piti olla elämäni onnellisin päivä. Olin odottanut sitä monien kuukausien ajan. Kasvattanut pikkuista kohdussani ja miettinyt, millainen hän on. Kasvatin lasta sydämeni alla ja kuulostelin hänen potkujaan, hänen hiljaisia mutta varmoja liikkeitään. Odotin sitä onnen hetkeä kun tapaisin rakkaimpani ja kokisin äitiyden onnen. Joku kuitenkin päätti toisin. Päivästä tuli pelon, epätiedon ja onnettomuuden päivä. Pikkuinen syntyi surullisten tähtien alle. Kaikki ei mennyt niin kuin suunniteltiin. Hetkeä ennen synnytystä en tiennyt, syntyisikö hän elävänä. Hetki syntymän jälkeen makasin sängyssäni yksin, maha oli poissa. Enkä uskaltanut kysyä, onko lapseni elossa. Lempeä hoitaja ei tuonut paljon lohtua. Hengityskoneessa oli elämäni rakkaus. Illalla vaelsin pyörätuolissa tapaamaan lastani. Ihmeellistä lastani, jolla oli pitkät, hoikat sormet, silmät kuin metsälammet, syvän siniset ja suu kuin pieni ruusun nuppu. Ajattelin, että tuon amorinkaaren laelle mahtuisi pieni keiju istumaan.
Siitä päivästä on nyt tasan viisi vuotta. Vaikean alun saanut esikoistyttäreni puuhaa synttärikoristeitaan innokkaasti, täysin terveenä ja kaikin puolin hyvin voivana lapsena.
Voi tätä suurta onnea jonka olen saanut. :heart:
Siitä päivästä on nyt tasan viisi vuotta. Vaikean alun saanut esikoistyttäreni puuhaa synttärikoristeitaan innokkaasti, täysin terveenä ja kaikin puolin hyvin voivana lapsena.
Voi tätä suurta onnea jonka olen saanut. :heart: