipuminen erosta, kaksikymmentä vuotta kestäneestä suhteesta, vie kymmenen vuotta.

Taitavat olla todella erittäin harvinaisia noin pitkät toipumisajat. Tuli mieleeni, että onkohan sellainen ihminen mieleltään täysin terve, joka niin tekee ja onko osanut tai kyennyt hakemaan apua itselleen? En tiedä yhtäkään. Minkälainen ihminen jaksaa tapella kymmenen vuotta? Riidan tai riidat tekevät itse ihmiset, ei erotilanne. Vaikka kokemukset olisivat miten ikäviä, niin itse ajattelisin, että kurjat asiat johtuvat tietyistä tilanteista ja ihmisistä, eikä niitä asioita pidä viedä uusiin ihmissuhteisiin. En rupeaisi ollenkaan suhteeseen ihmisen kanssa, joka syyttäisi tai kantaisi kaunaa minulle edellisen vaimon virheistä.

Ap:lle sanoisin, että pitää tuon uuden miehen ystävänä eroajan ja kun vanhaan suhteeseen on lyöty sinetti päälle, niin katsoo mitä uusi ystävyys tuo tullessaan. Minulla on kuva, että tuo suhde jää ystävyyden tasolle, vaikka mies muutakin haluaisi. Jos hän pyytettömästi tahtoo auttaa, niin ota apu vastaan.

 

[Analyysi]

Mistähän tuo yksi aiheen kuin aiheen analysoija noita tietojaan pumppaa? Tuntuu hupaisalta.

Ketjun aloittaja taisi muuttua mykäksi, häntä ei ole täällä näkynyt.
Juu, omatuntonsa taitaa soimata.

 

[Vapise, Freud!]

Hupaisia diagnooseja täällä vedellään ihan hatusta ja naamat peruslukemilla. Jos et sure vähintään vuotta tai kahta, et ole ollut oikeasti rakastunut vaan oletkin itsekäs moukka. Positiiviset toipuvat nopeammin ja katkerat surevat kauemmin. Tarkoittaneeko tuo sitten että itsekkaat possut ovatkin sisimmältään, ylläri ylläri - peruspositiivisia, kun toipuvatkin niin nopeasti?

No hauskaa näkyy ainakin kaikilla olevan näitä toinen toistaan nokkelampia ellianalyysejään vääntäessään.

 

[epätoivoinen]

Hei!
Ajattelin kertoa kuulumisiani. Tämä pelastava enkeli on vapaa mies ja haluaa vapaaehtoisesti auttaa. Olemme tunteneet useamman vuoden, mutta mistään sivusuhteesta ei ole kysymys. Hän siis suorastaan tyrkyttää apuaan. Nykyisessä liitossani koen jatkuvaa väkivaltaa. Olen päättänyt että seuraavan kerran kun lyö,kutsun poliisit. Henkinen väkivalta ja alistaminen on jokapäiväistä. En ole voinut lähteä miehen uhkailujen, kostolupausten ja kiristämisen vuoksi ja koska joudun niin suuriin taloudellisiin vaikeuksiin. Mies on jollain tapaa mielisairas, riehuu ja huutaa kun mielipuoli pikkuasioista,rikkoo tavaroita ja se,miten hän jaksaa haukkua minua päiväkausia peräkkäin, näin kurjaa huoraa ja lehmää ei ole toista maailmassa, jaksaa joka kerta hämmästyttää minua. miten hän on voinut mennä naimisiin näin kurjan ihmisen kanssa! Muutaman päivän hän on kunnolla ja sitten se alkaa taas. Olen henkisesti tosi väsynyt ja sairastun kohta jos tämä jatkuu. Olen tietysti jollain tapaa kiintynyt tähän mieheen mutta ymmärrän, että olen hullu jos jään. Kerran jo eronneena olen yrittänyt tässä kaikkeni, olla kiltisti ja mieheni mieliksi,mutta ei näin voi elää. Tunnen itseni niin arvottomaksi miehen huudon jälkeen, vaikka on mulla sen verran itsetuntoa jäljellä että tiedän ettei se ole totta. Tuntuu että mikä ratkaisu tahansa olisi parempi kuin jäädä.