Vauvojen nukkumisesta, asioista, joista voisi puhua enemmän

[Ruusunlilja]

Perhepeti on ihmisen perusmalli

Unihäiriöt ovat länsimainen ilmiö

Kun vauva tulee perheeseen, hän on valmis mukautumaan millaisiin olosuhteisiin tahansa. "Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että mikä tahansa ympäristö tuottaisi tasapainoisen vauvan", lastenpsykiatri Jukka Mäkelä korostaa.

Suurimmassa osassa maailmaa lapset nukkuvat yhä äitiensä tai perheidensä kanssa. Länsimaissa alettiin lapsia nukuttaa erillään 1800-luvulla, aluksi ylemmissä sosiaaliluokissa. Kuten monet muutkin asiat, tapa alkoi levitä laajemminkin. Mäkelällä on selkeä mielipide: "Unihäiriöt liittyvät länsimaiseen tapaan jättää liian pienet lapset nukkumaan yksin". Tämä tapa perustuu hänen mielestään puhtaasti aikuisen tarpeeseen: "Nisäkäspennun paikka on emon ihoa vasten". Emolla hän tarkoittaa niin isää kuin äitiäkin, tai muuta läheistä aikuista.

Läheisyys kasvattaa itsenäisyteen
Perhepedissä hyväksytään lapsen tarve olla vanhempansa lähellä niin yöllä kuin päivälläkin. Yhdessä nukkuvat perheet eivät usein pidä esimerkiksi vauvan yöheräämisiä huonona tapana, josta on päästävä eroon, vaan kehitysvaiheena, joita tulee ja menee. Näissä perheissä perustan laskeminen turvallisuuden ja läheisyyden varaan nähdään tärkeämpänä kuin lapsen varhainen itsenäistyminen.

Perhepedin tiukin määritelmä on se, että lapsi tai lapset nukkuvat vanhempien vuoteessa. Väljemmin määriteltynä perhepediksi voidaan lukea myös sivuvaunu, jossa pinnasänky on kiinni vanhempien vuoteessa, laita alas laskettuna tai poistettuna. Myös omassa sängyssään samassa huoneessa vanhempien kanssa nukkuvan lapsen voi sanoa olevan perhepedissä.

"Varhaislapsuudessa maksimaalisesti vanhempiensa lähellä ollut lapsi on kolme-, neljävuotiaana erittäin kyvykäs suuntautumaan ulkomaailmaan", kertoo Jukka Mäkelä kiinnittymistutkimukseen viitaten. Hän kumoaa myös väitteen siitä, etteivät perhepedissä nukkuvat lapset koskaan oppisi nukkumaan yksin: "Lapset siirtyvät omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen sitten, kun oman tunnemaailman hallinta on kunnossa. On lapsia, jotka tarvitsevat läheisyyttä pidempään, mutta hekin siirtyvät ajallaan". Kun lapset siirtyvät perhepedistä omiin huoneisiinsa, heillä on positiivinen ja luottavainen käsitys nukkumisesta. He eivät yhdistä nukkumista yksinjäämiseen.

Läsnäolo ja kosketus rauhoittavat
Jukka Mäkelän mukaan vanhempien on syytä miettiä, mihin haluavat lapsensa kasvattaa. Noin 80—85 % lapsista oppii tavalla tai toisella olemaan itkemättä ja nukkumaan. Mäkelä kehottaa vanhempia kysymään itseltään, mitä muuta lapsi oppii siinä samalla: "Mikä on lapsen kokemus, kun hän herää ja kokee, että on hätä? Onko joku läsnä ja tyynnyttää, vai jätetäänkö hänen hätäänsä vastaamatta?"

Mäkelä muistuttaa omaankin kokemukseensa viitaten, että aina on se noin 15 % lapsista, jotka eivät opi nukkumaan "kunnolla": "Puolitoista vuotta joka yö kannoimme ja lohdutimme lastamme. Vasta kolmevuotiaana hän nukkui tunteja. Meillä jokaisella on hauraat kohtamme, tämä on hänen." Tällaisissakin tapauksissa vanhemman läsnäolo ja lohduttaminen ovat lapselle tärkeitä. Hellä, mutta vahva kosketus selän ja pakaroiden alueella rauhoittaa. "Se ei ehkä aina yksinään riitä tyynnyttämään lasta kokonaan, mutta joka tapauksessa se rauhoittaa", vakuuttaa Mäkelä.

Aikuisen läheisyys auttaa lapsen epäkypsää hermostoa itsesäätelyyn unen aikana. Se voi jopa vähentää kätkytkuoleman riskiä estämällä lasta vaipumasta liian syvään uneen Vanhemman hengitys myös rytmittää lapsen hengitystä.

Jotta vanhemmat voisivat säädellä lapsensa sisäistä tilaa, heidän on oltava fyysisesti läsnä, kosketusetäisyydellä. Pienen vauvan hermojärjestelmä ei vielä ole kehittynyt sille tasolle, että hän pystyisi keskellä yötä havahtuessaan vakuuttumaan itsenäisesti siitä, että kaikki on hyvin. Vasta noin puolitoistavuotias on tähän valmis, jotkut vasta paljon myöhemmin. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä toteaakin: "Perhepeti on ehdottomasti ihmisen psykobiologian kannalta perusmalli."

Loput : http://www.hernekeppi.fi/hernekeppi/hk3/perhepeti.shtml

 

[Ruusunlilja]

Puolitoistavuotiaan lapsen äitinä ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen unesta puhuttaessa on, että sitä ei osannut tarpeeksi arvostaa ennen lapsen syntymää. Toisaalta olen ollut yllättynyt siitä, kuinka "luonto hoitaa" asiat niin, että sekä äiti että lapsi saavat tarpeeksi unta, jos vain antaa luonnon toimia sille ominaisella tavalla. Vauva-ajan univaikeuksissa onkin mielestäni useammin kyse aikuisten kyvyttömyydestä sopeutua vauvan tapoihin nukkua kuin varsinaisesti vauvan kyvyttömyydestä nukkua.

Vauvan uni poikkeaa monella tavoin aikuisen unesta. Toisaalta myös yksilöllinen vaihtelu on erittäin suurta; oikeastaan minkäänlainen vauvan käyttäytyminen ei ole sen valossa "epänormaalia".

Äidin ja lapsen erillään nukkuminen on uusi länsimainen tapa. Edelleenkin suurimmassa osassa maailmaa lapset nukkuvat äitiensä tai perheittensä kanssa yhdessä. Länsimaissa erillään nukkuminen yleistyi 1800-luvulla ja aluksi vain ylemmissä sosiaaliluokissa. Erillään nukkuminen on ennen kaikkea sosiaalinen tapa, joka ei pohjaudu ihmisen biologisiin tarpeisiin. Muihin nisäkkäisiin verrattuna ihmisvauva on neurologisesti kypsymätön, ja siksi jatkuva läheisyys äidin kanssa päivin ja öin on tarpeen maksimoimaan eloonjäämisen ja hyvinvoinnin. Vauvan kevyempi uni, lyhyemmät unisyklit ja tiheämmät heräämiset palvelevat kaikki näitä tarpeita. Äidin läheisyys ja välitön tarpeidentyydytys niinikään turvaavat elämän alkutaivalta.

Äidin jatkuvan läheisyyden ja ympärivuorokautisen hoivan merkitys on alettu ymmärtää pikkuhiljaa myös lääketieteen piirissä. Synnytyssairaalat rakentavat kiireesti perhehuoneita, joissa myös isät voivat viettää vauvan elämän ensimmäiset päivät yhdessä perheensä kanssa. Synnyttäneiden osastoilla vauvat ovat äidin hoidossa alusta saakka. Edistyksellisimmät sairaalat suosittelevat, että vauva myös nukkuisi äidin vieressä ja pahoittelevat sairaalan sänkyjen kapeutta. Tällä tavoin pyritään turvaamaan myös imetyksen alkuun saattaminen ja onnistuminen.

Kun vauva nukkuu äidin vieressä, vauvan ja äidin unisyklit synkronoituvat. Näin ollen kun vauva herää imemään, on äitikin todennäköisimmin kevyen unen vaiheessa eikä herääminen ole niin vaikeaa kuin syvästä unesta. Heräämisten määrällä ei näyttäisikään olevan niin paljon merkitystä päiväaikaisen väsymyksen kannalta kuin sillä, mistä univaiheesta herää ja kuinka nopeasti pääsee takaisin uneen. Imettäessä erittyy runsaasti prolaktiinia, joka on tärkein "hoivahormoni". Prolaktiinia erittyy myös nukkuessa sekä vain kosketellessa vauvaa. Prolaktiini rauhoittaa ja tasoittaa äidin mieltä, aktivoi hoivaamistoimintoja, lisää maidontuotantoa sekä edesauttaa symbioosin muodostumista äidin ja vauvan välillä. Yhdessä nukkuessa prolaktiinin eritys maksimoituu. Yöllä erittyy myös melatoniini-hormonia, joka puolestaan auttaa sekä vauvaa että äitiä pääsemään nopeasti takaisin uneen. Näin siis luonnollinen pyörä pyörii: Kun vauva alkaa antaa merkkejä heräämisestä tai jo vähän ennen sitä, äiti puolittain havahtuu, tarjoaa rintaa, vauva imee, prolaktiinia ja melatoniinia erittyy, molemmat nukahtavat saman tien uudelleen. Olen itse kokenut omakohtaisesti sen, kuinka aamulla lukuisten heräämisten jälkeen on täysin levännyt olo, eikä itse asiassa tarkkaan edes muista, kuinka usein tai harvoin on herännyt. Sama mekanismi toimii myös päiväunilla; yksin sänkyyn laitettuna vauva herää 50-60 minuutin kuluttua ja täytyy nukuttaa uudelleen. Jos myös äiti nukkuu päiväunet, vauva ehkä herää, varmistaa äidin läsnäolon, imee vähän ja molemmat jatkavat unia. Päiväunilla äiti myös kompensoi mahdollista öisistä heräämisistä aiheutuvaa väsymystä.

Antropologi, filosofian tohtori James McKenna on tutkinut äidin ja vauvan yhdessä nukkumista. Kalifornian yliopiston neurologian laitoksen unihäiriökeskuksessa 3 kk ikäiset vauvat äiteineen nukkuivat laboratoriossa muutamia öitä. Äiti-vauva -parit oli jaettu etukäteen kahteen ryhmään sen mukaan, nukkuivatko he kotioloissa yhdessä vai erikseen. Laboratoriossa he nukkuivat 2 yötä tottumaansa tapaan ja yhden yön päinvastoin. Nukkumista kuvattiin videolle ja elintoimintoja monitoroitiin. Tulosten mukaan yhdessä nukkuminen lisäsi kokonaisunimäärää riippumatta siitä, oliko siihen aikaisempaa tottumusta vai ei. Yhdessä nukkuminen pidensi imetysaikaa ja -tiheyttä, ja vauva ilmaisi itkien nälkäänsä vain erikseen nukkuessa. I ja II-vaiheen uni lisääntyi, III- ja IV-vaiheen uni väheni yhdessä nukkuessa, eli vauva on herätettävissä helpommin. Yhdessä nukkuminen lisäsi äidin ja vauvan unen samanasteisuutta ja hereillä oloa yhtä aikaa. Yhdessä nukkuessa vauva nukkui harvemmin vatsallaan, mitä pidettiin hyvänä asiana. Yhdessä nukuttiin hyvin lähekkäin, kasvokkain, mikä lisäsi vauvan saamaa sensorista stimulaatiota. Äidit myös valvoivat lapsensa unta myös nukkuessaan. Riippumatta aikaisemmista nukkumistavoista kaikki siis hyötyivät yhdessä nukkumisesta.

Vauva on siis neurologisesti ja kehityksellisesti epäkypsä nukkumaan yksin. McKennan tutkimustulokset tukevat sitä oletusta, äidin lähellä nukkuminen aktivoi vauvaa hengittämään. Kun vauvan hengitys katkeaa, äiti ehkä tiedostamattaan liikahtaa, mikä taas havahduttaa vauvaa sen verran, että hengitys taas jatkuu. Vauva tuntee patjan välityksellä äidin hengityksen sekä kuulee sen rytmin, mikä auttaa vauvaa rytmittämään omaa hengitystään. Yksin nukkuvalla vauvalla tätä valvontamekanismia ei ole. Suoraan näistä tuloksista ei kuitenkaan voi sitä johtopäätöstä vetää, että yhdessä nukkuminen ehkäisisi kätkytkuolemia. Tätä mieltä on kuitenkin lastenlääkäri, lääketieteen tohtori William Sears, 8 lapsen isä ja perhepedin vankkumaton kannattaja. Hän lisää vielä, että nimenomaan rintaruokituilla lapsilla kätkytkuoleman riski on pienempi. Hän perustaa hypoteesinsa puhtaasti henkilökohtaiselle vakaumukselle, jossa kuitenkin on perusteita olla totta. Onhan niin, että nimenomaan rintaruokitut vauvat heräilevät keskimäärin useammin öisin kuin korvikkeella ruokitut, koska rintamaito sulaa nopeammin kuin korvike. Tämä voisi olla yksi luonnon mekanismeista suojata vauvaa liian syvältä ja liian pitkältä unelta, josta vielä kehittymättömät säätelymekanismit eivät saa vauvaa hereille, varsinkaan jos vauva nukkuu yksin omassa sängyssään, mahdollisesti jopa omassa huoneessaan.

Myös äidin voi sanoa olevan "kehityksellisesti epäkypsä" nukkumaan erossa vauvasta. Äiti todennäköisesti heräilee ainakin aluksi useita kertoja yössä tarkistamaan, vieläkö vauva hengittää. Jokaisesta risauksesta äiti on hetkessä vauvan sängyn vieressä, ja pahimmassa tapauksessa vauva säikähtää tätä hämärästä ilmestyvää pörrötukkaista aavetta ja herää itkemään. Onhan paljon helpompaa vain ojentaa kätensä ja laskea se rauhoittavasti vauvan päälle ja jatkaa unia.

