Vihdoinkin joku ymmärsi, että arkemme on rankkaa!

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja huono äiti
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
H

huono äiti

Vieras
Perheessämme on yksi erityislapsi, joka vie valtavasti aikaa ja energiaa meiltä vanhemmilta. Joskus jopa niin paljon, että toivon että pääsisin hänestä edes hetkeksi "eroon", että joku veisi vaikka muutamaksi päiväksi jottai itse saisi levättyä ja kerättyä hermon riekaleita...
Kaikkien, jopa isovanhempien mielestä lapsi on vain energinen tyyppi. Eivät usko tai edes ymmärrä illaista arkemme on (eihän lapsi siellä ole hankala...), kun lähes kaikki aika ja energia menee tuohon yhteen lapseen. On hän välillä tosi ihana, mutta valitettavasti niitä huonoja hetkiä on paljon enemmän :(

Neurologian ylilääkäri sanoi tällä viikolla (lapsen tutkittuaan), että tuo ei voi olla vaikuttamatta arkeen. Että varmasti on rankkaa. Ette usko kuinka tavallaan lohduttavalta se minun, väsyneen ja huonoa omaatuntoa potevan äidin korviin kuullosti! Edes joku ymmärtää. En olekaan vain kuvitellut kaikkea tai valittanut turhasta.

Kiitos, tämäkin helpotti.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Hummeri:
Varmaan tavallaan on helpotus kun jokin ulkopuolinen sanoo tuon ääneen.
Miten onko teille luvassa apua arkeen ja onko jotain vertaistukiryhmiä?

Ei ole tulossa apua arkeen. Omin eväin on jaksettava kuten tähänkin asti. Onneksi lapsi on päivähoidossa ma-pe, mutta illat ja viikonloput on joskus yhtä tuskaa. Että sikäli elämä on nyt helpompaa kuin sillon kun olin kotiäitinä, nyt saan edes päivisin huilata.
 
No höh.
Mistä sinä ammennat voimia jaksamiseen?
Jotenkin tuntuu että miksi ihmeessä ei lähellä olevat ole valmiita antamaan apua. Se parikin päivää "lomaa" lapsesta olis varmaan aivan mahtavaa lepoa. Ja sillä taas jaksais.
Itse olen miettinyt keinoja miten pääsis auttamaan toisia lapsiperheitä ihan vaan sillä että saa sen tunteen itselleen kun voi pienillä teoilla kantaa monta hetkeä eteenpäin toiselle.
Itsellä useampi lapsi ja he jo isompia kaikki. Nyt vois työnkin ohella esim. ottaa viikonloppuna hoitoon ns. sijaislapsia Joo tämä meni ohi alkuperäisen.
 
Tiedän ihan tasan tarkkaan miltä susta tuntuu! Meillä myös erityislapsi, jonka kanssa elämä toisinaan todella uuvuttavaa. Välillä tuntui että en jaksa enää yhtään! Aina kuitenkin jaksoimme, ja yksikin vähän helpompi päivä toi paljon voimia lisää. En neuvo sinua olla hakematta apua, mutta itselläni se oli elämäni suurin virhe.
Aluksi meitäkään ei uskottu, sanottiin lapsen vaan olevan vilkas, mutta sitten saimme neurologilla diagnoosiksi adhd:n. Haettiin ja saatiin kaikenmaailman tukitoimia, ja sitten kun todella muutkin huomasivat että lapsi on tosiaan uuvuttava, meille ehdotettiin että antaisimme lapsemme huostaan. Emme tietenkään suostuneet, joten eteen tuli pakkohuostaanotto. Kävimme todella rankan ja pitkän taistelun, että saimme lapsemme pitää, mutta minulla meni niin usko tähän yhteiskuntaan. Enää en uskalla hakea apua, ja meillä onneksi onkin nyt helpompaa kun lapsi on jo sen verran vanhempi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Hummeri:
No höh.
Mistä sinä ammennat voimia jaksamiseen?
Jotenkin tuntuu että miksi ihmeessä ei lähellä olevat ole valmiita antamaan apua. Se parikin päivää "lomaa" lapsesta olis varmaan aivan mahtavaa lepoa. Ja sillä taas jaksais.
Itse olen miettinyt keinoja miten pääsis auttamaan toisia lapsiperheitä ihan vaan sillä että saa sen tunteen itselleen kun voi pienillä teoilla kantaa monta hetkeä eteenpäin toiselle.
Itsellä useampi lapsi ja he jo isompia kaikki. Nyt vois työnkin ohella esim. ottaa viikonloppuna hoitoon ns. sijaislapsia Joo tämä meni ohi alkuperäisen.

