Vauvan antaminen hoitoon

[kukin tavallaan]

En mekään olla alle 1vuotiasta annettu väkipakolla kenellekkäään hoitoon. Aina on vauva mukana ollut jos se on mahdollista. Eikä niitä hoitotilanteita oo sitten edes ollut. Itseasiassa meidän kaveri hoiti ensimmäisen pakollisen hoidon, eikä isovanhemmat. Sitten vähän isompana ollaan ehkä ihan 2krt keksimällä keksitty joku parin tunnin tekeminen et ovat isovanhemmat saaneet lasta katsoa, siis niitten lisäksi kun on oikeita tarpeita harvoin ollut. Eikä sekään oo kivalta tuntunut. Ei mun mielestä vauvaa (6kk on vielä vauva) tarvi siis hoitoon antaa jos susta ei siltä tunnu. Kyllä se anoppi kerkee sitä sitte myöhemminki hoitaa, ja kaikesta muusta päätellen voisit sen sitte isompana myös antaa anopillekin hoitoon. Tiedän muutenkin miltä tuntuu, en itsekkään ole niin milläänlailla läheinen anopin kanssa, vaikea edes keksiä puhuttavaa sen kanssa mutta silti olen siellä yksinkin lasten kanssa ollut, ihan vaan että lapset saisivat silti läheisen mummonsa.

Ohi aiheen hieman, anteeksi. Mutta eikö teillä miehen kanssa ole mitää yhteistä mitä haluaisitte tehdä kaksin, ilman lapsia? Jos kertaa pakko on keksiä tekemistä? Se vaan tuntuu jotenkin kurjalta jos aikuisten välit on sellaiset ettei kaksin olo nappaa, innosta, kiinnosta edes muutaman tunnin vertaa vaan että "joutuu keksimään väkisin tekemistä". Itse ainakin nautin esim elokuvissa käynnistä ja hyvin syömisestä miehn kanssa, kerrankin saa ihan rauhassa keskittyä toiseen.

 

[hyi]

1. Kyllä mies saa käydä vauvan kanssa äidillään, siihen ei ole sinulla puuttumista, vauva ei ole yksin sinun.

2. Sinä etkä vauva totu ikinä tuollaisiin "hoito"aikoihin jos ette joskus koita ensimmäistä kertaa.

3. Kuulostat kauhealta puolisolta.

 

[Painostettu]

1. Kyllä mies saa käydä vauvan kanssa äidillään, siihen ei ole sinulla puuttumista, vauva ei ole yksin sinun.

2. Sinä etkä vauva totu ikinä tuollaisiin "hoito"aikoihin jos ette joskus koita ensimmäistä kertaa.

3. Kuulostat kauhealta puolisolta.

Oletkohan mieheni sisko

 

[vatauket]

1. Kyllä mies saa käydä vauvan kanssa äidillään, siihen ei ole sinulla puuttumista, vauva ei ole yksin sinun.

2. Sinä etkä vauva totu ikinä tuollaisiin "hoito"aikoihin jos ette joskus koita ensimmäistä kertaa.

3. Kuulostat kauhealta puolisolta.

1. Äidillä on ensisijaisesti oikeus lapseen. Äiti on se päättävä osapuoli

2. Ei ole tarves tottua. Äiti saa pitää lastaan kainalossa juurikin niin paljon kuin haluaa eikä siitä pois tarvitse totutella

3. Äiti saa olla sellainen puoliso kuin haluaa. Vai lapsen paras merkitsee elämässä.

 

[Werne]

Etkö tule miehesi suvun kanssa toimeen lainkaan? Muistutan muutaman aikaisemman kirjoittajan tavoin että lapsillasi on oikeus muihinkin sukulaisiin joista sinä et pidä. Yrittäisit mieluummin avautua hieman osaltasi siihenkin suuntaan. On eri asia olla antamatta lasta hoitoon kuin rakentaa sairasta asetelmaa perheen ja suvun välille. Ihan sama mitä muut tekevät, kunhan itse toimii oikein ja rakentavasti.

Joskus elämä ei mene niin että saisi antaa lapsen hoitoon vasta sitten kun on siihen valmis. Omalla kohdallani koin, että oli hyvä kun sairaalareissuni ei ollut lapselle se ensimmäinen iso erossaolo, varsinkin kun sitä ei voinut mitenkään pohjustaa enää siinä tilanteessa.