Ensimmäinen ajatus perhepedistä puhuttaessa on usein: "Entä jos kierähdän vauvan päälle?" Äiti on kuitenkin luonnostaan niin tietoinen vauvansa läsnäolosta, ettei tätä tapahdu. Eikä vauvakaan ole tilanteessa täysin puolustuskyvytön, vaan todennäköisesti herää itkemään, jos joku yrittää hänen päälleen kierähtää. Vain silloin, jos äiti on alkoholin, huumeiden tai huumaavien lääkkeiden vaikutuksen alainen, yhdessä nukkumista tulisi välttää. Turvallisuusnäkökohtia ei muutenkaan kannata ohittaa ilman paneutumista asiaan. Vauva kannattaa sijoittaa äidin ja seinän tai laidan väliin, sillä isä ei ehkä ole yhtä tietoinen vauvasta kuin äiti eivätkä isään päde hormonien aiheuttamat unen muutokset. Yksilöllisiä eroja isien unen laadussa ja nukkumistavoissa tietysti on. Jos äiti epäilee itseäänkin, voi vauvan ympärille asetella esimerkiksi peiton ringiksi suojaamaan. Nukkumisalusta ei saisi olla liian pehmeä. Tarvittaessa voi vauvan laittaa vähän kovemmalle alustalle, esimerkiksi hoitoalustalle, jolloin hän myös on vähän korkeammalla kuin muu perhe. Vesisängyssä ei yhdessä nukkumista suositella. On hyvä myös miettiä vauvan vaatetusta, sillä yhdessä nukkuessa, varsinkin saman peiton alla, vauva ei tarvitse yhtä paljon vaatetta kuin yksin. Isomman ja liikkuvan vauvan lattialle putoaminen on aina mahdollista. Sänkyyn voi kehitellä laidat tai muuten peitto- ja tyynykasoin rakentaa barrikadeja tai lattialle sängyn viereen voi laittaa patjan. Jos sänky on liian kapea koko perheelle, voi vauvan oman sängyn asettaa "sivuvaunuksi" laskemalla siitä laidan tai poistamalla sen kokonaan. Myös tavallinen lisävuode sängyn vieressä lisää tilaa, siinä voi nukkua vaikkapa isä. Kannattaa tarkistaa, ettei mihinkään sänkyjen väliin tai seinän ja patjan väliin jää koloja, joihin vauva voi juuttua tai tukehtua.

Loput: http://imetystukilista.net/sivut/index.php?option=com_content&task=view&id=95&Itemid=139

 

[Ruusunlilja]

Teollistuneiden länsimaiden erääksi ongelmaksi on noussut ilmiö, jota kutsutaan ”kateissa olevaksi vanhemmuudeksi”, tai ”varastetuksi vanhemmuudeksi”. Vanhemmat eivät osaa toimia lastensa kanssa ilman oppaita ja ohjeita, lasten hoitamisesta ja kasvattamisesta on tullut asiantuntijavetoista. On myös paljon normiksi muuttuneita lastenhoito- ja kasvatuskäytäntöjä, jotka eivät perustu vauvan tai lapsen parhaaseen, vaan aikuisten tehokkuutta korostavaan ajankäyttöön ja varhaisen itsenäisyyden vaatimuksiin.

Sikiön olosuhteet kohdussa ovat pysyneet samanlaisina kuin muinaisilla esi-isillämme, sen sijaan ulkopuolinen maailma on muuttunut paljon. Vauva ei syntyessään tiedä muutoksista mitään, hän ei erota syntyykö kivikaudelle vai 2000-luvulle. Vauva syntyy vaistojensa varaan, syliin otettavaksi. Se on paikka, jossa hän osaa olla. Vauvalle sylistä pois joutuminen on hylkäämistä ilman toivoa. Se on hänelle elämän ja kuoleman kysymys, olla turvassa, tai tulla pedoille jätetyksi.

Yhdessä nukkuminen tahdistaa vauvaa

Vauvat nukkuvat parhaiten äitiensä läheisyydessä, koska heidän tarpeensa tulevat näin nopeammin tyydytetyiksi ja he ovat rentoutuneempia. Vauvojen uni on ensimmäisten 3-4 kuukauden aikana hyvin erilaista kuin aikuisten, esimerkiksi REM-unen osuus on suurempi kuin aikuisilla. Vauvan kypsymättömät aivot eivät aluksi osaa säädellä hengitystä, joka vaihtelee erilaisten unijaksojen mukaan, mutta vauvat osaavat kyllä mukauttaa hengityksensä äidin hengityksen ja unirytmin mukaiseksi. Kyvyllä saattaa olla kätkytkuolemia ennaltaehkäisevä vaikutus, yksin nukkuvilla vauvoilla hengityksen "tahdistaja" puuttuu. Yksin nukkuvat vauvat vaipuvat syvempään uneen ja heidän yhtäjaksoiset unijaksonsa ovat pidempiä kuin yhdessä vanhempien kanssa nukkuvilla vauvoilla.

Jos äidin ja lapsen unirytmi on sama, äiti ei väsy kohtuuttomasti, koska hän havahtuu yöllä ruokkimaan vauvaansa molempien unen ollessa keveimmillään. Yösyöttöihin ei kulu paljon aikaa, ja äiti saa nukuttua pidempiä yhtäjaksoisia unijaksoja.

Terveiden pienten lasten uniongelmat ovat länsimainen ilmiö. Vauva itkee ja on levoton öisin, jos hän joutuu nukkumaan kaukana vanhemmistaan. Vauvan maailma on tässä ja nyt, hän ei osaa odottaa. Vauva ei voi lohduttautua ajatuksella "äiti tulee pian takaisin", koska elää vain hetkeä, jolloin on täydellisen yksin ja vailla suojaa.

Perheen nukkuminen yhdessä on tavallista suuressa osassa maailmaa ja useissa erilaisissa kulttuureissa. Vain teollistuneissa länsimaissa perheenjäsenet nukkuvat erillään.

Valkoihoisten amerikkalaisvanhempien ja guatemalalaisten maya-intiaanien jälkeläisten vauvojen nukkumistavat poikkeavat huomattavasti toisistaan. Maya-vauvat nukahtavat silloin kun heitä alkaa nukuttaa ja nukkuvat yhdessä äitinsä kanssa. Isä ja perheen muut sisarukset nukkuvat lähellä tai samassa vuoteessa. Äidit eivät pidä lukua yöimetyksistä, koska eivät häiriinny niistä.

Amerikkalaisista äideistä melkein kaikki joutuvat valvomaan öisin vauvoja hoitaessaan. Suurin osa vauvoista nukkuu omassa sängyssä alusta saakka ja 6 kk ikään mennessä melkein kaikki vauvat on yleensä siirretty nukkumaan omaan huoneeseen. Vauvojen nukuttamiseen käytetään runsaasti aikaa sekä erilaisia apuvälineitä ja kikkoja: kehtoja, iltasatuja, yövaatteita, peseytymisrituaaleja ja leluja.

Maya-vanhemmat järkyttyvät kuullessaan, että amerikkalaisvauvat jätetään yksin nukkumaan, kun taas amerikkalaisvanhemmat uskovat, että yhdessä nukkuminen saattaa olla vahingollista lapsen henkisen kehityksen kannalta, ja vieressä nukutetusta lapsesta ei tule riittävän itsenäistä.

Imetys, kantaminen ja yhdessä nukkuminen auttavat luomaan vahvan kiintymyssuhteen lapseen. Kiintymyssuhde vaikuttaa koko perheeseen: kun suhde lapsiin on tiivis ja tasapainoinen, vanhemmat nauttivat syvemmin vanhemmuudestaan ja toisistaan. Vahvan kiintymyssuhteen perheitä yhdistää myös erityinen herkkyys, joka näkyy kaikilla elämäaloilla. Turvallisesti ja vahvasti kiinnittyneistä lapsista tulee usein lapsia, jotka uskaltavat puuttua epäkohtiin, ovat oikeudenmukaisia ja välittävät enemmän toisista ihmisistä kuin tavaroista.

Vanhemmat voisivat ottaa oppia vauvoistaan ja yrittää unohtaa elävänsä 2000-luvulla. Luolamiesvanhempien tietämys - tai tietämättömyys – saattaisi riittää nykyvanhemmillekin. Vastasyntyneen vaistot ja tarpeet ovat nyt samanlaiset kuin kivikaudella, - niin myös parhaat tavat vastata niihin.