Tukiperheistä on huutava pula, oletko ajatellut ryhtyä sellaiseen? Pelastakaa lapset ry:n sivuilta saa ainakin lisätietoa. Meillä adhd pojalla tukiperhe, ja olen niin kiitollinen tästä perheestä! Heistä on meille todella suuri tuki jaksamiseen.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Hummeri:
No höh.
Mistä sinä ammennat voimia jaksamiseen?
Jotenkin tuntuu että miksi ihmeessä ei lähellä olevat ole valmiita antamaan apua. Se parikin päivää "lomaa" lapsesta olis varmaan aivan mahtavaa lepoa. Ja sillä taas jaksais.
Itse olen miettinyt keinoja miten pääsis auttamaan toisia lapsiperheitä ihan vaan sillä että saa sen tunteen itselleen kun voi pienillä teoilla kantaa monta hetkeä eteenpäin toiselle.
Itsellä useampi lapsi ja he jo isompia kaikki. Nyt vois työnkin ohella esim. ottaa viikonloppuna hoitoon ns. sijaislapsia Joo tämä meni ohi alkuperäisen.

Tukiperheistä on huutava pula, oletko ajatellut ryhtyä sellaiseen? Pelastakaa lapset ry:n sivuilta saa ainakin lisätietoa. Meillä adhd pojalla tukiperhe, ja olen niin kiitollinen tästä perheestä! Heistä on meille todella suuri tuki jaksamiseen.

Kyllä se on käynyt mielessä ja miehen kanssa on juteltu asiasta. Taidampa mennä tuonne sivuille lukemaan. Kiitos!

 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Tiedän ihan tasan tarkkaan miltä susta tuntuu! Meillä myös erityislapsi, jonka kanssa elämä toisinaan todella uuvuttavaa. Välillä tuntui että en jaksa enää yhtään! Aina kuitenkin jaksoimme, ja yksikin vähän helpompi päivä toi paljon voimia lisää. En neuvo sinua olla hakematta apua, mutta itselläni se oli elämäni suurin virhe.
Aluksi meitäkään ei uskottu, sanottiin lapsen vaan olevan vilkas, mutta sitten saimme neurologilla diagnoosiksi adhd:n. Haettiin ja saatiin kaikenmaailman tukitoimia, ja sitten kun todella muutkin huomasivat että lapsi on tosiaan uuvuttava, meille ehdotettiin että antaisimme lapsemme huostaan. Emme tietenkään suostuneet, joten eteen tuli pakkohuostaanotto. Kävimme todella rankan ja pitkän taistelun, että saimme lapsemme pitää, mutta minulla meni niin usko tähän yhteiskuntaan. Enää en uskalla hakea apua, ja meillä onneksi onkin nyt helpompaa kun lapsi on jo sen verran vanhempi.

Ei oo totta!! :o :hug:
Tai siis varmasti voikin olla, mutta että nykypäivän Suomessa :o

Minustakin tuntuu, että lapsen iän kartuttua saattaa helpottaa kun hälle tulee jo hieman omaakin järkeä päähän ;) Mutta nyt on vielä rankkaa, välillä enemmän välillä vähemmän, mutta koko ajan on jotain. Joskus riittää, että saa olla ihan yksin vaikka tunninkin ja taas jaksaa paremmin. Mutta kieltämättä olisi ihanaa, että isovanhemmat tajuaisivat tilanteen ja auttaisivat hieman enemmän arjessa. Ovat kuitenkin hyväkuntoisia ja rakastavat lapsia yli kaiken.
 
Jatkan vielä sen verran, että lapsella on ikää vasta hieman yli 5v eikä kukaan ole puhunut, että olisi ADHD, vaikka itse olen sitä monesti epäillyt. "Kun se on vain vilkas..." sanovat muut :whistle:
 
Mä olen itse ADHD-äiti ja tokihan se vaikuttaa koko perheeseen ja riippuu titysti siitäkin, miten se esiintyy, mutta lohdutuksen sana sulle: mitään normaalia ja keskivertoa ei edes ole.
ADHD on paljon mutakin kuin se vilkkaus ja loppujenlopuksi ne muut piirteet on niitä, jotka oikeasti haittaa elämää paljon enemmän. Mun mielestä se ei ole sairaus, vaan luonteen piirre, ominaisuus, joka vaan nykyään vaatii diagnoosia, koska elämänrytki on se mikä on. Kiire on addin pahin vihollinen, se tuo kaikki pahimmat puolet esiin, kun pitää olla jossakin johonkin aikaan, eikä ole joustovaraa pysähtyä huomioimaan asioita, joita ei pitäis ja täytyis huomata miljoona tylsää asiaa, joita ei tahtois.
 
mullaki oli vähän masista ja mietin, että miten pärjään kahen vauvan kaa kotosalla (1,5 vee ja 2kk) ja jälkitarkastuksessa lääkäri (nainen) kertoi, että on elänyt just saman vaiheen ja mimmosta sillä oli ollu ja missä vaiheessa hokannu, että arki sujuu. eli hän ymmärsi mitä minä koen ja se auttoi mua eniten ku kenekään muun voivottelut. niin se vaan on, että jos ei elä toisen elämää, ei sitä voi tajuta, ei sitten millään. voimia ap:lle.
 