 

[kauheitanaisia]

1. Äidillä on ensisijaisesti oikeus lapseen. Äiti on se päättävä osapuoli

2. Ei ole tarves tottua. Äiti saa pitää lastaan kainalossa juurikin niin paljon kuin haluaa eikä siitä pois tarvitse totutella

3. Äiti saa olla sellainen puoliso kuin haluaa. Vai lapsen paras merkitsee elämässä.

Ottamatta kantaa noihin muihin kohtiin, niin millä ihmeen perusteella tuo ensimmäinen pitää paikkansa. Naiset jotenkin kuvittelevat lasten olevan heidän yksityisomaisuuttaan. Miehet kelpaavat vain laskuja maksamaan ja elättämään kotona löhöävää mammaa, mutta mitään päätäntävaltaa ei muka olisi lapsen asioihin. Ei kuulosta kovin reilulta.

 

[vatauket]

Ottamatta kantaa noihin muihin kohtiin, niin millä ihmeen perusteella tuo ensimmäinen pitää paikkansa. Naiset jotenkin kuvittelevat lasten olevan heidän yksityisomaisuuttaan. Miehet kelpaavat vain laskuja maksamaan ja elättämään kotona löhöävää mammaa, mutta mitään päätäntävaltaa ei muka olisi lapsen asioihin. Ei kuulosta kovin reilulta.

... ihanko tosi

 

[hyi]

1. Äidillä on ensisijaisesti oikeus lapseen. Äiti on se päättävä osapuoli

2. Ei ole tarves tottua. Äiti saa pitää lastaan kainalossa juurikin niin paljon kuin haluaa eikä siitä pois tarvitse totutella

3. Äiti saa olla sellainen puoliso kuin haluaa. Vai lapsen paras merkitsee elämässä.

1. Paskapuhetta

2. Paskapuhetta

3. Lapsen paras ei ole että äiti on diktaattori

 

["siis"]

1. Äidillä on ensisijaisesti oikeus lapseen. Äiti on se päättävä osapuoli

2. Ei ole tarves tottua. Äiti saa pitää lastaan kainalossa juurikin niin paljon kuin haluaa eikä siitä pois tarvitse totutella

3. Äiti saa olla sellainen puoliso kuin haluaa. Vai lapsen paras merkitsee elämässä.

miksi ihmeessä äiti on jotenkin enemmän vanhempi? Kyllä se lapsi nyt on puoliksi sen isänkin! Ja ihanalta puolisolta todella kuulostaa, että vain lapsen paras merkitsee... En ihmettele, että pienten lasten vanhemmat eroavat niin usein jos ihmiset oikeasti ajattelevat näin.

 

[hyi]

Oletkohan mieheni sisko

Minulla ei ole veljeä. Kas kummaa, jos joku voisi olla samaa mieltä kanssani... Se johtuu siitä että olen oikeassa!

 

["mustis"]

Etkö tule miehesi suvun kanssa toimeen lainkaan? Muistutan muutaman aikaisemman kirjoittajan tavoin että lapsillasi on oikeus muihinkin sukulaisiin joista sinä et pidä. Yrittäisit mieluummin avautua hieman osaltasi siihenkin suuntaan. On eri asia olla antamatta lasta hoitoon kuin rakentaa sairasta asetelmaa perheen ja suvun välille. Ihan sama mitä muut tekevät, kunhan itse toimii oikein ja rakentavasti.

Joskus elämä ei mene niin että saisi antaa lapsen hoitoon vasta sitten kun on siihen valmis. Omalla kohdallani koin, että oli hyvä kun sairaalareissuni ei ollut lapselle se ensimmäinen iso erossaolo, varsinkin kun sitä ei voinut mitenkään pohjustaa enää siinä tilanteessa.

Peesi molemmille kohdille. Mulla kalskahti korvaan ap toteamu yhden vatauksen lopussa "toivokoon vaan..." jotenkin siinä sointui sellainen "asenne ongelma". Okei, ap on kirjoittanut että käyvät paljon anoppilassa ja anoppi saa lasta nähdä, hyvä niin. Ja ok ettei noin pientä välttämättä moneksi tunniksi halua pois antaa. Vaan en kyllä käsitä miksei lapsi voisi isänsä kanssa muutamaa tuntia olla siellä mummolassa, ilman että ap on mukana? Se ei vaan mene jakeluun. Siinä kohtaa asia kuulostaa juurikin siltä että lapsi on "vallankäytön välikapula", äkkiä kun ajattelee niin luulisi ap:llekin olevan mukavampi kun ei väkisin tartte anoppia nähdä vaan saa olla kotona sen vierailun ajan.