Loput artikkelista:

http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=49

 

[Ruusunlilja]

Kuinka moni aikuinen haluaa nukkua yksin? Jos aikuinen nukkuu toisen ihmisen kanssa, miksi oletetaan, että vastasyntynyt, joka ei edes välttämättä vielä ymmärrä olevansa äidistään erillinen olento, haluaisi nukkua yksin?

Käsitykset unesta ja vastasyntyneistä poikkeavat radikaalisti eri kulttuureissa. Länsimaissa ajatellaan, että jo ihan pientä vauvaa on syytä koulia jotta hänestä kasvaisi itsenäinen ja reipas. Esimerkiksi maya-kulttuurissa vauvaa ei kasvateta itsenäisyyteen, koska ajatellaan, että vauvasta on vain huolehdittava, eikä häntä sen kummemmin tarvitse opettaa ennen kuin hän oppii kommunikoimaan. Länsimaissa uni koetaan yksityisenä rauhoittumisen tilana, mayoille ja japanilaisille yksinnukkuminen on koettelemus. Länsimaissa perheiden yhteisnukkumista pidetään outona ja jopa syntisenä, kun taas muissa kulttuureissa länsimaista tapaa nukuttaa lapset yksin pidetään vanhempien vastuuttomuutena ja jopa eräänlaisena laiminlyönnin muotona.

Antroplogi ja unitutkija James Mckenna kiinnostui vauvojen unesta jo vuonna 1978. Siitä lähtien hän on tutkinut millaista vauvojen uni on ja miten vauvat parhaiten nukkuvat. Hänellä on yksi ainoa ohje kaikille vanhemmille: "Nukkukaa lastenne kanssa!", ja paljon tätä ohjetta tukevaa tausta-aineistoa. McKenna on tarkkaillut vähintäänkin satoja äiti-lapsipareja unilaboratoriossaan ja on havainnut saman kaavan yhä uudelleen ja uudelleen.

McKennan mukaan vauvojen unta säätelee samassa huoneessa ja sängyssä nukkuvien hengitys, vauva tahdistuu äidin (yleensä vauvan vieressä nukkuja on äiti) hengityksestä ja liikkeistä. Tämä ilmiö saattaa olla yhteydessä kätkytkuolemiin, joskin niihin vaikuttavat todennäköisesti lukuisat muutkin tekijät. On kuitenkin viitteitä siitä, että joissain tapauksissa yksin nukkuva vauva saattaa vaipua liian syvään uneen, koska hänellä ei ole vierellään "tahdistajaa".

Loput: http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=204

 

[Ruusunlilja]

HUS unikoulusivuilta (ei huudattamista):

Unilaboratorioissa on seurattu unihäiriöisten ja ei-unihäiriöisten imeväisten nukkumista. On todettu molempien heräävän säännöllisesti n. joka toisen – joka kolmannen unikierroksen aikana. Herääminen on toisella ryhmällä täydellistä, toisella vain havahtumista valvetilaan, jonka jälkeen alkaa uusi painuminen kohti unen syviä kerroksia. Tämä ero jakaa lapset hyviin ja huonoihin nukkujiin.

Jos lapsi herää ympäristössä, joka on selkeästi erilainen kuin se, missä hän nukahti, hän havahtuu kiinnittämään tähän asiaan täyden huomionsa. Evolutiivisesti on ymmärrettävää, että pienen lapsen on tärkeätä aika ajoin tarkistaa ympäristö: Mikäli emo olisi siirtynyt leiriltä eteenpäin ja hänet olisi unohdettu, hänellä olisi vielä mahdollisuus huutamalla tulla huomatuksi ja otetuksi mukaan.

Unitutkimukset siis osoittavat, että terve vauva usein herää unisyklinsä kevyimmissä kohdissa nukahtaakseen joko itse tai autettuna uuteen sykliin. Koska vauva herää oman unisyklinsä mukaan, hän saa tarvitsemansa unen ja on päivisin virkeä - päinvastoin kuin häntä hoitaneet aikuiset. Unihäiriöiset vauvat eivät pysty itse auttamaan itseään uneen herättyään, kun taas hyvin nukkuvat pystyvät.

Pimeä lisää lapsen hätää, joten huone on hyvä pitää hämäränä. Tämä myös auttaa vanhempaa tarvittaessa hoitamaan lasta ilman lisävalaistusta, joka toimisi lasta havahduttavana aistiärsykkeenä. Myös yksinäisyys laukaisee vauvan hätäännystä (vrt. heräämisen biologinen tehtävä), joten pienen vauvan luo on tärkeätä mennä ennen kuin hänen itkunsa voimistuu tapailevasta itkusta paniikkihuudoksi.

Eri lapset ovat myötäsyntyisesti varsin erilaisia herkkyydessään hätääntyä ja kyvyssään palautua siitä. Tämä voi olla vanhempien vaikea hyväksyä, ja lapsi leimataan ”kiltiksi” tai ”vaikeaksi” sen unikäyttäytymisen perusteella.

Kuuden kuukauden iässä vauvan kehitys etenee nopeasti sekä motorisella että emotionaalisella alueella. Tässä, kuten myöhemmissäkin voimakkaan kehityksen vaiheissa, vauvan yöuni häiriintyy helposti. Useimmiten apua unihäiriöihin haetaankin kuuden kuukauden ja yhdeksän kuukauden välissä. Aiemmin kohtuullisen hyvin nukkunut vauva on tässä vaiheessa alkanut tarvita huomattavasti enemmän aikuisen apua nukahtamiseen ja unessa pysymiseen.

Pystyyn nouseva vauva on vaikeampi saada rauhoittumaan uneen kuin makuullaan pysyttelevä. Samalla vauva on vakiinnuttamassa valikoivaa kiinnittymissuhdetta vanhempiinsa. Vauvan havahtuminen erillään olemiseen lisää pelkoa nopeasti.

Kiinnittymissysteemin vakiintuminen 6–10 kk:n iässä on vaihe, jossa olisi erityisen tärkeätä välttää lapsen turvallisuudentunnetta horjuttavia kiinnittymistraumoja. Monet vanhemmat oivaltavat tämän vaistomaisesti ja tuntevat epäluuloa yleisesti toistettua ohjetta kohtaan antaa lapsen huutaa huutonsa yksinäisyydessä. Huudattaminen toki johtaa usein siihen, että lapsi on oppinut nukkumaan yksin – ihminen on nopeasti ehdollistuva olento. Hän on kuitenkin samalla oppinut karvaan läksyn siitä, ettei hänen kokemustaan hädästä aiotakaan kuulla.

Tämän ikäinen lapsi ei pysty manipuloimaan toisia, vaan hän ilmaisee oman kokemuksensa tilanteesta ja odottaa siihen vastattavan. Vastauksen laatu vaikuttaa hänen sisäistyvään perusoletusmalliinsa siitä, kuinka aikuiset ja nimenomaan hänelle tärkeimmät aikuiset suhtautuvat häneen. Lapsen hädän ilmausten sivuuttaminen vahvistaa välttelevää, avun tarpeet tukahduttavaa kiinnittymismallia, joka rajoittaa lapsen tunne-elämän myöhempää kehitystä.

Yksin nukkumisen vaikeuksissa ja siirtymäkohteen käytössä korostuu länsimaisen vanhemmuuskulttuurin erityinen vaikeus. Pyrimme korostamaan lapsen itsenäisyyden ensisijaista arvoa ja tukemaan kaikkea kehitystä, joka saa hänet selviämään jo varhain omillaan. Tämä ei kuitenkaan ollut ihmislajin kehityksellinen, evolutiivinen päämäärä, vaan lapseen on virittynyt vahva taipumus varmistaa kiinnittymisen kohteen läsnäolo ja läheisyys oudoissa ja uhkaavissa tilanteissa, joista pimeys on biologisesti keskeisin.

