Voi että mua huolestuttaa esikoisen tulevaisuus..:(

[aloittaja]

Tätähän tää varmaan on kaikkien erityislasten vanhemmilla, ainainen huoli ja pelko miten lapsi pärjää elämässään...
Poika on nyt kohta 9v. ja hänellä on adhd+masennusta ja mitä kaikkea ( adhd ei diagnosoitu)
Syö lääkettä, jotta jaksais koulussa keskittyä. Kotona riidellään joka pvä. milloin mistäkin asiasta. Kyllähän se elämä näinkin menee, vaikken koskaan ois uskonut että mun elämä tule olemaan tällasta; ainaista riitelyä, huutoa,jankuttamista,taistelua lapsen oikeuksista, jne jne....

Ja eniten tällähetkellä harmittaa se, että hällä ei ole yhtäkään ystävää Kun ei oikein osaa luoda niitä ystävyyssuhteita, vaikka onkin kova puhumaan kaikille jne.
Tässä oli yksi "kaveri" jonka kanssa hän olikin jonkunaikaa, mutta sekin ystävyyslopahti, kun vanhemmat sai tietää että pojallamme on adhd...:/
Koulussakin on välkät siis yksin. Aina yksin Tai juu, onhan hällä pikkuveli, mutta ei se ole sama asia...
Harrastuksi ollaan koitettu miettiä mitä vois alkaa harrastaan, mutta täällä ei oikein tahdo olla mitään. Niistäkin vois saada kaverin jos kävis "tuuri".

Että ainako se sitten on hänellä tällasta, myös tulevaisuudessa?

Jos jollain täällä on samanikänen adhd tms. lapsi ois kiva tutustua tms. ja vaihtaa ajatuksia noin yleensä.... Itselläkään ei meinaa ole ketään kaveripiirissä joiden lapsella ois mitään vastaavaa.

 

["vieras"]

No tuota... on adhd ja ei ole? Eiköhän ensin kannattaisi selvittää asia perin pohjin. Eihän koulussakaan voida ottaa huomioon diagnosoimatonta sairautta. Aika outoa, että joku lopettaa adhd:n vuoksi kaveruuden, mutta kannattaako sitä sitten mainostaa?

Jaksuja.

 

["vieras"]

Miksi adhd:sta ei ole diagnoosia? Miten ihmeessä teillä on lapselle lääkitys, jos ei ole dg:tä? Ja ennen kaikkea, jos ei ole sitä dg:tä ja varmuutta asiasta, niin miksi ihmeessä "kaikille" on kerrottu, että lapsella on adhd? Kannattaisiko hommata ihan virallinen dg, että saisi tukitoimia ja pääsisi mukaan vt-toimintaan, kuntoutukseen ja muuhun?!

 

["xxx"]

Saako lapsi mitään apua? Vai onko tämä äiskän oma diagnoosi ilman että ollaan kenenkään asiantuntijan kanssa juteltu?

Hae apua, koulun terveydenhoitoja, mahdollisesti toimintaterapeutti. Koulun erityisopettaja, juttele pojan opettajien kanssa.


Pojassasi ei ole mitään vikaa. Oli sitten adhd:ta tai mitä tahansa muuta niin kaiken kanssa voi oppia elämään normaalia elämää.
Mutta se vaatii apua ja työtä.

Toimi sinä äitinä, soita heti huomenna koulun terkkarille ja kerro huolesi ja ongelmanne. Juttele pojan opettajan kanssa miten koulussa menee.

Niin, joo söikin lääkettä eli vissiin olette johonkin tahoon olleet yhteyksissä. Mutta vaikka toimintaterapiasta saattaisi olla enemmän apua, opeteltaisiin sitä elämän hallintaa.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";22434613]No tuota... on adhd ja ei ole? Eiköhän ensin kannattaisi selvittää asia perin pohjin. Eihän koulussakaan voida ottaa huomioon diagnosoimatonta sairautta. Aika outoa, että joku lopettaa adhd:n vuoksi kaveruuden, mutta kannattaako sitä sitten mainostaa?