 

[kohtalotoever]

Mä käytin vielä hoitovapaanikin tämän asian murehtimiseen, joten kanssasiskona sanon, että:
- sano jämäkästi, että sinä et jätä noin pientä hoitoon
- yritä puhua miehen siskon kanssa, jos hän voisi valottaa asiaa anopille. Suurin osa äideistä ymmärtää, että VAUVA on helpompi jättää omalle äidille kuin edes anopille, joka ei ole haukkunut miniää pyrkyrihuoraksi.
- olet murehtimatta asiaa arjessa, ja käsittelet tilanteen kerrallaan.

Appivanhemmat halusivat 6 kuisen mökille viikonlopuksi. Mä sanoin tilanteissa, että "jaa, katsotaan nyt." Tai suoraan, että "Mä en jätä noin pientä. Kyllä se vielä kerkeää".

Nyt lapsi on 3v eikä kertaakaan ollut anoppilassa hoidossa, eikä tule olemaan jos voin asiaan vaikuttaa. Isä vierailee lapsen kanssa säännöllisesti ja mökkeilee myös.

 

[vatauket]

[QUOTE="siis";23163850]miksi ihmeessä äiti on jotenkin enemmän vanhempi? Kyllä se lapsi nyt on puoliksi sen isänkin! Ja ihanalta puolisolta todella kuulostaa, että vain lapsen paras merkitsee... En ihmettele, että pienten lasten vanhemmat eroavat niin usein jos ihmiset oikeasti ajattelevat näin.[/QUOTE]

Otittepa tosissanne, vaikka heitinkin nuo jutut herättävänä herjana Ihan tarkoituksella provooin, kun taaskin tuntui olevan liikeellä näitä "äiti on aina oikeassa"-tyyppejä.

Ajattelin että asia menee paremmin perille kun kirjottaa sen sanoiksi. Noinhan se ei saa missään nimessä mennä, vaan kun noita äitejä vaan on - osa ei edes tajua noudattavansa tuon listan mukaista kaavaa.

 

[Madicken04]

Ohi aiheen hieman, anteeksi. Mutta eikö teillä miehen kanssa ole mitää yhteistä mitä haluaisitte tehdä kaksin, ilman lapsia? Jos kertaa pakko on keksiä tekemistä? Se vaan tuntuu jotenkin kurjalta jos aikuisten välit on sellaiset ettei kaksin olo nappaa, innosta, kiinnosta edes muutaman tunnin vertaa vaan että "joutuu keksimään väkisin tekemistä". Itse ainakin nautin esim elokuvissa käynnistä ja hyvin syömisestä miehn kanssa, kerrankin saa ihan rauhassa keskittyä toiseen.

Näin välistä kommentoiden, ihmiset varmasti kypsyvät eri tahtia noihin vauvasta erossa oloihin ja samalla se kaipuu kahdenkeskeiselle ajalle miehen tai vaikka ystävän kanssa vaihtelee vauva-aikana.

Kahden isomman lapsen kanssa oli klyllä vauva-ajan melkoisetsi kiinni heissä enkä oikeatsaan kokenut mitään tarvetta saada heistä "vapaata" tai sitä kahdenkeskeistä aikaa miehen kanssa. Toki kun lapsen nukahtivat hyvin illasta niin meille jäi myös sitä yhteistä vapaa-aikaa silloin. Molempien kohdalla alpset olivat 6kk kun eka kertaa jätettiin hoitoon niin että käytiin miehen kanssa ulkona syömässä tai jossain työpaikan juhlissa. Ihan kivaa ja piristäväähän se oli, mutta siltikään en tuolloin vielä kokonut sille sellaista tarvetta.

Silti vaikka moni tykkäsi/tykkää että olin liian kiinni lapsissa, kykenin kyllä palaamaan töihin näiden ollessa 9kk ja se tarve sille kahdenkeskeiselle ajalle miehen kanssa myös heräsi uudella lailla vauvavuoden jälkeen. Tarkoituksella ollaan sitten myöhemmin satsattukin siihen että saadaan myös tuota omaa aikaa ilman lapsia.

