Vertaistukea kaivataan.. Jätin rakastamani miehen.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Sini.
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
S

Sini.

Vieras
Olen 33-vuotias nainen, mies saman ikäinen. Seurustelimme pari vuotta ja viime aikoina mies on vaikuttanut välinpitämättömältä mminun suhteeni. Siis läheisyys ja seksi on pelannut aina hyvin, mutta hän ei enää koskaan pyytänyt minua kanssaan mihinkään, eikä halunnut/jaksanut tehdä mitään yhdessä. Yhdessä ollessamme meillä oli aina ihanaa, mutta väsyin siihen, että minä olen se aktiivinen osapuoli, joka aina ehdottaa yhteistä tekemistä ja toinen vaikuttaa vaan liian laiskalta ryhtyäkseen mihinkään. Siitä tulee sellainen olo, että minä en merkitse miehelle mitään, jos hän ei ole valmis mitenkään suhteeseemme panostamaan, vaikka lähellä olo ihanaa olisikin. Niinpä ilmoitin hänelle, että se on loppu ja häivyin saman tien. Hän on soittanut perääni pari kertaa, mutta en ole edes suuttumukseltani halunnut vastata. Tuntuu, että hänellä on ollut kaksi vuotta aikaa kohdella minua hyvin ja hän olisi sen kyllä varmasti tehnyt, jos olisi halunnut. No, nyt olen sitten poistunut hänen elämästään. Tavallaan koen tehneeni oikein, mutta toisaalta rakastan häntä ja sydän särkyy ikävästä..

En tiedä oikein itsekään, miksi tänne tätä tilitän... Ehkä olisi lohdullista kuulla muiden samankaltaisia tarinoita. Oletteko joskus joutuneet jättämään rakastamanne miehen/naisen siksi, ettei hän antanut suhteessa sitä, mitä toivoitte? Miten selvisitte eteen päin vai muuttuiko jätetty osapuoli säikähdettyään toisen menettämistä?
 
Hitsi vie, minä nostan sinulle hattua! Minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia samasta, olen lähes aina ollut se jätetty osapuoli, en ole osannut lähteä edes surkeista suhteista, huono itsetunto nääs. Mutta minusta sinä teit oikein, sillä jos toinen on tuollainen kuin kuvasit, niin mitä siinä roikkumaan. Minusta sinä osoitit omaavasi hyvän itsetunnon ja oman arvon tunnon. Varmasti tuntuu pahalta, mutta minusta teit sen mikä sinulle on parasta!
 
Suhde ei ollut sinua varten, eikä varmaan häntäkään, kun ei ollut yhteistyökykyinen. Molemmille alkaa nyt uusi aika ja vapaus etsiä itseä ja kohdata sopivampia kumppaneita. Olet vielä nuori, joten kannattanee tutustua itseensä ja elämään rauhassa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja hehheeee:
....pöljä egoisti , joka on selvästi hirttäytynyt omaan naruunsa.yrititkö edes keskustella ongelmastasi?????



No voi sentään... :) Ai että yritinkö edes keskustella??? Voi vaikka kuinka monesti!!! Uudestaan ja uudestaan... Kerroin miehelle tunteistani, kerroin, että kaipaisin häneltäkin hieman panostusta suhteeseemme. Yritin ehdottaa, että voisimme joskus käydä leffassa tai uimassa tai mitä hyvänsä. Ehdotin yhteistä mökkireissua ja ulkomaanmatkaa. Mutta ei auttanut. Kyllä hän pyysi anteeksi sitä, ettei kohdellut minua niin, kuin olisin ansainnut, mutta anteeksi pyynnöt olivatkin sitten hänen ainoa panostukseni. Tulin onnettomaksi suhteessa ja siksi päätin lopettaa sen. Jos sen vuoksi olen pöljä egoisti, niin sitten olen mielummin pöljä egoisti, kuin huono itsetuntoinen luuseri, joka sietää huonoa kohtelua ikuisesti vain siksi, ettei tarvitsisi olla yksin. Jos olen parisuhteessa, haluan, että mies osoittaa mielenkiintoa minua ja meidän suhdettamme kohtaan. Haluan, että yhdessä tehdään muutakin, kuin katsotaan televisiota. Jos joku mies ei siihen kykene tai halua ryhtyä, minun on parempi luopua sellaisesta oman itseni vuoksi ja antaa itselleni mahdollisuus löytää sellainen mies, joka haluaa panostaa suhteeseemme ja haluaa viettää kanssani aikaa muuallakin, kuin kotisohvalla. Jos mies on niin passiivinen suhteessa, kuin mitä tämä mies oli, se on mielestäni selvä merkki siitä, ettei mies ole tarpeeksi kiinnostunut ja rakastunut. Ja jos minä olen kuitenkin rakastunut mieheen, suhde on silloin hyvin epätasapainoinen ja epäreilu. Minä koen ansaitsevani parisuhteen, jossa kiinnostus ja rakkaus on molemminpuolista. Silläkin uhalla, että olisin sen vuoksi pöljä egoisti.
 
Ja täällä on tasan samanikäinen nainen, jolla on vastaavia kokemuksia. Kahdesti olen ollut suhteessa, joissa minä olin se osapuoli, joka halusi tehdä asioita yhdessä. Rakastin kumpaakin, mutta sisälläni oli tunne, että tätä ei ole tarkoitettu minulle loppuiäksi. Ehdottelin kaikennäköisiä, mutta mies vain halusi seurustella kaukosäätimensä kanssa. Usein ajauduin siihen tilanteeseen, että en ottanut mieheen yhteyttä vaan odottelin milloin sieltäpäin alkaisi kuulumaan tapaamisehdotuksia.
Molemmissa tapauksissa, useiden keskusteluyrityksien jälkeen, lähdin kävelemään. Ihan tuosta vaan. Soittelivat perään vielä viikkojenkin jälkeen. Olo oli aivan kauhea. Ikävä painoi pitkään ja muutaman kerran meinasinkin antaa periksi ja palata takaisin tuttuun syliin. Toisaalta, vaikka tuska oli repivää, oli myös helpottavaa ajatella, että pystyin lähtemään irti suhteesta, joka ei tyydyttänyt. Toki mielessä kävi se kysymys, että löydänkö koskaan parempaa ja onko sitä edes olemassa, ja jos on, niin tunnistanko sen ja osaanko pitää siitä huolta...

Nyt olen löytänyt sen ;)
 
Te vain satutte olemaan erilaisia ihmisiä. Ei se tarkoita sitä, että mies rakastaisi yhtään vähempää. Varmaan rakastaa enemmänkin. Sinä vain satut olemaan aktiivisempi ja kaipaat suhteeseen muutakin, kun pelkkä yhdessäolo ei riitä... Miehelle taas riittää se, että yhdessä löhöätte sohvalla. Hän on silloinkin täysin onnellinen. Kaikki ei vaan ole samanlaisia. Varmaan ihan hyvä, että tosiaan erositte. Ne kaikki tekemiset taas ovat näköjään sinulle tärkeämpiä, kuin se mies, kun taas miehelle riittää se, että sinä vain olet siinä vieressä. Hän on onnellinen paljon vähemmästäkin. Sinun mielestäsi hän ehkä vaikuttaa saamattomalta ja ehkä hän onkin, mutta hän tosiaan haluaa olla myös onnellinen, eikä jaksa jatkuvaa yrittämistä taas mikä on sitä mitä sinä haluat. Meitä on niin moneen junaan. :)

Me ollaan mieheni kanssa juuri noita saamattomia sohvalla pötköttäjiä ja totaalisen rakastuneita niinkin... Toiset parit taas haluavat kiertää yhdessä maat ja mantereet (meillekin se uimahalli olisi aivan ylivoimainen saavutus... ei varmasti mennä omasta vapaasta tahdosta...). Niin me vain ollaan erilaisia. Ei tästä kannata kenenkään vihastua. Pitää vain löytää se omanlainen tyyppi. :)
 
Olen juuri sinun ikäisesi ja mietin samaa, mitä sinä saitkin jo tehtyä. Nostan hattua. Itselläni on jatkuvasti tunne, ettei minustakaan oikein välitetä. Tykkäisin vain niin kovasti, mutta lähtemistä tässä olen miettinyt jo kuukausia. Miehellä paljon ystäviä ja kaksi lasta, joille minua ei toistaiseksi ole esitelty. Joten tapaamisemme ovat olleet noin 1-3 krt vkossa. Tiedän, että mies yrittää järjestää aikaa minullekin, mutta tuntuu toisinaan, että olen yksi velvollisuus muiden joukossa. En osaa vain olla miettimättä, tällä hetkellä en saa suhteesta sitä mitä suhteelta haluan. Toisaalta pidän omasta ajastani, enkä toivokkaan, että olisimme yhdessä joka ikinen päivä.