Jaksuja.[/QUOTE]

Niin... on adhd piirteitä mahdottomasti, mutta psyk.puolella on poika hoitosuhteessa ja siellä ei olla tehty vieläkään kunnon diagnoosia siitä. Kyllä koulussa se ollaan otettu huomioon.... On pienluokalla..... No poika oli sanonut siitä itse kaverilleen, avoin kun on. ja vanhemmat ne oli jotka kielsivät leikkimästä enää yhdessä:/

 

[---]

Ei ole adhd diagnoosia mutta on kuitenkin lääkitys siihen?

 

[vierestä]

en ota muuhun kantaa, mut miten ihmeessä joku kieltää lapseltaan kaveruuden adhd lapsen kanssa???? ihme tyyppejä tässä maailmassa!!! tosi surku sun poikaa, kun on yksinäinen =( Mä ainakin kasvatan lapseni niin että osaavat olla kaikkien kanssa eikä minkään sairauden tms takia välttele ketään.

 

[aloittaja]

Siis selvennykseksi, että poika on käynyt lasten ja nuorten psyk. jo kohta 3v. mutta kunnon diagnoosia ei vaan olla tehty/saatu että MIKÄ poikaa ns. vaivaa....? Melkein kaikki adhd piirteet täyttyy , mutta paljon on myös asperger-piirteitä.... Lääkitys aloitettiin silti, lääkärin toimesta kun koulunkäynnistä ei tullut mitään....
Tomintaterapiassa kävi 2v.
Ollaan pyydetty lähetettä lisätutkimuksiin, mutta se ollaan evätty...?:/ Jopa koulunpuolesta lähetetty pyyntö lisätutkimuksiin evättiin...
Mikä on ihan KUMMALLISTA kerrakseen.

 

[oo]

Ja riitelyyn tarvitaan kaksi ihmistä, sun täytyy nyt itsesi nousta tilanteen yläpuolelle ja lopettaa päivittäinen riitely. Ja jos sinä olet aikuinen ja terve, älä huuda, SINÄ voit kontrolloida käytöstäsi vaikka poikasi ei.

 

["Max"]

Voih, täällä on kohtalotoveri! Kaiket päivät huudan ja yritän pitää ohjaksista kiinni, kun adhd-poika pistää koville.

 

[aloittaja]

Ja riitelyyn tarvitaan kaksi ihmistä, sun täytyy nyt itsesi nousta tilanteen yläpuolelle ja lopettaa päivittäinen riitely. Ja jos sinä olet aikuinen ja terve, älä huuda, SINÄ voit kontrolloida käytöstäsi vaikka poikasi ei.

Totta! ja koko teksti asiaa....! Mutta sepä ei vaan olekaan niin helppoa miltä kuulostaa:/
Kun sitä todellakin on saanut vääntää joka asiasta JO melkeen 6v. joka pvä.

 

["Max"]

Totta! ja koko teksti asiaa....! Mutta sepä ei vaan olekaan niin helppoa miltä kuulostaa:/
Kun sitä todellakin on saanut vääntää joka asiasta JO melkeen 6v. joka pvä.

Minä tiedän just, millasta se on... Kun ei vaan jaksa, ei jaksa ei jaksa.