Nyt kuopus on 2kk eikä tällä hetkellä ole mitään tarvetta antaa häntä kenellekään hoitoon. Kuitenkin meillä on isommat lapset päiväkodissa ja miehellä yötyönsä takia vapaita viikolla niin saadaan siinä vauvan nukkuessa myös olla kaksin. Varmasti taas vauvan ollessa siinä vuoden tietämissä alkaa tehdä mieli lähteä kahdestaan vaikka ulos syömään tms.

 

[kukin tavallaan]

Näin välistä kommentoiden, ihmiset varmasti kypsyvät eri tahtia noihin vauvasta erossa oloihin ja samalla se kaipuu kahdenkeskeiselle ajalle miehen tai vaikka ystävän kanssa vaihtelee vauva-aikana.

Kahden isomman lapsen kanssa oli klyllä vauva-ajan melkoisetsi kiinni heissä enkä oikeatsaan kokenut mitään tarvetta saada heistä "vapaata" tai sitä kahdenkeskeistä aikaa miehen kanssa. Toki kun lapsen nukahtivat hyvin illasta niin meille jäi myös sitä yhteistä vapaa-aikaa silloin. Molempien kohdalla alpset olivat 6kk kun eka kertaa jätettiin hoitoon niin että käytiin miehen kanssa ulkona syömässä tai jossain työpaikan juhlissa. Ihan kivaa ja piristäväähän se oli, mutta siltikään en tuolloin vielä kokonut sille sellaista tarvetta.

Silti vaikka moni tykkäsi/tykkää että olin liian kiinni lapsissa, kykenin kyllä palaamaan töihin näiden ollessa 9kk ja se tarve sille kahdenkeskeiselle ajalle miehen kanssa myös heräsi uudella lailla vauvavuoden jälkeen. Tarkoituksella ollaan sitten myöhemmin satsattukin siihen että saadaan myös tuota omaa aikaa ilman lapsia.

Nyt kuopus on 2kk eikä tällä hetkellä ole mitään tarvetta antaa häntä kenellekään hoitoon. Kuitenkin meillä on isommat lapset päiväkodissa ja miehellä yötyönsä takia vapaita viikolla niin saadaan siinä vauvan nukkuessa myös olla kaksin. Varmasti taas vauvan ollessa siinä vuoden tietämissä alkaa tehdä mieli lähteä kahdestaan vaikka ulos syömään tms.

Tossa mihin vastasin/kommentoin puhutiinkin siitä että isommat lapset on muutaman kerran jätetty mummolaan ja väkisin keksitty tekemistä muutamalle tunnille että isovanhemmat saa haluamansa eli lapset hetkeksi hoitoon. Voin olla kummallinen, mutta kyllä mä tältäkin hetkeltä kaksisin kahden keskistä tekemistä mieheni kanssa pariksi tunniksi, ilman että sitä pitää väkisin kehittää. Mutta näitä perheitä on jossa suhde pyörii lapsien vuoksi, isä ja äiti on jo iät päivät sitten kaikonnut toisistaan ja mitää tarvetta kahden keskiselle ajalle ei ole. Se toimii varmasti kun lapset on pieniä. Mutta kun lapset kasvaa, eivätkä tarvitse enää niin vanhempia tulee ne ongelmat. Kun vanhemmat ei vaan enää osaa olla kahden, kun ei enää ole mitään yhteistä. Vaalikaa niitä liittoja, siitähän ne lapset on alkunsa saannut ja se kahden keskinen liitto on kaiken pohja.

 

[Madicken04]

[QUOTE="mustis";23163888]Peesi molemmille kohdille. Mulla kalskahti korvaan ap toteamu yhden vatauksen lopussa "toivokoon vaan..." jotenkin siinä sointui sellainen "asenne ongelma". Okei, ap on kirjoittanut että käyvät paljon anoppilassa ja anoppi saa lasta nähdä, hyvä niin. Ja ok ettei noin pientä välttämättä moneksi tunniksi halua pois antaa. Vaan en kyllä käsitä miksei lapsi voisi isänsä kanssa muutamaa tuntia olla siellä mummolassa, ilman että ap on mukana? Se ei vaan mene jakeluun. Siinä kohtaa asia kuulostaa juurikin siltä että lapsi on "vallankäytön välikapula", äkkiä kun ajattelee niin luulisi ap:llekin olevan mukavampi kun ei väkisin tartte anoppia nähdä vaan saa olla kotona sen vierailun ajan.[/QUOTE]

