K
katti
Vieras
Pitkä selostus...
Taustaksi hieman, söin 1v ajan rauhoittavia ahdistus/paniikkihäiriöön. Sen jälkeen halusin itse lopettaa ne koska olin niin pahasti koukussa, ja onnistuinkin viime syksynä. Oireita oli edelleen, ahdistuneisuutta ja kohtauksia, mutta pärjäsin, silloin tällöin jouduin ottamaan rauhoittavan.
Minulla on siis hirveä ahdistus itsestä, joka päivä pelkään että saan sydänkohtauksen tms ja että heräänkö enää aamulla. Sosiaaliset tilanteet eivät aiheuta kohtauksia, kuten kai yleensä paniikkihäiriö, vaan pelkään juurikin omia sisäisiä tuntemuksia (esim vihalaisu rinnasta tai jokin muu fyysinen oire voi laukaista kohtauksen) ja etenkin sitä jos olen yksin lasten kanssa eikä kukaan pysty hälyttämään minulle apua. Myös jos lapset vaan kiukuttelevat hirveästi ja huutavat vaan, saattaa aiheuttaa kohtauksen.
Nykyään on siis jatkuvasti tuo hirveä pelko siitä että kuolen, ja "tavallisia" pieniä kohtauksia tulee ehkä 2 viikossa, eli ne menevät ohi kun hankkiudun raittiiseen ilmaan ja paikkaan mistä joku "löytää" minut, hengittelen syvään ja otan puolikkaan rauhoittavan (näitä on mies minulle saanut tutultaan hätätilanteiden varalta).
Mutta välillä, n. 1-2 kertaa kuussa tulee ihan kamala kohtaus. Silloin meinaan pyörtyä, sydän hakkaa ja huudan vain miehelle että tilaa mulle ambulanssin, että kuolen nyt, sydän pysähtyy nyt, ja olen aivan oikeasti varma että tarvitsen sen ambulanssin, ja saan sydänkohtauksen. Makaan maassa jalat ylhäällä koska pyörryttää ja luulen kuolevani. Mies ei soita ambulanssia koska tietää nämä kohtaukset. Otan rauhoittavaa ja se kestää n. 5 minuuttia ja sitten alan selvitä taas elävien kirjoihin. Mutta joka kerta rukoilen miestä soittamaan ambulanssin heti. Näitä kohtauksia enteilee yleensä jokinlainen outo olo tunnin tai enemmänkin ennen, saattaa tuntua vihlailuja vaikkapa päässä tai pientä puutumisen tunnetta jossain, mutta en tiedä ovatko nekin kuviteltuja ja pelko ruokkii niitä tuntemuksia ja aiheuttaa lisää "oireita" ja lopulta tulee se kohtaus. Ja kohtauksen jälkeen paleltaa ja on väsynyt olo pitkän aikaa.
En tiedä voiko tämän kaiken aihettaa stressi, mulla on 2 pientä lasta jotka ovat todella rankkoja tapauksia, tai sitten en vaan jaksa...siis ne vaan tappelevat ja huutavat, passuuttavat ja kiukuttelevat. Ovat ne muidenkin mielestä todella ylivilkkaita ja etenkin yhdessä ollessaan raskaita hoitaa, esim. isovanhemmat (joista toiset eivät ole vielö vanhojakaan) ovat kyllä aika poikki jos ovat hoitaneet lapsia yhtäaikaa. Vaativat niin paljon huomiota ja kaikkea, aivan jatkuvasti. Ja kotona vielä enemmän. Tämä 3v on meille molemmille vanhemmille ollut todella stressaavaa ja tuntuu että mahdottomammaksi vaan menee. Lastenhoitoapua saamme, esim toinen lapsista on yleensä kerran viikossa yökylässä ja välillä molemmat ovat yhtenä päivänä jokusen tunnin hoidossa, mutta yleensä vain jos minulla on pakollista menoa. Ja esikoinen on kerhossa 3 kertaa viikossa. Siltikään se ei riitä, kun kokona ollessa on niin vaikeaa. Käyn välillä töissä lastenhoidon ohella, jolloin pääsen sentään sitä huutoa pakoon "hermoja lepuuttamaan", mutta vaihtelemme työvuorot miehen kanssa ja teen vain osa-aikaista, joten eipä sekään stressiä lievennä, kun työ taas itsessään on rankkaa fyysistä ja aiheuttaa väsymystä. Elokuussa menevät lapset päiväkotiin ja minä kunnolla töihin.
Mutta en siis tiedä johtuuko tämä stressistä, vai jostain pääni sisällä, vai voiko minulla olla jotain fyysistä mikä tämän aiheuttaa. Kärsin mm. selkäsäryistä ja jumeista, poskiontelovaivoista, ja sitten toispuoleisesta ohimon/pään vihlomisesta.
Terveyskeskuslääkäriin jos meen niin ei hän tällasta litaniaa edes jaksa kuunnella!!
Ja yksityiseen minulla ei ole varaa
Kiitos jos joku jaksoi lukea!