 

[MAmmamma]

Erityisopettajana, kasvatuspsykologina ja kahden lapsen äitinä voin sanoa muutaman sanasen: Ensinnäkin, on toisinaan huolestuttavaa, kuinka ahkeraan juuri vanhemmat toivovat lapselleen diagnoosia ja sitä kautta saattavat jopa vahvistaa lapsen ongelmakäyttäytymistä. Tai jopa synnyttää käytösongelmia. Normaalin rajoissa oleva vilkas lapsi saattaa saada turhan kovan taakan kannettavakseen, jos vanhemmatkin toitottavat hänen olevan hankala tai erilainen kuin muut. Vanhempien negatiiviset odotukset vahvistavat lapsen käyttäytymisessä juuri noita negatiivisiksi koettuja piirteitä ja käsissä voi todellakin olla vuosien päästä masentunut "ongelmalapsi". Suosittelisin korostamaan poikanne käytöksessä hyviä ja ihania puolia, avoimuutta ja sosiaalisuutta. Ja vaikenemaan hetkeksi negatiivisista puolista. Voin vaikka vannoa, että kotona riidat hiljalleen vähentyvät ja lapsi alkaa ehkä hitaasti lukea ystävyyssuhteita oikein. Hän voimaantuu vanhempien positiivisesta hyväksynnästä.

Lisäksi suosittelisin pohtimaan lääkehoidon tarpeellisuutta. Masennus/apaattisuus voi olla seurausta myös siitä. Jos lääkehoitoa asteittain purkaa, saattaa lapsen käytös muuttua jo senkin avulla sellaiseen suuntaan, että häntä on helpompi käsitellä ja hänen on helpompi oppia uutta.

Ole ylpeä pojastasi ja näytä se hänelle. Positiivisen vuorovaikutuksen myötä tulette vielä pääsemään pitkälle!

-H

 

[aloittaja]

Erityisopettajana, kasvatuspsykologina ja kahden lapsen äitinä voin sanoa muutaman sanasen: Ensinnäkin, on toisinaan huolestuttavaa, kuinka ahkeraan juuri vanhemmat toivovat lapselleen diagnoosia ja sitä kautta saattavat jopa vahvistaa lapsen ongelmakäyttäytymistä. Tai jopa synnyttää käytösongelmia. Normaalin rajoissa oleva vilkas lapsi saattaa saada turhan kovan taakan kannettavakseen, jos vanhemmatkin toitottavat hänen olevan hankala tai erilainen kuin muut. Vanhempien negatiiviset odotukset vahvistavat lapsen käyttäytymisessä juuri noita negatiivisiksi koettuja piirteitä ja käsissä voi todellakin olla vuosien päästä masentunut "ongelmalapsi". Suosittelisin korostamaan poikanne käytöksessä hyviä ja ihania puolia, avoimuutta ja sosiaalisuutta. Ja vaikenemaan hetkeksi negatiivisista puolista. Voin vaikka vannoa, että kotona riidat hiljalleen vähentyvät ja lapsi alkaa ehkä hitaasti lukea ystävyyssuhteita oikein. Hän voimaantuu vanhempien positiivisesta hyväksynnästä.

Lisäksi suosittelisin pohtimaan lääkehoidon tarpeellisuutta. Masennus/apaattisuus voi olla seurausta myös siitä. Jos lääkehoitoa asteittain purkaa, saattaa lapsen käytös muuttua jo senkin avulla sellaiseen suuntaan, että häntä on helpompi käsitellä ja hänen on helpompi oppia uutta.

Ole ylpeä pojastasi ja näytä se hänelle. Positiivisen vuorovaikutuksen myötä tulette vielä pääsemään pitkälle!

-H

Voi kiitos sanoistasi, ihan itku multa pääsi nyt tässä... Niinhän se on, enemmän pitäis löytää ja muistaa kehua ja kannustaa poikaa, joka oikeesti ON tosi kultainen. Sitä vaan on ollut täsä kokoajan sellasessa ns. oravanpyörässä, josta pois pääsy tuntuu välillä niin mahdottoman vaikealta Ollaan miehen kanssa monen monta kertaa puhuttu juurikin meidän ihan omasta käytöksestä poikaa kohtaan, lähinnä siis siitä miten hänelle puhumme jne. Tiedän todella hyvin missä teen/teemme väärin ja missä menee metsään.... Sitten vielä kun itse omaan äkkipikaisen luonteen ja myös poika, se ei ole yhtään hyvä yhtälö:/

