Vauvan itkuisuuteen hermostuminen - EI palstalla sellaista!

Siis nyt en ota niin kantaa omalta osaltani koko aiheeseen, mutta nousi toisesta ketjusta ajatus... Monet äidit täällä hyssyttelee, etteivät ole hermostuneet vauvan itkuisuuteen tai että on jotain vialla jos siihen hermostuu. Että päässä heittää. Jos tulee ajatuksia heittää vauva seinään.

Oletteko te hermostuneet? Heittääkö teillä päässä? Tuleeko semmoisia ajatuksia, jotka ei oo ihan korrekteja?

Onko teillä ollut OIKEASTI itkuisia vauvoja, jotka itkevät n. puolet vuorokaudesta tai enemmän ja monta tuntia putkeen?

Ihmettelen vain..

 

No kyllä mä ainakin hermostuin ja useasti kun esikko oli tosi itkuinen ja vaativa (on kyllä edelleen jonkinverran näin 4vuotiaanakin).

Totta toi hyssyttely, äidillekin kun valitin asiasta niin se vaan sano ettei siihen voi hermostua jne jne.. no kyllä vaan voi, ehkä mä sit vaan oon viallinen yksilö.

 

ajatuksia saa mun mielestä olla mitä vaan, laittaa kakara komeroon, tunkea solmuun patterin väliin jne... ei ne ole vaarallisia! Päinvastoin, helpottaakin oloa kn saa kaverille sanoa,e ttä kohta lentää meidän lissu seinään ja huumori do not forget it!! teot on eri asia!

 

ajatuksia saa mun mielestä olla mitä vaan, laittaa kakara komeroon, tunkea solmuun patterin väliin jne... ei ne ole vaarallisia! Päinvastoin, helpottaakin oloa kn saa kaverille sanoa,e ttä kohta lentää meidän lissu seinään ja huumori do not forget it!! teot on eri asia!

samaa mieltä!

 

kyllä minä olen monesti ajatellut vauvojen itkua kuunnellessani monen valvotun yön jälkeen, että heitän seinään tän tai jotain. Mut ero onki varmaan siinä, et tekeekö niin ku ajattelee vai pystyykö pitämään ajatuksensa ja tekonsa erillään. Ajatus ei vauvaa satuta. ja kyllä, minulla on ollut itkuisia ja valvovia vauvoja.

 

Olen hermostunut, on tehnyt meili viskata sekä esikko että kuopus kaivoon. Hengissä ovat yhä molemmat eikä päässä heitä. Eikä nää meidän tapaukset edes ole kovin itkuisia olleet vauvana...

 

Todellakin heittää päässä välillä. Niin vauvan kuin isompienkin kanssa! Varsinkin univelkaisena öiset heräilyt kymmenen-kahdenkymmenen minuutin välein ovat viedä "järjen".. Olen pitänyt epäkorrekteja ajatuksiakin ihan normaaleina. Niin kauan kuin kykenee pitämään kaikki vain ihan ajatuksina ei varmaan ole mitään hätää kenelläkään.. Ja onneksi perheessä on kaksi aikuista, joten toinen pelastaa välillä "hädän hetkellä" toisen pulasta.

 

hyvä äiti ajattelee heittävänsä lapsensa seinään, huono äiti tekee niin. Siinä on se ero. Ja kyllä, vauvan jatkuva itkeminen voi ja saa hermostuttaa äitiäkin, omaa hermostumistaan vain täytyy pidätellä aisoissa tai hankkia apua, jos ei jaksa.

 

Voin rehellisesti sanoa että en ole koskaan hermostunut vauvan itkuihin. Olen kai sitten tosi huono äiti

 

suosittelen kuulosuojaimia tai langattomia kuulokkeita, joista laittaa itselle rauhoittavaa musiikkia - eihän sitä meteliä muuten jaksa kuukausikaupalla.

 

Minä hermostun kyllä aina silloin tällöin, jos tuntuu aivan mahdottomalta eikä vauva millään rauhoitu. Minulle tulee sellainen olo, että tekee mieli mennä jonnekin ja huutaa täysillä, polkea lattiaa ja vaikka hakata käsiään johonkin nyrkkeilysäkkiin. Ja näin teenkin, jos mulla on mahollisuudet pyytää joku muu hetkeksi vauvan kanssa olemaan.

 

On normaalia, että äiti tuntee myös kielteisiä tunteita vauvaa kohtaan. Mutta silloin kuin huomaa itse olevansa uupunut niin, että on vaikeaa hillitä itseään, esim alkaa toistuvasti suuttumaan vauvalle, silloin on aika ottaa aikalisä ja pyytää apua, jos vaan sitä jostain saa.

 

Oon hermostunut itkuun.
Esikoisella osittain siksi etten tiennyt mkiten ois pitänyt toimia,
kuopuksen kanssa vaan siihen, että oli niin itkuinen.

En oo aatellut koskaan tekeväni vauvalle mitään pahaa, mutta olen kävellyt pois huoneesta jäähylle; vaikka partsille asti ja antanut vauvan itkeä.

Ja ei, mun päässä ei heitä.
En oo ollut masentunut, itsetuhoinen, yliaktiivinen, käyttänyt mielnterveyslääkkeitä tms.

 

esikoisen kohdalla enemmän tunnistan tuota.
nyt kai sitten jotenkin "seestynyt" ja "kypsynyt" enemmän, että ei enää niin herkästi hermostuta. vaikka kakkonen on vähän haasteellisempikin ollut =)

 

Niinpä! Ajatus ja teot ovat eri asia.

Ja mä voin myöntää et oon korottanut joskus ääntäkin pienelle :ashamed: Ja tajunnut ettei se auta ja on vaan omaa voimattomuutta.

Mutta se, että sitten tulee niitä äitejä, jotka eivät voi moista ymmärtää, siis niitä ajatuksia ja vauvaan kohdistuvia negatiivisia ajatuksia aikaajoin, pistää miettimään, et onko sitä itse jotenki vajaavainen kun pinna vaan kiristyy kun on huudettu aamusta iltaan ja huuto jatkuu yllättäen yhdeltä yöllä ja jatkuu neljään viiteen. Ei siinä oikein osaa ajatella kovin kaihoisasti, et tää menee ohi. Varsinkin kun 10kuinen tekee sitä yöhuutoa pienemmissä määrin yhä ja usein.

Noo, pointti on se, että onko oikeasti olemassa äitejä jotka valvoo yötä pitkin hermostumatta vuosikausia? Näkevätkö ne "helppojen" vauvojen äidit, miksi jotkut hermostuu? Kun välillä tuntuu ettei oikein tajuta tätä.

Ja tuomitaan se ajatuskin. Ei saa puhua ääneen.

 

Olen hermostunut, on tehnyt meili viskata sekä esikko että kuopus kaivoon. Hengissä ovat yhä molemmat eikä päässä heitä. Eikä nää meidän tapaukset edes ole kovin itkuisia olleet vauvana...

Miulla sama. Tätä ajatusta onneksi ei yleensä kestä kuin muutama sekunti ennenkuin päästään ovesta pihalle... :snotty:

 

Voin rehellisesti sanoa että en ole koskaan hermostunut vauvan itkuihin. Olen kai sitten tosi huono äiti

Vastaatko vielä siihen, et onko sulla ollut itkuisia vauvoja ja kuvailisit millä lailla itkuisia ja kuinka kauan kesti? Ja kerro miten ihmeessä sä onnistuit, mäkin haluan! Ja kerropa vielä, ymmärrätkö että joku muu hermostuu? Hyvällä kyselen.

 

Mä oon monta kertaa sanonu "heittäväni lapsen seinään" jos se viel tekee jotain, ei nuku, huutaa koko ajan..... jne. jne. En tietenkään lapselle, mutta ajatuksissani ja ääneen joskus toisille aikuisille. Tietenkään se ei tarkoita sitä, että tekisin niin.
Mä kestän tosi huonosti lapsen itkua.
Ja niinkin väsyny olen oikeasti kakkosen kanssa ollut joskus, että tiedän missä se raja menee kun tekee jotain sellaista mitä ei todellakaan saisi tehdä. Se on sitten eri asia, että meneekö sen rajan yli vai pystyykö toimimaan jotenkin muuten.

 

Ei mulla silloin tullut mitään. Meillä molemmat olivat vauvoina koliikkisia. En silloin hermostunut vauvalle, kertaakaan, olin vain niin hirveän väsynyt ja surullinen kun en osannut häätää masuvaivoja pois.

Nyt huomaan, kun lapsi on isompi ja kun alkaa jostain märyään, niin ahdistun tosi äkkiäkin. Jotenkin sietokyky ylittyy, liekö se jokin patouma niiltä koliikkiajoilta sitten?

 

suosittelen kuulosuojaimia tai langattomia kuulokkeita, joista laittaa itselle rauhoittavaa musiikkia - eihän sitä meteliä muuten jaksa kuukausikaupalla.

Luulen ettei auta jos valvoo tosi pitkiä aikoja tosi lyhyillä unilla... ehkä häivyttää piikkejä muttei auta.

 

Kyllä olen hermostunut. Tyttö valvotti vauvana melkein vuoden. Pahimmillaan herätti parinkymmenen minuutin välein joka yö monta viikkoa. Olin todella väsynyt ja täys hermoraunio. Koskaan en oo tehnyt vauvalle mitään, mutta muistan hyvin tapauksen kun istuin sängyn laidalla yöllä, vauva itki sängyllä ja ajattelin väsyneenä, kuinka tuo itku loppuis jos laittais tyynyn vauvan kasvoille... JA se oli TODELLAKIN VAIN AJATUS! Äitini on myös sanonut, että kun olin itse vauvana koliikkivauva, niin mietti, että kun seinään nakkais niin loppuis. Onnellisen lapsuuden olen itse saanut elää ja myöskin oma lapseni =)
Mielestäni on ihan tervettä ajatella jotain tuollaista, kun tosiaan ymmärtää, että niitä ei toteuttaisi missään nimessä.

 

Esikoisen kanssa varsinkin, vaikkei varmasti ollut edes itkuisempia lapsia. Illalla vain aloitti aina, päivisin oli ihan ok.
Jollakin tavalla pystyn myös ymmärtämään, että joillakin äideillä saattaa tulla myös mennä yli. Itse muistan, kun pikkuinen oli jotain 3-4 kk:tta, ja vain itki ja itki, ja mikään ei auttanut. Hyppyytin häntä polvien päällä, siis kädet kainaloiden alta siten "seisoallaan", kuten vauvojen kanssa yleensäkin leikitään. Tästä myös esikoinen piti yleensä.

Kun ei mikään tuntunut huutoon auttavan, muistan, että ajattelin, että hyppyytetään sitten kunnolla, perkele, ja vauhti hyppyyttämisessä kävi vähän turhankin kovaksi. Muistan, kuinka itse oikein pelästyin omaa, voisi ehkä sanoa raivoakin sen edessä, että en saanut pientä kakkakonetta hiljaiseksi, sekä sitä, kuinka olin hetkellisesti "pimahtanut". Mietin, mitä olisi tapahtunut, jos ei järki olisi palannut takaisin päähän ajoissa. Onnellinen puoli asiassa oli se, että pikkuinen ei ollut havainnut tuota äidin mielenhäiriötä, vaan oli päinvastoin nauttinut tuosta kovemmasta menosta (eli joku järki kuitenkin oli myös ollut mukana, vaikka itsestä ei siltä tuntunutkaan sillä hetkellä.)

Ja ennen kuin ketään on tämän tarinan jälkeen ottamassa lapsiani huostaan, tuollaista ei ole sen jälkeen tapahtunut, ajatusten tasolla kyllä moneen kertaan, mutta ei tekojen tasolla. Itse kerroin tästä asiasta neuvolassa myös seuraavalla tapaamiskerralla, koska luonteeltani ole sellainen, että mitään en pysty sisälläni pitämään, mutta neuvolan tädin sanoin, tuollaiset tunteet eivät ole mitenkään harvinaisia edes, ja pääasia, että itse tiedostaa sen, ja vaikka poistuu paikalta hetkeksi, ja jättää vauvan itkemään, kunnes itse ehtii rauhoittumaan.

 

esikoisen kohdalla enemmän tunnistan tuota.
nyt kai sitten jotenkin "seestynyt" ja "kypsynyt" enemmän, että ei enää niin herkästi hermostuta. vaikka kakkonen on vähän haasteellisempikin ollut =)

Vaikea tietysti sanoa, kun ei ole kuin yksi lapsi. Mutta en usko tän liittyvän nyt niinkään esikkoaikaan, vaan lapsen haasteellisuuteen ylipäätänsä. Toki tarkoitit varmaan juuri omalla kohdallasi, mut kunhan kommentoin. Luulen, et se voi tokan kohdalla hiukan helpottaa, jos sattuu samanlainen tapaus, et tietää, et lapsi ei oikeasti kuole itkuun. Mut se helpottaa enemminki sitä tuskaa lapsen puolesta kun sitä, et viiden tunnin kantelun jälkeen, lapsi huutaen kun lähden väsyneenä työntämään raittia ympäri, et se muutamakuinen nukkuis ees sen pari tuntia päivällä, tulee sellainen olo, et hei, mä viskaan nää vaunut lähimmän auton alle... :ashamed: Ja se on vaan ajatus. Se tulee ja sille ei voi minkään. Mietin vaan, et onko se jeesustelua, et kaikille ei tulis näitä ajatuksia.


Ja oikeastaan tää koko kirjoitus ei ollut kokonaan suunnaatu sulle, en jaksa vaan muuttaa lainauksia...

 

Tää on musta hieno keskustelu! Näistä harvoin puhutaan ja silti nuo ajatukset ja tunteet on niin yleisiä.

 

Tilli, mulle tulee usein tuollaisia vähän samanlaisia juttuja kun keinutin vauvaa vaunuissa, et huomasin vauhdin kovenevan, siis vauva ei kyllä mitenkään siitä kärsinyt, mut pinna kireellä vauhti vaan kiihtyi ja kiihtyi. Samalla tavoin sitä välillä tuohuksissaan pientä nosti liian voimakkaasti sängystä.. Silloin alussa. Voi sitä morkkiksen määrää. Nyt oon melko sujut asian kanssa, kun tajuan, missä mentiin.

Mutten ymmärrä siitä huolimatta sitä, että näillä asiolla äidit pätee paremmuuttaan ja että näistä ei puhuta, kun ovat niin normaaleja monella. Ei siis ehkä tuo yllä oleva :ashamed: , mutta nää tunteet nimenomaan.