Lähtökohtaisesti koen kuitenkin, että en saa niin paljon huomiota kuin tarvitsen. Miehellä ero takana, lähimenneisyydessä. Joten tottakai mietin, olenko vain kuuluisa laastarisuhde... Olen aika ahdistunut, olisi varmaan helpompaa kärsiä erontuska kuin olla jatkuvasti ahdistunut, kyllähän tässä alkaa itsetuntokin latistua pikku hiljaa.
Voimia sinulle!
 
Olen itse juuri samanlaisessa tilanteessa. En tosiaan ole kokenut saavani suhteelta sitä mitä tarvitsen ja suhde on ollut siinä mielessä epätasapainossa että minä olen antanut ja toinen ottanut. Tein kaikkeni että suhde olisi toiminut ja toinen vesitti jokaikisen yrityksen käytöksellään ja tyhjillä lupauksillaan. Liiallista alkoholin käyttöä oli koko ajan ja siitä johtuvaa agressiivisuuttakin. Hän vietti aikaansa mieluummin baarissa kuin kanssani eikä koskaan ehdottanut mitään yhteistä tekemistä. Silti kehtasi vielä valittaa ettemme koskaan tee yhdessä mitään. Ei kai kun toista kiinnosti vain juominen ja baarissa notkuminen. Minulla on vielä tunteita häntä kohtaan mutta tajusin että on pakko lähteä eteenpäin koska muuten pilaan vain oman elämäni. Olen sinua vuoden vanhempi ja perheenperustusajatuksetkin pyörivät jo päässä mutta tuollaiseen suhteeseen en lapsia halunnut alkaa edes ajattelemaan. Toivoin niin paljon ja sain niin vähän. Siksi tämä ratkaisu.

Sinullakin on ollut omat syysi tehdä samoin ja jos suhteessa ei tunne olevansa onnellinen eikä toinen halua tehdä sen eteen mitään, on parempi lähteä eri teille. Joskus tosin toisen lähteminen voi herättää huomaamaan oma käytös ja sitä voi sitten muuttaa. Mutta sen tietää itse onko valmis vielä uudestaan katsomaan mitä suhteesta voisi tulla vai onko jo saanut totaalisesti tarpeekseen. Sinäkin olet monesti puhunut ongelmista eikä mitään muutosta tullut, ymmärrän hyvin jos tuli mitta täyteen etkä enää halua yrittää korjata sitä. Sitten on vain pakko jatkaa matkaa vaikka sydän vielä olisikin kiinni. Näin on minullakin ja omaksi parhaakseni lähden nyt eteenpäin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja gtr:
Te vain satutte olemaan erilaisia ihmisiä. Ei se tarkoita sitä, että mies rakastaisi yhtään vähempää. Varmaan rakastaa enemmänkin. Sinä vain satut olemaan aktiivisempi ja kaipaat suhteeseen muutakin, kun pelkkä yhdessäolo ei riitä... Miehelle taas riittää se, että yhdessä löhöätte sohvalla. Hän on silloinkin täysin onnellinen. Kaikki ei vaan ole samanlaisia. Varmaan ihan hyvä, että tosiaan erositte. Ne kaikki tekemiset taas ovat näköjään sinulle tärkeämpiä, kuin se mies, kun taas miehelle riittää se, että sinä vain olet siinä vieressä.

Samaa mieltä. Meillä naisilla on tapana tulkita rakkaudenosoituksiksi asioita joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä rakkauden tai sen puutteen kanssa.

Tunnistan sinänsä kyllä aloittajan tunteet itsessäni. Se mitä kyllä ihmettelen, on että jos kaksi vuotta on oltu yhdessä ja viimeaikoina mies on osoittanut välinpitämättömyyttä erilaisia aktiviteetteja kohtaan, mutta läheisyyttä on riittänyt, niin jotenkin hätäiseltä ratkaisulta ero tuntuu.

Mutta jokainen tietysti asettaa omat rajansa millaisessa suhteessa haluaa elää ja olla.

 
On kokemusta miehistä, jotka olisivat - jos sohvan paikkaa olisi siirretty heidän tietämättään - huomaamattaan heittäyneet lattialle kun se katse oli ovesta tullessa jo niin televisiossa. Mikäli pitää parisuhteessa kerjätä asiaa joka on itselle tärkeä niin muutos parempaa kestää yleensä sen viikon pari.

Mentaliteettikysymyshän tämä, mutta jos tuntuu siltä, että "ihan kuin olisi kuollut paitsi että katsoo televisiota" miksi tyytyä siihen elämään.
 
