Minulla on kanssa takana rankka synnytys ja siitä toipuminen. Synnytyksestä on nyt 5,5v. ja siitä seuranneita vaivoja on edelleen. Minulla oli raskausajan diabetes ja sen vuoksi lapsen kokoa seurattiin viikottain. Rv39+2 paino arvio oli 4,2kg ja lääkäri mainitsi sektion...minä irvistin. Lääkäri kysyi ettei taida olla mieleinen vaihtoehto? Sanoin, että ei oikein, että jos vaan on minun ja lapsen kannalta turvallista synnyttää alateitse niin tämä olisi toive.
Sektio pelkoni johtui tuttavani kahdesta samaisessa sairaalassa epäonnistuneesta sektiosta. Ensimmäisen sektion tulos oli, että kaksosita toinen menehtyi ja toisen aikana kohtu ei ollut puutunut ja äidin valitteluista huolimatta jatkettiin leikkausta ja sanottiin, että se on normaalia. Vatsanpeitteet jo leikattuaan lääkärit tajusivat, että puudute ei ollut tehonnut, mutta oli jo liian myöhäistä niin loppuun vietiin puuduttamatta...äidillä lähti taju kivusta. Lapsen synnyttyä, kandi ompeli pystyyn tehdyn sektio haavan kiinni, jonka tuloksena oli täysin kierteellä oleva vatsa. Omepeleet oli tehty vähän niinkun juoponnappiin ja molemmissa päissä haavaa oli ekstra ihoa mitä myöhemmin korjailtiin! Joten näiden perusteella sektio ei ollut minun ykkös vaihtoehtoni. Sanoin kyllä, että toki sektioon menen jos se katsotaan minun tai lapsen edunmukaiseksi. Lääkäri sanoi, että no sitten lähdetään käynnistämään synnytystä maanantaina rv39+6.
Käynnistykseen mentäessä minulle sanottiin, että tässä voi mennä kolmekin päivää, että ole kärsivällinen ja älä turhaudu. Neljäntenä päivänä, kun mitään ei ollut tapahtunut...ei supistuksen supistusta, minut ultrattiin ja valmisteltiin saliin, jonka jälkeen tuli tieto, että liian täyttä minä en mahdukkaan. Viidentenä käynnistyspäivänä minut sitten vietiin saliin ja synnytystä käynnisteltiin oksitosiini tipalla. Kysyin mitä tapahtuu, jos synnytys ei käynnisty silläkään niin vastaus oli, että viikonlopuksi kotiin ja maanantaina takasin...minä sanoin, että EI KÄY! Minähän en täältä enää yhdessä osassa lähde, että sitten mennään vaikka sinne sektioon!
No synnytys käynnistyi tipalla ja eteni ensin HYVIN hitaasti ja sitten oltiin laittamassa kolmatta epiduraali annosta, niin kätilö sanoikin, että ei laitetakkaan nyt aletaan synnyttämään. No puolisen tuntia odoteltiin ponnistamisen tarvetta mitä ei tullut! Sitten vaan lähdettiin ponnistelemaan. Viiden päivän käynnistys, lääkkeellisestä käynnistyksestä johtuneet tuskaiset supistukset, kymmenen tuntia synnytystä, ponnistamista ilman ponnistustarvetta, niin minä olin ihan poikki jo puolen tunnin ponnistamisen jälkeen. No lääkäri oli paikalla ja tuli auttamaan imukupilla ja leikkasi välilihan. Klo21.16 poika 3910g 51cm syntyi <3
Sitten alkoi ompelu, joka oli tuskallista puudutteista huolimatta. En tiedä kauanko lääkäri ompeli ennen (minusta ikuisuuden), kun hänen puhelin soi ja hälyytettiin jonnekkin muualle. Hän ompeli vuotavimmat haavat ja lähti. Minä odotin jalat telineillä yli tunnin lääkärin paluuta, jolloin puudutettiin uudestaan ja jatkettiin ompelua. Minä koitin kysellä meneekö kauan vielä? ei vastausta. Montako tikkiä siellä on? ei vastausta. Montako tikkiä vielä tulee? ei vastausta. Loputtoman kyselyni jälkeen lääkäri tiuskaisi, että hän kyllä lopettaa sitten, kun on valmista ja tikkejä on just niin monta kun tarvitaan!! Synnytykseni aikana minulla oli kolme kätilöä (olin aamu-, päivä- ja iltavuoron salissa), mutta synnytyksessä mukana ollut ilmoitti ettei tule osastolle minua katsomaan, että jos kysyttävää niin kysy nyt...arvatkaa vaan oliko siinä vaiheessa kysyttävää, kun pää oli ihan sekaisin ja tajuttoman huono olo. Minulle tarjottiin suihkuun menoa, mutta en pystynyt, kun oli niin huono olo. Yhden aikaan yöllä päästiin osastolle ja olin ihan loppu! Osaston hoitajat oli ystävällisiä ja haki vauvan yöksi heidän toimistoon, että saan nukuttua.