Nukkumiskäyttäytymisen tutkijat ovat todenneet, että siirtymäkohde tunnetaan ilmiönä ainoastaan teollistuneessa Euroopassa ja sen kulttuuria omaksuneissa maissa. Muualla, jossa pienet lapset nukkuvat läheisessä yhteydessä vanhempiinsa, äidin ulkopuoliselle kohteelle ei ole tarvetta. Lähellä nukkuminen näyttää toisten tutkimusten mukaan myös vähentävän lapsen heräilyä synkronoimalla lapsen ja äidin unirytmejä ja hengitysrytmejä toisiinsa. On näyttö siitäkin, että yhdessä nukkuminen vähentäisi kätkytkuoleman riskiä, koska lapsen hengityksen säätyminen äidin tahtiin vähentäisi äkillisen, hengityskatkokseen liittyvän hapen puutteen vaaraa. Vierellä nukkuminen on kuitenkin meidän kulttuurissamme paheksuttua, eikä meillä ole kulttuuriin liittyviä suojarakenteita vanhempien suhteen säilymiselle tässä tilanteessa vireänä.

Perinteisin malli, jota usein kutsutaan huudatusunikouluksi, lähtee siitä, että lapsen yöllinen heräily ja lohdun tai avun vaatiminen on manipulatiivinen yritys ottaa tilanne hallintaan. Kieltäytymällä kuulemasta lapsen ”vaatimuksia” vanhemmat ”näyttävät hänelle kaapin paikan” eli opettavat, että vanhemmat määräävät ja lapsen on sopeuduttava riippumatta siitä, miltä se lapsesta tuntuu. Jättäessään lapsen yksin huutamaan huoneeseen, kun hänen on vaikea saada unta, vanhempi ajattelee auttavansa lasta itsenäistymään. Useissa tapauksissa tämä toimii ja parin kolmen yön jälkeen lapsen heräily vähenee.

Mallin ongelmana on ensinnä se, että temperamenttisesti hyvin vahvat lapset jaksavat protestoida yksin jättämistä tuntikaupalla ja harvan vanhemman vaistot antavat myöden näin selkeälle lapsen viestille. Siinä joutuisi kieltämään itseltään sen perusajatuksen, että lapsen viesti omasta kokemuksestaan on todellinen ja siihen kuuluu ainakin jollakin tasolla vastata. Toinen ongelma on kiinnittymistutkimusten havainto siitä, että lapset yleistävät kokemuksensa vanhempien tavasta vastata heille heidän tarvitessaan apua tai lohtua.

Toistuvissa kokemuksissa, joissa vanhemman vastaus on torjuva tai hylkäävä, lapsi kehittää välttelevän kiinnittymissuhteen, jolloin merkittävä osa hänen omasta kokemuksestaan jää jakamatta vanhempien kanssa. Näiden lasten sisäinen maailma kehittyy kognitiivista hallintaa korostaen vailla yhteyttä suureen osaan lapsen omia tunteita, erityisesti pienuuden, avuttomuuden, pelon ja lohdun tarpeen tunteita.

 

[Ruusunlilja]

Deborah Jacksonin ote on henkilökohtainen ja käytännönläheinen. Hän kirjaa omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan kolmen lapsen äitinä. Aiheena on elämä lapsen kanssa, kaikkineen, ei pelkkä perhepeti. Jackson kirjoittaakin, että häneltä kysyttiin ihmetellen: aiot siis täyttää kokonaisen kirjan lapsen kanssa nukkumisella? Kyllä, yli 300 sivua.

Kirjaa lukiessa alkaa tosiaan vaikuttaa päättömältä se, millaisia ponnistuksia länsimaiset vanhemmat suorittavat yrittäessään saada vastasyntyneen tai pienen vauvan nukkumaan omassa sängyssään. Jackson käy läpi tutkimuksia, joiden mukaan läheisyys on elintärkeää vastasyntyneelle vauvalle: iho, äidin läsnäolo ja kosketukset. Ilman näitä vauva kärsii, sen kehitys hidastuu. Tämä tiedetään, samoin se, että huutaessaan lapsi ei suinkaan harjoita keuhkojaan (kuten Viktorian ajan Englannissa väitettiin). Silti, Jackson esittää, jo synnytyssairaalassa aletaan etäännyttää lasta ja äitiä toisistaan. ”Jos istut koko päivän vauva sylissäsi, sinun käsketään mennä lepäämään. Eräs äiti kertoo: ’Kätilö käski minun lopettaa yhden päivän ikäisen vauvani heijaaminen, kun vauvan oli vaikea nukkua. Hän sanoi: olet hemmotellut sen pilalle jo ennen kuin edes pääsette kotiin.’”

Jacksonin mukaan moni synnytyksenjälkeinen masennus tai äidin kriisi vältettäisiin, jos jo synnytyssairaalassa tuettaisiin äidin ja lapsen luonnollista läheisyyttä ja annettaisiin lapsen nukkua yhdessä äidin kanssa. Kun äidin ja lapsen side on vahva, molemmilla on helpompaa. Mutta Jacksonin parjaamassa sairaalasynnytyskulttuurissa äidin ja lapsen siteelle ei anneta tilaa muodostua.

En tiedä, törmääkö meillä enää kätilöihin, jotka eivät kannustaisi äidin ja lapsen läheisyyttä, myös öisin. Joka tapauksessa Jackson siirtyy pohtimaan, mistä kaikki nuo ”hyvää tarkoittavat neuvot” opettaa lapsi heti vastasyntyneenä olemaan yksikseen tulevat. Hän käy tavallisimpia ennakkoluuloja läpi luvussa, jonka nimi on ”He yrittävät vain auttaa”. Neuvojen takaa löytyy paitsi muinaisia käsityksiä hygieniasta ja lasten kasvattamisesta, koko valtaisa lastentarvikebisnes. Ja ne ovat ison rahan markkinat. Lastensänkyjen, sängynkeikuttimien, viihdyttävien musiikkilaitteiden, soivien pehmolelujen ja soittorasioiden... joiden myynti romahtaisi, jos lasten ei tarvitsisi nukkua yksin.

Jackson kehottaa siis unohtamaan ulkopuolelta tulevat neuvot. Hän kirjoittaa: ”Vauvat tarvitsevat meidän rakkauttamme ja lämpöämme päivin ja öin. Kun vanhemmat saavat olla rauhassa, useimmat heistä pystyvät näitä lapsilleen antamaan. Mitkään hyväätarkoittavat neuvot eivät saisi tulla väliin.”


Läheisyys ja ihokosketus on lapselle elintärkeää, ja Jacksonin siteeraaman asiantuntijan mukaan vauva tarvitsee äidin läheisyyttä vielä enemmän yöllä kuin päivällä; enemmän pimeässä kuin valoisan aikaan. Kosketuksen kautta vauva saa ensimmäiset havaintonsa maailmasta – pienen lapsen näköaisti on vielä rajoittunut. Kun vauva hakeutuu nukkumaan sängyn laitaa vasten, se ei suinkaan ajaudu sinne vahingossa: se hakee kosketusta, tuntumaa kehostaan. Kosketuksen kautta vauva hakee kaikkinaista tunnetta olemassaolosta. Rakastetuksi tulemisen tunnetta: ”Voidaan sanoa, että jos vauvan vartalo on ilon ja mielihyvän lähde äidin sylissä, sama vartalo tulee olemaan ilon ja mielihyvän lähde vauvalle itselleen myöhemmin elämässä.”