Mäkin nostan hattua, vaikka mies olenkin. On todella rohkeaa ja varmasti molempien kannalta parempi että päätit lähteä etsimään onnea muualta. Pöljät egoistit eivät toimi noin, vaan he jäävät onnettomaan suhteeseen "varasuunnitelman" säilyttääkseen ja käyvät sitten vaikka vieraissa. Toivoisin että lähipiirissä ihmiset tekisivät useammin tuollaisia rohkeita ratkaisuja.

Miehesi saattoi tosiaan olla ihan onnellinen, mutta sen ei tarvitse riittää sinulle. Kuten tuossa pari viestiä aiemmin osuvasti todettiinkin, joillekin riittää sohvalla makaaminen yhdessä :-) Pääasia on, että molemmat saavat suhteelta mitä haluavat ja ovat valmiita näkemään vaivaa sen yhteisen onnen eteen.

Itselleni kävi aivan samalla tavalla mutta ex-tyttöystäväni kanssa. Minä olisin halunnut seikkailla, tuntea niitä hetkiä kun toiseen tarvitsee turvautua ja kokea yhdessä kaikkea josta olisi sitten voinut jutella iltaisin peiton alla. Hän ei halunnut, ja toisaalta nyttemmin olen ymmärtänyt ettei se ollu välinpitämättömyyttä vaan täysin toisenlainen näkemys siitä mitä on hyvä elämä ja parisuhde. Hänen vanhempansakin hoitavat suhdettaan katsomalla telkkaria, hiljaa ja puhumatta, eivätkä he ole opettaneet lapsiansakaan seikkailemaan. Vaikka kumppanini oli jo kolmenkymmenen, hän koki että kaikki tarvittava on siinä ja nyt, ja hellyys riittää kyllä ilman seikkailujakin. Parasta oli antaa hänelle mahdollisuus löytää samanlainen ihminen ja katsella itse josko joku jakaisi oman, aivan vastakkaisen tapani olla yhdessä. Omat vanhempani kun olivat liikkuvia, työnsä puolesta paljon erilläänkin mutta toisaalta järjestivät aktiivisesti aikaa olla ja kokea ja nauttia yhdessäolosta.

Nyt olen onnellinen ja seurustellut parisen vuotta naisen kanssa joka on kuten minä. Yhteinen tie on vienyt hylkyihin sukeltamaan, Afrikkaan rassaamaan tien päälle levinnyttä vuokra-autoa ja nukkumaan Intiaan taivasalle. Kaikki on kuitenkin tuntunut turvalliselta kun se toinen on vieressä ja hymyilee haasteille.

Tärkeintä on olla itselle rehellinen, vaatia vain parasta ja toisaalta ymmärtää ettei se oma tapa ole ainoa oikea. Todennäköisesti ex-tyttökaverinikin on nykyään onnellisempi kun ei tarvitse suunnitella kaiken maailman päättömiä reissuja :-D

Onnea valitsemallesi tielle! Kyllä se onni löytyy kun ei jää kotiin sitä odottamaan.
 
Joo, kyllä, minäkin lopulta tein niin. Koin vuosia henkistä väkivaltaa, eikä mies oikein ottanut ymmärtääkseen tekojaan. Olisin halunnut pitää perheemme kasassa, mutta oman mielenterveyteni kärsittyä jouduin tekemään ratkaisuni ja lähtemään. Rakastan silti häntä, ehkä en enää samoin kuin puolisoa rakastetaan, mutta läheisenä ja tärkeänä ihmisenä kuitenkin, vaikka hän edelleen käyttäytyy vaikeista (lähinnä lasten) asioista keskusteltaessa henkisesti väkivaltaisesti. Rakkauteni on aika lähellä äidinrakkautta, joka hyväksyy lapsensa, muttei välttämättä kaikkia tämän tekoja. Olen jo löytänyt uuden suhteen, jossa saan olla nainen miehelle, en äiti lapselle. Silti tunnen jotain entistäni kohtaan, lasteni isänä toki ainakin. Muuta ei vain ollut tehtävissä, kun hänestä ei ollut hoitamaan ja muuttamaan itseään, tai no ei itseään vaan toimintatapojaan jotka vahingoittivat muita, vaikka minä odotin yli kolme vuotta.
 

Similar threads

K
Viestiä
7
Luettu
2K
S
Ä
Viestiä
13
Luettu
5K
V
N
Viestiä
9
Luettu
2K
?

Yhteistyössä