Tätä voisin hyvin peesailla. Ystävälläni oli samanlaista ongelmaa, eli hän ei tullut oikein juttuun anopin kanssa. Anoppi oli aika "pomotteleva" tyyppi ja ymmärrän hyvin että tuntui raivostuttavaltakin kun anoppi heillä kyläillessään antoi ohjeitaan, "omi lapsia" jne. Lopulta sitten miehensä kanssa totesivat että helpoimmalla päästään kun mies kävi lasten kanssa mummolassa. Välimatkaa ei ollut paljoa ja imetyksellä oleva vauvakin pystyi aika pienenä lähtemään isin mukaan lyhyemmälle vierailulle kun sai maitoannoksensa pullossa mukaan.

Vaikka ystävää alkuun ärsytti ajatus antaa lapsensa noin anopin hoiviin, niin oikeatsaan jo ekalla kertaa hän sanoi kokeneensa helpotusta kun sai itse olla rauhassa kotona sen sijaan että situisi anopin sohvalla kuuntelemassa juttuja jotka nostivat ihokarvoja pystyyn. Myös miehellä ja lapsilla oli tuolla rennompaa kun kenenkään ei tarvinut vaistota ja stressata anopin ja miniän välistä kireyttä.

 

[illuusia]

En minäkään ole antanut meidän lapsia vauvoina hoitoon kuin omalle äidilleni, jota lapset ovat nähneet usein, heti syntymästään saakka.
Miehen vanhempia nähdään sen verran harvoin että vauvaiässä nuo ovat heitä vierastaneet, ei tulisi mieleenkään jättää silloin hoitoon, se on todella stressaava tilanne lapselle.
Ikävää että miehesi painostaa tuossa asiassa, lapsi kyllä ehtii viettää aikaa isompanankin mummon kanssa, sitten kun itsekin nauttii siitä.

 

[meiti]

Tätä voisin hyvin peesailla. Ystävälläni oli samanlaista ongelmaa, eli hän ei tullut oikein juttuun anopin kanssa. Anoppi oli aika "pomotteleva" tyyppi ja ymmärrän hyvin että tuntui raivostuttavaltakin kun anoppi heillä kyläillessään antoi ohjeitaan, "omi lapsia" jne. Lopulta sitten miehensä kanssa totesivat että helpoimmalla päästään kun mies kävi lasten kanssa mummolassa. Välimatkaa ei ollut paljoa ja imetyksellä oleva vauvakin pystyi aika pienenä lähtemään isin mukaan lyhyemmälle vierailulle kun sai maitoannoksensa pullossa mukaan.

Vaikka ystävää alkuun ärsytti ajatus antaa lapsensa noin anopin hoiviin, niin oikeatsaan jo ekalla kertaa hän sanoi kokeneensa helpotusta kun sai itse olla rauhassa kotona sen sijaan että situisi anopin sohvalla kuuntelemassa juttuja jotka nostivat ihokarvoja pystyyn. Myös miehellä ja lapsilla oli tuolla rennompaa kun kenenkään ei tarvinut vaistota ja stressata anopin ja miniän välistä kireyttä.

Peesi tälle. Mulla on hieman huonot välit äitini kanssa enkä aina jaksa hänen juttujaan + että hän on luokannut minua tuhansia kertoja, pahastikin. Silti lapseni saavat häntä nähdä, useinkin. Paras ratkaisu on vaan ollut se että annan lasten olla keskenään mummon kanssa. Tiedän että hän hoitaa heitä hyvin ja hän tietää myös sen että jos käy "mielipiteitään" minusta lapsille puhumaan vierailut loppuu heti. Lapset kyllä puhuvat eli varmasti jää kiinni. En itse vaan tahdo olla liiemmin paikalla...toki silloin kun lapset olivat ihan pieniä olin mukana mummulassa, mutta nykyisin harvemmin.

Olen ajatellut että lapset saavat itse muodostaa suhteen mummuun. Jos hän ei minulle olekaan aina ollut niin korrekti puheissaan niin ei se tarkoita etteikö hän voisi olla asiallinen lapsille. Me aikuiset voidaan leikkiä omalla hiekkalaatikollamme ihmissuhdekiemuroissa, lapset voi jättää ulos niistä.

