En jaksanut kahlata kaikkia keskusteluja läpi josko jollain sama tilanne jo olisi.
Mutta siis, minulla on kaksi ihanaa lasta, 1v5kk esikoinen(poika), ja 3kk poika.
Tilanne on se,että tuntuu että olen tällä hetkellä kahden maailman hankalimman tapauksen äiti.
Isommalla uhma nostaa vahvasti päätään, päivät menee aika pitkälle kiukutessa ja raivotessa, toki välillä heittäytyy oikeinkin helläksi:heart:
Pienempi herra taas on syntymästään asti ollut todella hankala tapaus, hetkeäkään ei vihdy päivisin yksin, kitisee, kiukkuaa, kiljuu, raivoaa ja huutaa kurkku suorana niinku päätä leikattais irti jos erehtyy lattialle/sitteriin tms laittamaan. Huutaa vaunuissa, turvakaukalossa, omassa sängyssä,sohvalla, nykyään suurimman osan ajasta myös sylissä...:'(Välillä seurustelee kyllä hetken mutta sekin vaihtuu hetken kuluttua huudoksi. Yöt kuitenkin nukkuu 11h heräämättä, ja on aamulla herätessään noin 15min hiljaa ja naureskelevainen.
Kiinteät aloitettiin alle 3kk iässä neuvolan suosituksesta( runsas pulauttelu ja keskosuus, syntyi rv35).
Meillä on säännöllinen päivärytmi joten kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta mikään ei auta.Odotin tuota 3kk rajapyykkiä kuin kuuta nousevaa, josko helpottaisi mutta päinvastoin tuntuu että päivä päivältä käy vain hankalammaksi elo.
Hävettää kun tunnen itseni jo masentuneeksi, todella väsyneeksi ja huonoksi äidiksi kun en osaa lapsiani tyytyväisenä pitää.
Lisäksi rassaa avioliitto miehen kanssa, hän ei juuri lastenhoitoon ota osaa, ei esimerkiksi koskaan vaihda vaippaa,syötä tms ilman että minä erikseen siitä hänelle sanon ja pyydän. Luulisi että lasten isän vastuu olisi myös hoitaa lapsiaan? Hän käy töissä, olen siitä erittäin kiitollinen mutta eikai nyt sentään elämä semmosta ole että töistä kun kotiin tullaan niin vaihdetaan täysin vain vapaalle eikä oteta osaa eikä arpaa kotitöihin, lastenhoitoon yms?
Tunnen itseni itsestäänselvyydeksi, että olen vain vakituinen kodinhoitaja, mitään normaalia avioparin toimintaa meillä ei ole, perheen kesken mitään kivaa ei koskaan voi tehdä kun ei "jaksa".
Tuntuu niin tosissaan että olen umpikujassa eikä ulospääsyä näy, ammattilaisille en uskalla väsymyksestäni puhua koska näitä huostaanottotapauksia on ollut ihan riittävästi.
Rakastan lapsiani yli kaiken, enkä vaihtaisi heitä pois mistään hinnasta, mutta pakko oli nyt purkaa vähän tuntoja josko vertaistukea täällä vaikka olisi, vai olenko kenties yksin? : /
-e- ja pojat 3/09 &5/10
Mutta siis, minulla on kaksi ihanaa lasta, 1v5kk esikoinen(poika), ja 3kk poika.
Tilanne on se,että tuntuu että olen tällä hetkellä kahden maailman hankalimman tapauksen äiti.
Isommalla uhma nostaa vahvasti päätään, päivät menee aika pitkälle kiukutessa ja raivotessa, toki välillä heittäytyy oikeinkin helläksi:heart:
Pienempi herra taas on syntymästään asti ollut todella hankala tapaus, hetkeäkään ei vihdy päivisin yksin, kitisee, kiukkuaa, kiljuu, raivoaa ja huutaa kurkku suorana niinku päätä leikattais irti jos erehtyy lattialle/sitteriin tms laittamaan. Huutaa vaunuissa, turvakaukalossa, omassa sängyssä,sohvalla, nykyään suurimman osan ajasta myös sylissä...:'(Välillä seurustelee kyllä hetken mutta sekin vaihtuu hetken kuluttua huudoksi. Yöt kuitenkin nukkuu 11h heräämättä, ja on aamulla herätessään noin 15min hiljaa ja naureskelevainen.
Kiinteät aloitettiin alle 3kk iässä neuvolan suosituksesta( runsas pulauttelu ja keskosuus, syntyi rv35).
Meillä on säännöllinen päivärytmi joten kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta mikään ei auta.Odotin tuota 3kk rajapyykkiä kuin kuuta nousevaa, josko helpottaisi mutta päinvastoin tuntuu että päivä päivältä käy vain hankalammaksi elo.
Hävettää kun tunnen itseni jo masentuneeksi, todella väsyneeksi ja huonoksi äidiksi kun en osaa lapsiani tyytyväisenä pitää.
Lisäksi rassaa avioliitto miehen kanssa, hän ei juuri lastenhoitoon ota osaa, ei esimerkiksi koskaan vaihda vaippaa,syötä tms ilman että minä erikseen siitä hänelle sanon ja pyydän. Luulisi että lasten isän vastuu olisi myös hoitaa lapsiaan? Hän käy töissä, olen siitä erittäin kiitollinen mutta eikai nyt sentään elämä semmosta ole että töistä kun kotiin tullaan niin vaihdetaan täysin vain vapaalle eikä oteta osaa eikä arpaa kotitöihin, lastenhoitoon yms?
Tunnen itseni itsestäänselvyydeksi, että olen vain vakituinen kodinhoitaja, mitään normaalia avioparin toimintaa meillä ei ole, perheen kesken mitään kivaa ei koskaan voi tehdä kun ei "jaksa".
Tuntuu niin tosissaan että olen umpikujassa eikä ulospääsyä näy, ammattilaisille en uskalla väsymyksestäni puhua koska näitä huostaanottotapauksia on ollut ihan riittävästi.
Rakastan lapsiani yli kaiken, enkä vaihtaisi heitä pois mistään hinnasta, mutta pakko oli nyt purkaa vähän tuntoja josko vertaistukea täällä vaikka olisi, vai olenko kenties yksin? : /
-e- ja pojat 3/09 &5/10