Miehellekin olen koettanut puhua, että olis ja tukis mu kanssa tätä pojan asiaa, siis että olisi enemmän kiinnostunut miten joku asia kandee tehdä jne. ja et lukisi juttuja joita itse kaivan netistä, ihan vain sen takia, että sais jostain edes jotain tukea/vertailupohjaa mite muille menee ja on. Mutta lähinnä se "taakka" on vain minulla. Minä käyn pojan kanssa kaikenmaailman palavereissä, koululla, jne. Sitten kun on vielä nuo kaksi muuta lasta ja oma työ niin joskus tuntuu että mun kapasiteetti ei jaksa vaan viedä tätä kaikkea, ja tulee sitten karjuttua pojalle kun on hermot loppu ja väsy

Mutta kirjoittamasi pitää varmasti todella monessa asiassa paikkansa. Voi kun omaiskin itse tuollsien tiedon ja taidon!!

 

["äiree"]

Minulla on pian 6v ikäinen ADHD-lapsi ja kyllä tämä syksy on ollut todella haastavaa aikaa, kun eskari ei ole mennyt kovin häävisti. Kyllä tässä on ollut erinäistä murhetta ja huolta lapsen suhteen. Eikä tilanne tunnu vieläkään helpottavan, toivottavasti jossakin vaiheessa. Koen kieltämäti kanssa välillä olevani yksin tämän huolitaakan kanssa, vaikka miehellekin asioista paljon juttelen. Kun en tiedä toista ADHD-lapsen vanhempaa jolle näistä asioista voisi keskustella.

 

[aloittaja]

[QUOTE="äiree";22435036]Minulla on pian 6v ikäinen ADHD-lapsi ja kyllä tämä syksy on ollut todella haastavaa aikaa, kun eskari ei ole mennyt kovin häävisti. Kyllä tässä on ollut erinäistä murhetta ja huolta lapsen suhteen. Eikä tilanne tunnu vieläkään helpottavan, toivottavasti jossakin vaiheessa. Koen kieltämäti kanssa välillä olevani yksin tämän huolitaakan kanssa, vaikka miehellekin asioista paljon juttelen. Kun en tiedä toista ADHD-lapsen vanhempaa jolle näistä asioista voisi keskustella.[/QUOTE]

Täällähän minä ja oletko muuten käynyt tuolla perheklubin sivuilla? siellä on paljon juttuja adhd sun muista, siis keskusteluja jne.

 

["äiree"]

olen silloin tällöin, mutten kovin aktiivisesti

 

[aloittaja]

[QUOTE="äiree";22435138]olen silloin tällöin, mutten kovin aktiivisesti[/QUOTE]

OK, mäkin käyn siellä silloin tällöin.....

 

["vieras"]

Siis selvennykseksi, että poika on käynyt lasten ja nuorten psyk. jo kohta 3v. mutta kunnon diagnoosia ei vaan olla tehty/saatu että MIKÄ poikaa ns. vaivaa....? Melkein kaikki adhd piirteet täyttyy , mutta paljon on myös asperger-piirteitä.... Lääkitys aloitettiin silti, lääkärin toimesta kun koulunkäynnistä ei tullut mitään....
Tomintaterapiassa kävi 2v.
Ollaan pyydetty lähetettä lisätutkimuksiin, mutta se ollaan evätty...?:/ Jopa koulunpuolesta lähetetty pyyntö lisätutkimuksiin evättiin...
Mikä on ihan KUMMALLISTA kerrakseen.

Ettet vain oyssin kautta ole yrittänyt?siellä ei tehdä mitään adhd diagnoosia vaikka tutkitaan.saa vain kopallisen muita diagnoosia mukaan.adhd lääkitystä silti tyrkytetään.