Seuraavana päivänä muistan, että minulle selitettiin että peräsuoli oli revennyt ja sen mukana sulkija lihas ja että fysioterapeutti tulee antamaan tarkemmat ohjeet myöhemmin. Tunsin olevani jotenkin erityinen, kun tuntui että minusta pidettiin kauhean hyvää huolta ja kohtelu oli jotain ihan muuta mitä olin kuullut sen olevan. Minua kävi kandit ja harjoittelijat yms. haastattelemassa, mutta olinhan mielenkiintoinen tapaus, kun oli se diabetes, käynnistys, kunnon repeämät ja ison sairaalaan ensimmäinen vierihoitoon päässyt "sokerivauva" oli juuri minun. Joten en sitten aluksi asiaa sen enempää hämmästellyt. Hoitajan tullessa avustamaan minua ensimmäisen kerran vessaan pyörryin elämäni ensimmäisen (ja tähän mennessä ainoan) kerran. Tämän jälkeen otettiin hemoglobiini. Vuoron vaihtuessa toinen hoitaja ilmoitti minulle tuloksen olleen 81 ja täten antoi minulle rautatabletit. Sanoin etten voi syödä niitä, koska niistä tulee ummetusta, jota minulle ei missään nimessä saanut tulla ja sen takia annettiin erinnäisiä laksatiivejä ja kuituja. Hoitaja tokaisi, että "meillä ei ole täällä tapana tiputtaa verta, joten ota niitä tabletteja". Onneksi vuoron vaihduttua tuli ilta hoitaja, joka kyseli olenko syönyt niitä rautoja ja sanoin vähän nolona, että en kun pelottaa tuo suolen toiminta. Hän sanoi, että hänen mielestään minulle pitäisi tiputtaa verta, vaikka se ei olekkaan tapana ja mitä mieltä olen siitä?! olin heti käsi pystyssä, että ehdottomasti joo! No hoitaja konsultoi lääkäriä, joka oli samaa mieltä ja minä sain verta ihan pussista suoraan suoneen. Johan lähti huonovointisuus paranemaan!!
Fysioterapeutti kävi luonani ja hän oli ensimmäinen ketä vastaili suoraan kysymyksiini. Minusta oli vahvasti alkanut tuntumaan että synnytyksessä oli tullut joku kämmi, kun kukaan ei vastaillut kysymyksiini ja koska sain selkeästi erityis kohtelua osastolla! Fysioterapeutti selitti repeämien ollen pahoja ja lihaksen joka hallitsee peräsuolessa pidättämistä katkenneen, mutta että se on nyt korjattu. Hän sanoin, että en saa ainakaan kahteen viikkoon istua. Hän kertoi minulle myös, että paranemiseen menisi ainakin puoli vuotta ja tämä vaatisi minulta töitä! Hän antoi minulle jumppaohjeita ja kaipaamaani infoa siitä, että tilanteeni on aika harvinainen, mutta sitä ei osannut hänkään sanoa miksi näin kävi?! Ohjeisti myös hoitajia tuomaan minulle ekstara tyynyn minkä sain jalkojeni väliin, koska olin saanut sairaalan ilmastoinnista yskän ja joka yskäisy tuntui tuskaisena kipuna alapään tikeissä. Hän neuvoi laittamaan tyynyn jalkojen väliin niin johan helpotti. Fysioterapeutti oli aivan ihana!!
Muuten sairaalassa olo sujui ihan hyvin, mutta lähtö päivänä itkeskelin vielä paniikissa. Minulle oli sanottu, että saan olla osastolla niin kauan, kun haluan ja mitä minusta tuntuu että on tarvis. Viidentenä päivänä tiedustelin seuraavana päivänä kotiin lähtö ja onko tähän jotain aikaa. Minulle sanottiin, että lähdet sitten kun saat kyydin ja asiasi järjestykseen. No mieheni piti tulla minut hakemaan töidensä ja kaupassa käynnin jälkeen kuuden maissa. Lähtö päivänä töissä ollut hoitaja ilmoitti, että tiedänhän että kolmeen mennessä on oltava sänky tyhjä?! Sanoin, että minulle oli sanottu, että voin lähteä kun saan kyydin ja että kyytini tulee kuuden maissa. Hän sanoi, että no jaa voit sitten istua päiväsalissa odottelemassa kolmesta eteenpäin. Minä huusin hänen peräänsä, että olethan tietoinen etten saa istua?! Hän sanoi, että niin tosiaan vähän ikävä tilanne sinulla, mutta odottele päiväsalissa. Minun siis olisi pitänyt seistä kolme tuntia vauva ja 1,5vko:n aikana kertyneet kamat kainalossa odottelemassa kyytiä!! Soitin itkien miehelleni, joka onneksi sais lähteä töistä heti minua hakemaan, että ehti perille kahdeksi ja tuli pakkaamaan tavarani, että saatiin sänky tyhjäksi kolmeen mennessä!!