Kaikki vanhemmat tietävät, miten sairas lapsi rauhoittuu heijaamisesta, hyssyttelystä, kantamisesta. Mutta kosketus on elintärkeää myös terveelle lapselle. Normaalit hoitotoimenpiteet ja pikasuukot eivät riitä täyttämään vauvan läheisyyden tarvetta – vauvan, joka vielä hetki sitten oli kokonaan kohdun ympäröimä. ”Hellä kosketus on tärkeää kaikelle henkiselle hyvinvoinnille”, Jackson siteeraa.

Jacksonin mukaan vanhempien olisi tärkeää tarkkailla lasta, niin että he näkevät, milloin lapsi viihtyy itsekseen ja tuntee olonsa hyväksi itsekseen nukkuessaan. Läheisyyttä kaivataan, jos lapsi itkee, sätkii jalkojaan turhautuneena, on levoton tai ei kykene rentoutumaan.


Jackson käy läpi tavallisimmat turvallisuuteen liittyvät ennakkoluulot, ja vakuuttaa lapsen vieressä nukkumisen olevan turvallista, kunhan äiti ei ole päihtynyt tai sairas, ja kunhan sänky on oikeanlainen (ei esimerkiksi liian pehmeä sohva). Itse asiassa kätkytkuolemia esiintyy vähemmän lapsilla, jotka nukkuvat äidin läheisyydessä kuin niillä, jotka nukkuvat omassa sängyssä eri huoneessa. Äidin lähellä lapsi myös pysyy lämpimämpänä kuin muualla nukkuessaan.

Vauvan vieressä nukkuminen myös helpottaa imetystä.

Käy muun muassa selväksi, että yöheräily ja uniongelmat ovat harvinaisempia niissä ympyröissä, joissa vauvat nukkuvat vanhempiensa vieressä. Eli paradoksaalisesti tapa erottaa vauvat vanhemmistaan, jotta vanhemmat saisivat nukkua rauhassa, aiheuttaakin usein päinvastaista.

Kirjan loppupuolella Jackson listaa erilaisia käytännön kysymyksiä ja vastaa niihin. Hän käy läpi myös tavallisimpia ”muttia”: mutta jääkö se sitten loppuiäkseen siihen? Tottuuko se liian hyvälle? Tuleeko siitä tapa?

Jackson kirjoittaa:
”Miksi ihmeessä ammattilaiset ovat niin huolestuneita toisista tavoista, mutta eivät toisista ollenkaan. Me puemme vauvalle vaipat ja tiedämme, että niistä päästään kyllä eroon siihen mennessä, kun lapsi täyttää kolmekymmentäviisi. Silti vauvojen, jotka tuuditetaan uneen tai otetaan vanhempien sänkyyn nukkumaan, uhkaillaan jäävän loppuiäkseen riippuvaisiksi. Älkää vain rakastako niitä liikaa tai ne rupeavat vaatimaan sitä.”

Läpi kirjan kulkee punaisena lankana kehotus: äidit, luottakaa omiin vaistoihinne. Kun äidin ja lapsen side on vahva, äiti kyllä tietää, mikä tuntuu oikealta. Läheisyys luo siteen äidin ja vauvan välille.

Loput: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apjackson.html

 

[Ruusunlilja]

Nykyäänhän törmää hätkähdyttävän usein ajatuksiin, että jo pikkuvauvaa pitäisi ”itsenäistää”: totuttaa nukkumaan itsekseen, viihtymään yksin ja pakottaa aikuisten mielestä oikeisiin rytmeihin

http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apsears.html

 

[Ruusunlilja]

http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apsearsII.html

Granjun mukaan vauvan jättäminen yksin huutamaan on kaikkea muuta kuin suositeltavaa. Se on piittaamattomuutta vauvan tarpeista ja tylsyttää vanhempien vaistoa lapsen viestejä kohtaan. Lisäksi pitkitetty itkeminen on haitallista vauvoille. Kaiken huipuksi, Granju kirjoittaa, huudattaminen ei paranna yöunia yleensä kuin tilapäisesti.

Juliana, yksivuotiaan tyttären äiti, kertoo kokemuksensa huudattamisesta, ”Ferberin metodista”.

”Ferberin metodi oli itse asiassa syy, joka muutti meidät AP-vanhemmiksi. Kokeilimme sitä, kun Jenna oli puolivuotias, vaativa ja suuritarpeinen vauva. Jenna alkoi huutaa kurkku suorana sillä sekunnilla, kun lähdimme huoneesta (siliteltyämme ja taputeltuamme häntä ensin, kuten Ferberin kirjassa suositellaan). Hän jatkoi hirvittävää, korviasärkevää karjuntaansa pieniä taukoja lukuunottamatta neljän tunnin ajan.

Silloin tällöin kävimme kertomassa hänelle, että rakastamme häntä ja teemme tätä vain hänen omaksi parhaakseen. Joka kerta, kun näin hänen pienet kyynelten juovittamat kasvonsa anelemassa, etten jättäisi häntä, minusta tuntui kuin kuolisin. Mutta kirjan mukaan meidän oli tehtävä se, mikä oli Jennalle parhaaksi, jos halusimme olla hyviä vanhempia. Muuten hän ei koskaan oppisi nukahtamaan itsekseen. No, lyhyesti sanottuna hän ei lopultakaan nukahtanut tuona yönä ja minä tunsin sisälläni, että se mitä teimme, oli todella väärin.

Viikkoja tapahtuman jälkeen Jenna ripustautui minuun kuin apinanpoikanen eikä halunnut päästää minua näkyvistään. Hänen kurkkunsa oli käheä huutamisesta. Hän alkoi itse asiassa nukkua paljon huonommin kuin aikaisemmin, koska hän pelkäsi, että jättäisimme hänet taas yksin. Koko kauhea kokemus sai minut etsimään uudenlaista tapaa käsitellä hänen persoonaansa. Olen todella iloinen, että löysin Tri Searsin kirjan (”The Fussy Baby: How To Bring Out the Best in Your High-Need Child”, Signet 1989). Se muutti elämämme.” (Juliana)

 

[Ruusunlilja]

Liedloff siis kritisoi meidän länsimaista lastenhoitokulttuuriamme kovin sanoin siitä, miten vaistoista vieraantunutta se on. Äidit ehkä vaistoavat, mikä olisi oikein pienen vauvan kanssa – mutta eivät uskalla luottaa omaan vaistoonsa.

http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apliedloff.html

 

[Ruusunlilja]

Kaksplus lehdestä 03/2007:

Vieressä tuntuu turvalliselta

Länsimaissa on totuttu ajattelemaan, että vauvan nukuttaminen vanhempien vuoteessa on huono asia. Muualla maailmassa on kuitenkin yleistä nukuttaa pientä vauvaa äidin lähellä. Nyt myös länsimaissa on alettu huomata, että vieressä nukkuva vauva nukkuu hyvin, sillä äidin lähellä on turvallista.

Kun koulupsykologina toimiva Marja Kivijärvi lähti tutkimaan äitien sensitiivisyyttä, hän totesi, että sensitiivisten äitien vauvat nukkuvat hyvin. Usein he nukkuivat äitien lähellä. Vähemmän sensitiiviset äidit sen sijaan eivät nukuttaneet lapsiaan vieressä. Näillä lapsilla oli enemmän univaikeuksia kuin muilla.
Kivijärven psykologian väitöstutkimus vuodelta 2005 toteaa, että mitä sensitiivisempi äiti on, sitä tyytyväisempi on vauva. Sensitiivisyydellä tarkoitetaan äidin herkkyyttä tunnistaa vauvan viestit ja vastata niihin tarkoituksenmukaisesti.