Alkuperäinen kirjoittaja LisaMarie:
Mä olen itse ADHD-äiti ja tokihan se vaikuttaa koko perheeseen ja riippuu titysti siitäkin, miten se esiintyy, mutta lohdutuksen sana sulle: mitään normaalia ja keskivertoa ei edes ole.
ADHD on paljon mutakin kuin se vilkkaus ja loppujenlopuksi ne muut piirteet on niitä, jotka oikeasti haittaa elämää paljon enemmän. Mun mielestä se ei ole sairaus, vaan luonteen piirre, ominaisuus, joka vaan nykyään vaatii diagnoosia, koska elämänrytki on se mikä on. Kiire on addin pahin vihollinen, se tuo kaikki pahimmat puolet esiin, kun pitää olla jossakin johonkin aikaan, eikä ole joustovaraa pysähtyä huomioimaan asioita, joita ei pitäis ja täytyis huomata miljoona tylsää asiaa, joita ei tahtois.

no oon ihmetellyki sun kommentoitia täällä ja nyt selvis miksi se on niin outoa tai sun suhtautuminen joihinki asioihin on outoa.
 
Voimia sulle :hug: Se tuo jo pelkästään tosi paljon voimia kun tietää jonkun ymmärtävän. Vaikka meillä ei olekkaan erityislasta, oli esikoisen pikkulapsi aika rankkaa. Ensin siinä ohessa opiskelu, sitten vuorotyöt. Lapsen aikaset päiväkotiin viemisajat...ei sukulaisia lähellä jotka olis voinut vähän auttaa. Välillä toivoin saavani edes pienet tsempin sanat vanhemmiltani puhelimessa, mutta ei. Sillä olisi jaksanut pitkälle kun joku olisi edes kehunut että, "HIENOA KUN OLET JAKSANUT".
 
Alkuperäinen kirjoittaja LisaMarie:
Mä olen itse ADHD-äiti ja tokihan se vaikuttaa koko perheeseen ja riippuu titysti siitäkin, miten se esiintyy, mutta lohdutuksen sana sulle: mitään normaalia ja keskivertoa ei edes ole.
ADHD on paljon mutakin kuin se vilkkaus ja loppujenlopuksi ne muut piirteet on niitä, jotka oikeasti haittaa elämää paljon enemmän. Mun mielestä se ei ole sairaus, vaan luonteen piirre, ominaisuus, joka vaan nykyään vaatii diagnoosia, koska elämänrytki on se mikä on. Kiire on addin pahin vihollinen, se tuo kaikki pahimmat puolet esiin, kun pitää olla jossakin johonkin aikaan, eikä ole joustovaraa pysähtyä huomioimaan asioita, joita ei pitäis ja täytyis huomata miljoona tylsää asiaa, joita ei tahtois.

Lapsella on toki muutakin vaikeutta kuin pelkkä vilkkaus. Mm. hahmotushäiriötä ja käsityöskentelyn pulmia. Mutta esim. hahmotushäiriö yhdistettynä vilkkauteen ei ole kovin houkutteleva yhdistelmä. Sitä kuitenkin joudumme joka päivä kestämään ja asioissa luovimaan.
 
Mutta hyvä kun huomattiin ajoissa! Vilkkaudesta on se etu, että piirre huomataan.
Mä olen ite -samoin luultavasti poika- inattentiivi, eli pikemminkin ulospäin liian rauhallinen, jos ei mitään mielenkiintoista toimintaa esiinny. Poika on nyt 3. luokalla ja jos mä en olis vaatinu sille testejä, se olis open mielestä edelleen vaan ja ainostaan ilkea tyyppi, kun ei huolehdi tavaroistaan, koska se kerran on hyvin rauhallinen, se ei voi johtua mistään ominaisuudesta vaan on silkaa kiusantekoa. Vilkkaalta kaikki unohtelutkin hyväksytään paremmin.
Koulussa on ihan varmasti helpompaa ola hyperi kun inatentiivi ja se että piirre on tiedossa jo kouluun mennessä on tosi iso etu!
 
Meillä on kans ihan samoista pulmista kärsivä poju. Täytyy sanoa, että rankkaa on ollut ja varmaan on tästäeteenpäinkin, kun koulut kunnolla alkaa. Tuntuu, että jo nyt istutaan kokoajan palavereissa ja mietitään miten pojan saa istumaan ja seuraamaan opetusta. On tällähetkellä eskarissa ja vauhtia on riittänyt. Onneksi koulun rehtori on jo nyt mukana pojan jutuissa, niin tietää mitä on tulosaa ensi syksynä kun poju aloittaa koulun.
 

Yhteistyössä