Voiko lapsen kavereita valita, mielipiteitä!

Ekaluokkalisen kaverikuvioita täällä mietiskelen.
Pojallamme on koulussa melko paljon kavereita, sekä poikia että tyttöjä.
On saanut kehuja sosiaalisista taidoistaan opettajalta, osaa ottaa muut huomioon hyvin ja leikkii kaikkien kanssa. Näistä sosiaalisista taidoista olen iloinen koska pojalla on ongelmia motoriikan puolella, on selkeästi kömpelömpi kuin ikätoverinsa, näihin ongelmiin on ihan tiedossa olevat syyt joita en nyt tässä käy sen tarkemmin erittelemään.
Muutamien kavereiden kanssa poika on puolin ja toisin kyläillyt, on sovittu vanhempien kanssa kyläilyistä etukäteen ja kaikki on mennyt hienosti ja poika ollut kyläilyistä innoissaan.
Useimmat kaverit asuvat hieman kauempana joten kyläilyt hoidetaan vanhempien kuljettamana. Mutta pari luokan tyttöä asuu hieman lähempänä ei nyt ihan vieressä mutta lähempänä kuitenkin. Nämä tytöt ovat hyvin erityylisiä kuin rauhallinen poikamme, villkaita ja villejä.
Ja nyt nämä tytöt ovat alkaneet käydä usein hakemassa poikaamme ulos asiasta etukäteen sopimatta, mutta olen huomannut että pojalla ei hirveästi innostusta heidän kanssaan leikkimiseen ole, ei koskaan itse halua pyytää heitä leikkimään eikä ole esim. koskaan halunnut kutsua heitä meille.
Ja jos sanon ettei nyt voi mennä kun pyydetään ulos niin poika ei ole lainkaan asiasta pettynyt kun yleensä taas on hyvinkin suuri pettymys jos kaverin vierailut esim. jonkun esteen vuoksi joudutaan perumaan.
Ja silloin kun leikkivät yhdessä poika tuntuu kokevan olevansa jotenkin alakynnessä ja esim. on ollut surullinen kun pihalla ollessan on tiennyt jonkun jutun oelvan meillä kielletty mutta tytöt eivät ole häntä uskoneet.

Eli mitä tehdä jatkossa, kun tuntuu että poika ei loppujen lopuksi oikein näiden kavereiden kanssa viihdy, kannattaako minun yrittää vaikuttaa asiaan sanomalla useammin että ei käy kun olisivat tulossa leikkimään jolloin varmaan myös leikkimään pyytämiset ajan myötä harvenisivat?
Kun selvästi näkee että pojalla on kuitenkin sellaisia kavereita joiden kanssa "synkkaa" ja leikit sujuvat paljon paremmin.
Toisaalta kyllä hieman mietityttää että onko pojalla varaa menettää yhtään kaveria kun näiden mainitsemieni motoriikan ongelmien takia on kuitenkin riski joutua jossain vaiheessa kiusatuksi ja syrjityksi.
Mutta toisaalta onko oikein antaa lapsen kokea että kaikkien kanssa on pakko olla kaveri vaikka ei seurassa viihtyisikään?
Minusta kuitenkaan kaveruuden vastakohta ei ole kiusaaminen tai riita vaan se että tullaan toimeen keskenään mutta että esim. koulun ulkopuolella ei ole pakko olla yhdessä jos ei oikein jutut yksiin mene.
Mielipiteitä, asiallisia sellaisia, kiitos! Ja jos jollain kokemusta vastaavasta niin kerro ihmeessä.

 

Kyllä lapsen kavereita voi valita.

Tuskin kukaan aikuinenkaan viettää vapaa-aikaansa sellaisten ihmisten (esim. työkavereiden) kanssa joiden kanssa ei synkkaa.

Mielestäni kasvatuksellisesti tärkeä asia on se että opetetaan lapsi asiallisesti ilmaisemaan oma mielipiteensä. Jos tänään ei leikkiminen kiinnosta, niin ehkä jokin toinen kerta sitten.

 

Jos lapsi ei selkeästi välitä tiettyjen kavereiden seurasta, silloinhan valinta on hänen, mutta sinä vain autat tilanteessa.
Esikoisen kaverilla oli äiti, joka kielsi poikien tapaamiset vapaa-ajalla, kun me asumme kaupungin asunnossa! Sellaista valikointia en ymmärrä enkä hyväksy.

 

\

Kyllä lapsen kavereita voi valita.

Tuskin kukaan aikuinenkaan viettää vapaa-aikaansa sellaisten ihmisten (esim. työkavereiden) kanssa joiden kanssa ei synkkaa.

Mielestäni kasvatuksellisesti tärkeä asia on se että opetetaan lapsi asiallisesti ilmaisemaan oma mielipiteensä. Jos tänään ei leikkiminen kiinnosta, niin ehkä jokin toinen kerta sitten.

Tätä peesaan, vaikka onkin hyvä että tulee toimeen hyvin eri lasten kanssa ja on kovin sosiaalinen, lapselle pitää kertoa että on ihan ok myös sanoa ei.

 

Ensisijaisesti lähtisin tukemaan omaa lastani pitämään puoliaan ja keskustelemaan hänen kanssaan, mitä hän toivoo. Jos hän ei pysty pitämään puoliaan ja tilanne on tosi hankala, sitten puuttuisin itse suoraan asiaan.

Mun tyttäreni itki alkuun muutaman kerran harmiaan, kun hänen uusi kaverinsa pahoitti hänen mielensä vähän väliä. Esim. jos tyttäreni ei voinut/jaksanut/halunnut leikkiä tämän kanssa, kaveri saattoi osoittaa mieltään tai kiukutella, haukkuakin.

Puhuin asiasta tyttäreni kanssa, neuvoin hänelle, mitä hän voi sellaisessa tilanteessa tehdä ja kerroin, että mielestäni kaveri ei toimi fiksusti. Kerroin, että ehkä kaveri pelkää niin kovasti menettävänsä hänet, että käyttäytyy siksi kummallisesti.

Vähitellen tilanne helpottui ja nyt parin vuoden jälkeen tytöt ovat löytäneet keinonsa yhteiselämään. Enää ei tarvitse itkeä toisen tähden ja ilmeisesti kaveri on oppinut hillitsemään kiukkuaan. Minusta tämä on ollut hyvää elämänkokemusta tyttärelleni ja toivottavasti myös hänen kaverilleen.