Yksin oleminen pelottaa vauvaa

Kivijärven mukaan yksin oleminen on vauvalle pelottava kokemus, samoin pimeys pelottaa pienokaista. Vasta kohdun maailmasta tullut vauva tarvitsee alussa läsnäoloa ja lähellä olemista. Minäkuva ja psyyke kehittyvät hoivan kautta. On tärkeää, että vauvan alkuelämä on hyvää ja turvallista.

Kivijärvi on itse neljän lapsen äiti ja on nukuttanut kaikkia lapsiaan vauva-aikoina vieressä. Esikoinen söi alussa tiheästi, joten häntä alettiin nukuttaa vanhempien vuoteessa. Vauva alkoi syödä harvemmin ja rauhoittui vanhempien lähellä hyvin.
Koliikista kärsinyt poika puolestaan nukkui öisin hyvin, vaikka iltaisin itkikin paljon ja oli selvästi koliikkivauva. Vauvoja ei tarvinnut koskaan kanniskella yöllä, koska he olivat äidin ja isän lähellä ja tyyntyivät helposti.

-Vauva ei tunnista olevansa olemassa. Kun hänellä on yhteys äitiin, hän oppii ymmärtämään tämän. Kun vauvan tarpeisiin vastataan, hän selviytyy paremmin myöhemminkin kiintymyssuhteissaan. Kun taas tarpeisiin ei vastata, vauva pettyy.

Nukahtamistilanne on tärkeä. Siihen voi liittyä onnea, helpotusta tai yhtä hyvin jännitystä ja epäonnistumista. Vauvalle turvallisuutta tuo pääsy uneen äidin kautta. Uni merkitsee eroa äidistä, Kivijärvi selvittää.

Hän toteaa, että kun vauva on saanut turvaa ja läheisyyttä ja on oppinut tunnistamaan kodin, hän osaa herätä yksinkin. Omaan sänkyyn pienokaisen voi hänen mielestään siirtää siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa pyöriä ja liikkua enemmän. - Meillä lapset nukkuivat vanhempiensa kanssa pitkään ja se tapa sopi meille. Lapset tottuivat omiin sänkyihinsä aikanaan hyvin.

Nukahtamisongelmat heikon viestinnän merkki

Vastasyntyneen uni-valve-rytmi ei ole kehittynyt. Kivijärven mukaan nukahtamisongelmat johtuvat usein heikosta hoivakäyttäytymisestä. Vauva viestittää itkulla äidille asioita, joita muuten ei tunnisteta. Itkuun pitää aina vastata, muuten se ei laannu.
- Äidin ja vauvan vuorovaikutus on vaikea, mutta tärkeä asia. Meillä Suomessa asiaa ajatellaan kovin aikuislähtöisesti. Toivoisin, että äidit jaksaisivat pysähtyä kiireettömästi olemaan vauvojensa kanssa ja miettimään, mitä vauva tarvitsee ja mitä hän viestittää.

Kun vauva nukkuu äidin vieressä ja herää keskellä yötä, hän nukahtaa heti. Äidin tutut sydämen äänet ja hengityksen rytmi rauhoittavat. Äidin kannattaa yrittää asettua vauvan näkökulmaan ja miettiä, mitä tämä viestittää. Vuorovaikutusta voisi tutkijan mukaan opettaa esim. kursseilla.
Hän onkin puhunut heimoäitiyden puolesta. Ei-länsimaisissa kulttuureissa vauvat ovat usein päivisin kantoliinassa äidin lähellä ja nukkuvat yöt vanhempiensa kanssa. Näissä kulttuureissa on uniongelmia ja koliikkia vain vähän.

- Suomessa itsenäisyyttä pidetään tärkeänä arvona ja ajatellaan, että jokin on vialla, jos vauva nukkuu vanhempiensa kanssa. Kun kävin äitipiireissä kertomassa tutkimuksestani, moni äiti oli helpottunut. Moni oli kokenut toimineensa vastoin suosituksia, kun he olivat nukkuneet vauvojensa kanssa. Olisi hyvä asia, että äidit voisivat olla äitejä omilla tavoillaan.

 

[Ja pointti oli?]

Hyvä ihminen, eihän kukaan jaksa noin paljoa lukea. Mikä sun sanoma on, että perhepeti kannattaa? Kiva että teillä toimii, niin meilläkin, mutta ei se tarkoita että kaikkien pitäisi toimia samalla tavalla. Aivan kuin julistaisit jotain uskonlahkoa.

Tuo, että verrataan että niin on satoja vuosia sitten toimittu, ei ole kovin relevantti veto; aika paljon on ajat muuttuneet. Jos aina puhutaan että "vanhoina hyvinä aikoina" näin tehtiin, niin pitäis muistaa että vanhoina hyvinä aikoina vauvakuolleisuus oli suuri, äidit kuolivat usein synnytyksiin ja kohtutulehduksiin jne.

Pitäiskö sun hankkia joku rauhoittava lääkitys tai keskusteluapua?

 

[Ja sun pointti oli?]

"Kun vauva nukkuu äidin vieressä ja herää keskellä yötä, hän nukahtaa heti. "

Olipa tieteellinen ja hieno väite! Vau. Että noin yksinkertaista! Sulla ei taida olla itselläsi vauvaa lainkaan?

 

[perhepeti sucks]

No just joo. Mun näppituntuma omasta lähipiiristä on se, että kaikista huonoiten nukutaan juuri perhepedeissä. Kaikista eniten uniongelmia vauvoillakin tuntuu olevan juuri tässä nukkumamuodossa. Saatikka sitten vanhemmilla. Mutta jokainen taaplaa tyylillään. Jos perhepeti oikeasti toimii, niin siitä vaan. Mutta mun mutu-tuntuma kyllä sanois, että aika harvoilla se toimii... Ja sitä paitsi tämmöset fanaattiset julistukset tuppaa ärsyttämään aikalailla.

 

[Jaa-a...]

Mä en taas ole tuon alkuperäisen kirjoituksen kanssa lainkaan samaa mieltä. Minä nimittäin sain nukkua perhepedissä vanhempieni kanssa, vaikkei kukaan muu sisaruksistani saanut. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että minä olen se, jolla on ollut eniten vaikeuksia itsenäistyä. Tarvitsen jatkuvasti tukea ja turvaa vaikka jos joutuisin omilleni, niin kyllä sitä jotenkin toimeen tulisin. Sisarukseni ovat taas kaikki vastuuntuntoisia eikä heillä ole mitään ongelmia lähteä omilleen ja elämä on sujunut juuri niinkuin ovat suunnitelleetkin.

Meidän lapsi on laitettu nukkumaan yksin omaan sänkyyn 2 kuisesta, josta on nukkunutkin yöt putkeen. Ei tunnu kaipaavan ollenkaan meidän sänkyyn. On nyt vuoden. Ymmärtää kyllä muuten läheisyyttä, sillä me annamme sitä hyvin paljon päiväsaikaan ja minä vielä imetänkin vähän. Väsyneenä lapsi tajuaa tullakin "pyytämään" omalla tavallaan syliin, jotta veisin hänet omaan sänkyyn. Hakee siis minusta turvaa, jotta kiikuttaisin hänet lepäämään.