 

[aloittaja]

[QUOTE="vieras";22435180]Ettet vain oyssin kautta ole yrittänyt?siellä ei tehdä mitään adhd diagnoosia vaikka tutkitaan.saa vain kopallisen muita diagnoosia mukaan.adhd lääkitystä silti tyrkytetään.[/QUOTE]

En ole sieltä kautta... asumme uudellamaalla...

 

[MAmmamma]

Mukavaa, jos pystyin olemaan avuksi.

Itselläni on melko pienet lapset, 10kk vauva ja 4-vuotias, äärimmäisen äkkipikainen tyttö. Esikoisen kanssa olen ollut toisinaan taistelujalalla, sillä luonteemme tuntuvat olevan niin mahdottoman samankaltaiset. Kipinät todellakin lentelevät, kun kaksi italialaisella temperamentilla varustettua naisihmistä nahistelee..!Tietysti nämä nelivuotiaan kanssa käydyt "riidat" ovat aivan erilaisia kuin kouluikäisen kanssa.
Jotta me pärjäisimme tyttömme kanssa mukavasti, pyrimme mieheni kanssa keskustelemaan mahdollisimman paljon lapsistamme ja siitä, kuinka etenkin esikoisen kohdalla olisi syytä toimia.

On hyvä, että te vanhempina teette yhteisen sopimuksen siitä, kuinka toimitte poikanne kohdalla. Esimerkiksi juuri noissa riitatilanteissa. Onko miehesi rauhallisempaa sorttia kuin sinä? Kuinka poika suhtautuu häneen?
Muistakaa kehua poikaanne pienimmästäkin saavutuksesta, välillä vaikka vähän aiheettomastikin. Mutta toisaalta muistakaa tietysti samalla kieltää häntä ja opettaa häntä keskustelun avulla, jos hän tekee jotakin väärää. Keskittykää kuuntelemaan poikaanne. Tehkää kivoja asioita yhdessä ja antakaa toisillenne aikaa.

Ja vielä yksi tehtävä sinulle: Kun menet illalla nukkumaan, palauta mieleesi ajatukset poikasi vauva-ajasta. Muistele hänen tuoksuaan, ensimmäisiä sanoja ja muita ihania tilanteita. Keskity omiin tuntemuksiisi ja ajatuksiisi ja ammenna niistä voimaa jaksaaksesi arjen keskellä.

Ja muista: Sinä olet hyvä äiti pojallesi ja poikasi on ihana pieni ihminen. Sinä näet parhaat puolet lapsestasi ja sinulla on mahdollisuus saada lapsesi taas nauttimaan elämästää niin kuin lapsen kuuluukin!

Jaksamista ja kaikkea hyvää teille!

-H

 

[aloittaja]

Mukavaa, jos pystyin olemaan avuksi.

Itselläni on melko pienet lapset, 10kk vauva ja 4-vuotias, äärimmäisen äkkipikainen tyttö. Esikoisen kanssa olen ollut toisinaan taistelujalalla, sillä luonteemme tuntuvat olevan niin mahdottoman samankaltaiset. Kipinät todellakin lentelevät, kun kaksi italialaisella temperamentilla varustettua naisihmistä nahistelee..!Tietysti nämä nelivuotiaan kanssa käydyt "riidat" ovat aivan erilaisia kuin kouluikäisen kanssa.
Jotta me pärjäisimme tyttömme kanssa mukavasti, pyrimme mieheni kanssa keskustelemaan mahdollisimman paljon lapsistamme ja siitä, kuinka etenkin esikoisen kohdalla olisi syytä toimia.