Taustaksi hieman, söin 1v ajan rauhoittavia ahdistus/paniikkihäiriöön. Sen jälkeen halusin itse lopettaa ne koska olin niin pahasti koukussa, ja onnistuinkin viime syksynä. Oireita oli edelleen, ahdistuneisuutta ja kohtauksia, mutta pärjäsin, silloin tällöin jouduin ottamaan rauhoittavan.
Minulla on siis hirveä ahdistus itsestä, joka päivä pelkään että saan sydänkohtauksen tms ja että heräänkö enää aamulla. Sosiaaliset tilanteet eivät aiheuta kohtauksia, kuten kai yleensä paniikkihäiriö, vaan pelkään juurikin omia sisäisiä tuntemuksia (esim vihalaisu rinnasta tai jokin muu fyysinen oire voi laukaista kohtauksen) ja etenkin sitä jos olen yksin lasten kanssa eikä kukaan pysty hälyttämään minulle apua. Myös jos lapset vaan kiukuttelevat hirveästi ja huutavat vaan, saattaa aiheuttaa kohtauksen.
Nykyään on siis jatkuvasti tuo hirveä pelko siitä että kuolen, ja "tavallisia" pieniä kohtauksia tulee ehkä 2 viikossa, eli ne menevät ohi kun hankkiudun raittiiseen ilmaan ja paikkaan mistä joku "löytää" minut, hengittelen syvään ja otan puolikkaan rauhoittavan (näitä on mies minulle saanut tutultaan hätätilanteiden varalta).
Mutta välillä, n. 1-2 kertaa kuussa tulee ihan kamala kohtaus. Silloin meinaan pyörtyä, sydän hakkaa ja huudan vain miehelle että tilaa mulle ambulanssin, että kuolen nyt, sydän pysähtyy nyt, ja olen aivan oikeasti varma että tarvitsen sen ambulanssin, ja saan sydänkohtauksen. Makaan maassa jalat ylhäällä koska pyörryttää ja luulen kuolevani. Mies ei soita ambulanssia koska tietää nämä kohtaukset. Otan rauhoittavaa ja se kestää n. 5 minuuttia ja sitten alan selvitä taas elävien kirjoihin. Mutta joka kerta rukoilen miestä soittamaan ambulanssin heti. Näitä kohtauksia enteilee yleensä jokinlainen outo olo tunnin tai enemmänkin ennen, saattaa tuntua vihlailuja vaikkapa päässä tai pientä puutumisen tunnetta jossain, mutta en tiedä ovatko nekin kuviteltuja ja pelko ruokkii niitä tuntemuksia ja aiheuttaa lisää "oireita" ja lopulta tulee se kohtaus. Ja kohtauksen jälkeen paleltaa ja on väsynyt olo pitkän aikaa.
En tiedä voiko tämän kaiken aihettaa stressi, mulla on 2 pientä lasta jotka ovat todella rankkoja tapauksia, tai sitten en vaan jaksa...siis ne vaan tappelevat ja huutavat, passuuttavat ja kiukuttelevat. Ovat ne muidenkin mielestä todella ylivilkkaita ja etenkin yhdessä ollessaan raskaita hoitaa, esim. isovanhemmat (joista toiset eivät ole vielö vanhojakaan) ovat kyllä aika poikki jos ovat hoitaneet lapsia yhtäaikaa. Vaativat niin paljon huomiota ja kaikkea, aivan jatkuvasti. Ja kotona vielä enemmän. Tämä 3v on meille molemmille vanhemmille ollut todella stressaavaa ja tuntuu että mahdottomammaksi vaan menee. Lastenhoitoapua saamme, esim toinen lapsista on yleensä kerran viikossa yökylässä ja välillä molemmat ovat yhtenä päivänä jokusen tunnin hoidossa, mutta yleensä vain jos minulla on pakollista menoa. Ja esikoinen on kerhossa 3 kertaa viikossa. Siltikään se ei riitä, kun kokona ollessa on niin vaikeaa. Käyn välillä töissä lastenhoidon ohella, jolloin pääsen sentään sitä huutoa pakoon "hermoja lepuuttamaan", mutta vaihtelemme työvuorot miehen kanssa ja teen vain osa-aikaista, joten eipä sekään stressiä lievennä, kun työ taas itsessään on rankkaa fyysistä ja aiheuttaa väsymystä. Elokuussa menevät lapset päiväkotiin ja minä kunnolla töihin.
Mutta en siis tiedä johtuuko tämä stressistä, vai jostain pääni sisällä, vai voiko minulla olla jotain fyysistä mikä tämän aiheuttaa. Kärsin mm. selkäsäryistä ja jumeista, poskiontelovaivoista, ja sitten toispuoleisesta ohimon/pään vihlomisesta.
Terveyskeskuslääkäriin jos meen niin ei hän tällasta litaniaa edes jaksa kuunnella!!
Ja yksityiseen minulla ei ole varaa
Kiitos jos joku jaksoi lukea!
Mulle voi lähettää sähköpostia madida@luukku.com , kirjoittelisin mielelläni kohtalotovereiden kanssa!