Hommasta ei olisi tullut mitään, jos oltaisiin pidetty vauva samassa sängyssä, sillä vauvat ovat usein hyvin äänekkäitä nukkujia ja pyörivät ja hyörivät siinä vieressä. Meistä ei olisi kukaan nukkunut silloin. Luulen, että monet vielä erehtyvät antamaan rintaa öisin, kun lapsi pyörii vieressä, sillä epäilevät tämän muutenkin heräävän kohta sitä hamuamaan. Tällä tavalla äiti itse totuttaa lapsen tissiin keskellä yötä, vaikka vauva olisikin ollut valmis jo luopumaan tavasta. Todellisuudessa tilanne voi ihan toinen, sillä vauvat vaan sattuvat pyörimään unessa ja olisi saattaneet nukkua muuten aamuun asti, vaikka kuinka levoton yö olisi ollut.

Tiedän kyllä, että on niitä vauvojakin, jotka ehkä tarvitsevat ruokaa pitkällekin, mutta luulen oikeasti, että jotkut lapset on näin "koulutettu" mussuttamaan öisinkin. Me ei siis olla herätelty vauvaa turhan takia, eikä vauva meitä.

 

[Jaa-a...]

Niin vielä... Minä joka olen saanut nukkua perhepedissä, on vieläki aikuisiällä vakavia nukahtamis ja uniongelmia. En saa unta ja heräilen siis jatkuvasti. Uniapneaa ei ole, joten siitä ei ole kyse.

 

[talk about hurmosmamma]

Hohhoijaa.

 

[Say NO to hurmosmamaaas]

"Unihäiriöt liittyvät länsimaiseen tapaan jättää liian pienet lapset nukkumaan yksin".

Niin, länsimaiden elämänrytmin kiivaammalla tahdilla, medioiden lisääntynellä käytöllä, lisääntyneellä alkoholin käytöllä, huonontuneilla ruokatottumuksilla, epäsäännöllisellä elämällä ja henkisillä ongelmilla ei varmaan ole MITÄÄN vaikutusta uniongelmiin. Se on vain tuo, että vauva on opetettu nukkumaan omassa sängyssään. Parhaassa tapauksessa se nukkuu siellä kuin tukki (kuten myös vanhemmat) ja saa äidiltä tai isältä huomiota jos joskus välillä herää. Se taitaa olla kuitenkin pitkälti pois jätetty malli, että lasta huudatetaan yksin huoneessaan. Tai ainakin toivon niin.

Itse nukutaan "perhepedissä", mutta en todellakaan jaksa tätä hurmosta aiheesta! Se on paras ratkaisu, jolla koko perhe nukkuu parhaiten. Se ei ole kenenkään hyvinvointia, jos väkisin nukutaan perhepedissä ja kaikki nukkuu huonosti. Tuloksena on se, että ne päivätkin menevät päin peetä lasten kanssa, koska on pinna kireällä univajeesta.

 

[What? What? What?]

Joo, ja ne vauvat ei rauhotu sen enempää siinä äidin vieressäkään, kuin muutenkaan. Mylläähän ne öisinkin mahassa, vaikka onkin ihan vieressä.

 

[expatelli]

en jaksanut lukea suurinta osaa, kunhan silmailin, mutta se on oikea pointti etta nykyajan vanhemmat eivat tarpeeksi uskalla luottaa omiin vaistoihinsa vauvan hoidossa. vauvan huudattaminen yksin toisessa huoneessa lienee suurimmalle osalle taysin aidinvaistojen vastaista.

 

[Ei hätää.]

Mun äidinvaistot sano, että tää vauva ei osaa nukkua, ellei sitä laita nukkumaan, kun ei vielä ite tiedä mikä on parhaaksi. Mun äidinvaistot osoittautuki ihan oikeiks ja meidän perhe on nukkunut tyytyväisenä kaikki siitä asti kun vauva on ollu 2 kk ikäinen. Vauva menee hymy suin aina untenmaille. Se kyllä tietää, että siellä on turvallista ja joku kurkaa ovesta, jos joku ihme hätä tulee.

 

[Say NO to hurmosmamaas]

en jaksanut lukea suurinta osaa, kunhan silmailin, mutta se on oikea pointti etta nykyajan vanhemmat eivat tarpeeksi uskalla luottaa omiin vaistoihinsa vauvan hoidossa. vauvan huudattaminen yksin toisessa huoneessa lienee suurimmalle osalle taysin aidinvaistojen vastaista.

Tuskin sitä kovin suuri osa äideistä on ikinä tehnytkään. Ja vielä vähemmän NYKYÄÄN kuin mitä sitä tehtiin vaikka 70-luvulla, uskoisin. Että turha haukkua "nykyajan" äitejä. Ehkä noin miljoona asiaa tehdään nykyään paremmin kuin mitä ennen tehtiin.

Nykyaikana typerää taas on se, että näistä vaistohommista ym tehdään niin kauhean suuri numero ja lastenhoidosta suoritus. Pitää suorittaa vaistovanhemmuutta ym kotkotuksia, opiskella oikein kirjoista miten "kuuluu" tehdä ja ellei pystykään suorittamaan (esim perhe nukkuu sikahuonosti perhepedissä eikä lapsentahtinen imettäminenkään suju oppikirjojen mukaan 3-vuotiaaksi jnejne), niin peli on sen muksun kohdalla suunnilleen menetetty.

Ja huom. mekin nukumme "perhepedissä", mutta kannattaa tosiaan luottaa itseensä ja käyttää järkeä - mikä on kullekin perheelle hyvien unien kannalta paras ratkaisu. Ylisentimentaalinen hurmos on ärsyttävää ja se, jos sitä yhtä näkökantaa aletaan pitää yhtenä ainoana Totuutena, jolla kasvatetaan hyviä lapsia.

 

[asiaa!]

Edellinen: erittäin hyvin sanottu! En voisi enempää olla samaa mieltä!

 

[joo mä kans]

Mä yhdyn myös. Mut saa näkemään ihan punaista kaikki nämä imetysfanaatikot, perhepetivauhkoajat ynm. yhtä ainoaa totuutta julistavat saarnaajat.

 

[tytön äiti]

Mun mielestä on ihan jees kun näistä asioista puhutaan. Perhepeti on meidän perheen ratkaisu ja alusta asti toiminut meillä. Ihan hyvä on jakaa tietoa perhepedin hyvistä puolista mutta valitettavasti kaikki perheet eivät samasta muotista tule, eli se ei missään nimessä ole kaikkien perheiden pelastus. Kannatan myös omiin vaistoihin luottamista eli jokainen äiti ja isä päättäköön mikä nukkumismuoto on perheelle paras. Toiselle se on perhepeti, toiselle oma sänky omassa huoneessa.

Niin ja ne joita "imetysfanaatikot" ja "perhepetivauhkoajat" ärsyttävät ovat varmaan viettäneet liikaa aikaa näillä aiheita käsittelevillä keskustelupalstoilla kun antavat itsensä ärsyyntyä kyseisistä puheenaiheista.

 

[niinpä niin.]

Meillä lapsi siirtyi omaan huoneeseen vasta 2-vuotiaana, ja on ollut aina huono nukkuja - minä herkkä herääjä. Sen sijaan serkkupoika on alusta alkaen nukkunut omassa huoneessa, ja heillä kaikki nukkuu hyvin (ainakin vielä).

Mutta olen kyllä siinä samaa mieltä että lapsi varmasti haluaisi nukkua toisten kanssa. Sen sijaan minä kyllä mieluiten nukkuisin yksin. Kuka sen on keksinyt että aikuisten pitää nukkua kylkikyljessä samassa sängyssä, kun he ovat koko lapsuuden ja sinkkuajan tottuneet nukkumaan yksin???!!!