On hyvä, että te vanhempina teette yhteisen sopimuksen siitä, kuinka toimitte poikanne kohdalla. Esimerkiksi juuri noissa riitatilanteissa. Onko miehesi rauhallisempaa sorttia kuin sinä? Kuinka poika suhtautuu häneen?
Muistakaa kehua poikaanne pienimmästäkin saavutuksesta, välillä vaikka vähän aiheettomastikin. Mutta toisaalta muistakaa tietysti samalla kieltää häntä ja opettaa häntä keskustelun avulla, jos hän tekee jotakin väärää. Keskittykää kuuntelemaan poikaanne. Tehkää kivoja asioita yhdessä ja antakaa toisillenne aikaa.

Ja vielä yksi tehtävä sinulle: Kun menet illalla nukkumaan, palauta mieleesi ajatukset poikasi vauva-ajasta. Muistele hänen tuoksuaan, ensimmäisiä sanoja ja muita ihania tilanteita. Keskity omiin tuntemuksiisi ja ajatuksiisi ja ammenna niistä voimaa jaksaaksesi arjen keskellä.

Ja muista: Sinä olet hyvä äiti pojallesi ja poikasi on ihana pieni ihminen. Sinä näet parhaat puolet lapsestasi ja sinulla on mahdollisuus saada lapsesi taas nauttimaan elämästää niin kuin lapsen kuuluukin!

Jaksamista ja kaikkea hyvää teille!

-H

Byhyy.... ja taas minä itken, herkkis kun olen, Vaikka ei aina uskoisi.
Poika ja mies.... Meillä se on sillai mennyt päälaelleen , että melkein kaikesta päätän minä. Toki mieskin päättää, mutta usein saisi olla jämäkämpi niin lapsille kuin myös muissakin elämän osaalueissa. Johtunee ehkä siitä, että on kasvanut ilman isää ja isämalli on siis puuttunut Eli todellakin mieheni on rauhallisempi kuin minä! Poika tottelee enemmän ja helpommin minua. Mutta toisaalta minä olenkin ja puuhailenkin enemmän lasten kanssa kuin mies. Tykkään siitä aidosti, että pelmuan lasten kanssa, mutta mies ei niinkään:/ Mikä on harmi, ja olenkin siitä hänelle jutellut monesti...

Arvaa vaan, kuinka monta kertaa olen kaivanut pojan vauvakuvat tuolta ja parkunut silmät päästä niitä katsellessa Että niissä kuvissa hän oli vielä niin "viaton" ja suloinen ja meillä oli kaikki hyvin. Ja taas mää itken.... Eli olen paljonkin miettinyt poikaani juuri kun olen mennyt nukkumaan, sillä se on oikeestan ainoa hetki pvä. kun pystyy "rauhoittumaan" ja miettiin asioita.
Olen joskus miettinyt kannattiaskohan mun mennä johonkin terapeutille juttelemaan tuntemuksistani..? Täälläpäin vain on 1 jolle vois mennä ja sekin on ihan yhtä tyhjän kanssa hänelle jutella, ikävä kyllä:/

Kiitos taas kovasti! Voi kun omaisi edes yhden noin viisaan ja tietävän ystävän joka vois auttaa kun olisi siihen tarvetta...

Hyvää loppuvuotta myös sinulle!

 

[MAmmamma]

Sulla tuntuu onneksi yhä olevan voimavaroja haastavan tilanteen käsittelyyn, mutta suosittelisin silti, että kävisit puhumassa jollekin alan ihmiselle. Varsinaista psykoterapiaa tuskin tarvitset, lähinnä kuuntelijaa ja auttajaa, esimerkiksi kokenutta perheterapeuttia.
Tietysti olisi hyvä, jos miehesikin jaksaisi ja kiinnostuisi joskus osallistumaan keskusteluun, jossa kartoitatte roolejanne vanhempina.

Suosittelen vielä lukemaan Ben Furmanin "Muksuoppi"-kirjan(nimi kuulostaa köökipsykologialta, mutta mies on todella viisas!). Se on avannut aika monelle ns.hankalan lapsen vanhemmalle uuden näkökulman oman vanhemmuuteen ja vuorovaikutukseen lapsen kanssa.

-H