Jossain vaiheessa ennen kotiutusta hoitaja tuli käymään synnytyskertomukseni läpi kanssani ja siinä oli paljon edelleen minua hämmentäviä kohtia! Minulle oli merkattu arvioiduksi veren menetys määräksi vain 750ml, mutta kukaan ei varmaa ollut huomioinut sitä veri määrää mikä vuosi ompelun ja sen välissä olleen odottelun aikana?! Sitten minulle oli luokiteltu III asteen repeämät mitä hoitajakin ihmetteli, koska lihaksen katkeamisesta olisi pitänyt merkata IV repeämät. Siitä selvisi myös, että poika oli ollut väärässä tarjonnassa syntyessään, vaikka päivää aiemmin oli ultrattu ja sillon oli oikea tarjonta?! Kukaan ei kuitenkaan missään vaiheessa minulle kertonut miksi näin kävi ja kaikki vain vältteli kysymystä, niin jäi sellainen olo, että jotain meni mönkään ja minulle ei vaan kerrota etten valittaisi tai jotain?!
Paraneminen synnytyksestä on ollut pitkä ja kivinen tie! Kolmisen vuotta kärsin yhdyntä kivuista, koska minut oli ommeltu jotenkin liian pitkältä kiinni?! Käsittääkseni osa emättimen suusta oli ommeltu myös umpeen. Nyt kudokset on kuitenkin vetreytyneet ja enää ei ole yhdyntä kipuja ollut...onneksi! Vuoden ajan juoksin terveys keskuksessa hakemassa vesiperäruiskeita, koska ummetus ja ulostus kipu oli niin hirveitä. Puolen vuoden ajan kävin seurannassa fyisoterapeutilla ja lopuksi piti käydä gastrokirurgilla ultrassa. Vasta kirurgi huomasi ihan näkyvissä olleen haavauman peräaukon suulla mistä todennäköisesti pitkittyneet ulostamis kipuni oli johtunut...tätä ei terveyskeskuksessa ollut huomattu mitä kirurgi ihmetteli suunnattomasti, koska sen olisi huomannut kuulemma ihan maallikkokin!! Kirurgi kertoi fysioteapeutin tutkimusten tulokset, jotka oli että lihaksen toiminta kyky on rajaa hipoen normaali, suoliston toiminta kyky on heikko ja alateitse synnytystä ei minulle enää suositella. Hänen piti tehdä ultra syvemmistä lihaksista, mutta sitä ei tehty sen haavauman takia olisi ollut liian tuskallista minulle silloin ja hän ei pitänyt sitä välttämättömänä ellei isompia ongelmia tule. Tällä hetkellä minulla on edelleen ummetus ongelmia, ilman pidätys vaikeutta ja ripulissa ei parane lähteä kovin kauas vessasta!
Minulla ei sinänsä jäänyt mitään traumoja ja sanoin sillon jo heti synnytys salissa, että haluan vielä lisää lapsia. Oikeastaan on aika sekavat tunteet, koska itse alatie synnytyksen valitsin ja eihän kukaan niitä seurauksia voi ennustaa. Olen iloinen, että sain terveen lapsen ja että minäkin olen kuntoutunut näin hyvin. Olen hämilläni siitä, kun kukaan ei minulle vastannut kysymyksiini ja nämä pyörii edelleen toisinaan mielessä...varsinkin nyt, kun haaveissa on toinen lapsi! Mikä todennäköisesti sitten syntyy sillä pelkäämälläni suunnitellulla sektiolla! Olen ajatellut pyytää jossain vaiheessa esim. toisen raskauden aikana, että joku kävisi minun kanssani läpi mitä siinä synnytyksessä tapahtui?!
synnytys ihan oikeasti on suurimmalle osalle ihan positiivinen juttu. pienet repeämät paranevat helposti, ja jumppaamalla saa alapään entistä ehommaksi. ja ensimmäinen synnytys on yleensä kaikille se hankalin, sitten helpottaa.