 

[Madicken04]

Tossa mihin vastasin/kommentoin puhutiinkin siitä että isommat lapset on muutaman kerran jätetty mummolaan ja väkisin keksitty tekemistä muutamalle tunnille että isovanhemmat saa haluamansa eli lapset hetkeksi hoitoon. Voin olla kummallinen, mutta kyllä mä tältäkin hetkeltä kaksisin kahden keskistä tekemistä mieheni kanssa pariksi tunniksi, ilman että sitä pitää väkisin kehittää. Mutta näitä perheitä on jossa suhde pyörii lapsien vuoksi, isä ja äiti on jo iät päivät sitten kaikonnut toisistaan ja mitää tarvetta kahden keskiselle ajalle ei ole. Se toimii varmasti kun lapset on pieniä. Mutta kun lapset kasvaa, eivätkä tarvitse enää niin vanhempia tulee ne ongelmat. Kun vanhemmat ei vaan enää osaa olla kahden, kun ei enää ole mitään yhteistä. Vaalikaa niitä liittoja, siitähän ne lapset on alkunsa saannut ja se kahden keskinen liitto on kaiken pohja.

juu, minulle jäi epäselväksi mitä siinä tarkoitettiin isommilla lapsilla, yli 1v ehkä?

Mutta siis meinasin että ihmiset - tai sanotaanko äidit - kypsyvät vähän eri tahtia tuohon erossaoloon vauvasta ja samalla se kaipuu kahdenkeskeiseen vapaa-aikaan miehen kanssa voi myös tulla vähän myöhemmin. On pariskuntia joiden tarvii saada sitä kahdenkeskeistä aikaa niin että lapsi pitää jättää iltahoitoon tai yökylään jo parin viikon ikäisenä että vanhemmat pääsevät tuulettumaan ja hoitamaan parisuhdetta. Monilla (kuten itsellänikin) taas vielä muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa tuo erossaolo pienestä tekee sen verran tiukkaa että vaikka periaatteessa keksisikin vielä jotain tekemistä miehen kanssa niin siitä ei osaa nauttia kun ajatus on kokoajan vauvan luona. Eli se parisuhdeaika voi olla rennompaa ja laadukkaampaakin kun sen saa viettää omassa kodissa vauvan nukkuessa viereisessä huoneessa.

Joillain tosissaan kestää vielä pidempäänkin ennen kuin pystyvät nauttimaan tuosta lapsen hoitoonlaittamisesta - ja sitten on todellakin he ketkä ovat "unohtaneet" parisuhteen niin etteivät enää tunne isompien lasten kanssakaan tarvetta sille yhteiselle ajalle eivätkä sen eteentullessa keksi mitään mielekästä tekemistä. Ja se on kyllä surullista.

 

[illuusia]

Niin, tuli mieleen että voisivatko he tulla joskus teille vauvaa "hoitamaan", siis viettämään aikaa?
Jolloin sinä voisit touhuilla vaikka kotihommia ja anoppi saisi hoitaa lasta?
Ei tarvitsis aina teidän lähteä heille jos se tuntuu raskaalta ja aikaa vievältä.

 

[liekkö]

En minäkään ole antanut meidän lapsia vauvoina hoitoon kuin omalle äidilleni, jota lapset ovat nähneet usein, heti syntymästään saakka.
Miehen vanhempia nähdään sen verran harvoin että vauvaiässä nuo ovat heitä vierastaneet, ei tulisi mieleenkään jättää silloin hoitoon, se on todella stressaava tilanne lapselle.
Ikävää että miehesi painostaa tuossa asiassa, lapsi kyllä ehtii viettää aikaa isompanankin mummon kanssa, sitten kun itsekin nauttii siitä.

Mieshän oli pyytänyt että saisi itse viedä LASTAAN sinne kotiinsa, mutta sekin oli liikaa ap:lle, edes muutaman tunninkin ajan. Koska ap ei voinnut sietää ajatusta että mies tekisi kuitenkin jotain muuta ja lapsi jäisi kahden mummonsa kanssa. Minusta miehellä on kyllä oikeus pyytää että voi viedä lapsensa hetkeksi mukanaan omaan kotiinsa.

Olisiko se oikein jos ap:n mies kieltäisi tapaamiset toisinpäin jos hän ei olisi mukana? Siis että isä ei anna äidin viedä lapsia äidinpuolen isovanhemmille niin että mukana on vaan äiti ja tämä lapsi?

Äidin ja isän oikeudet on yhtäläiset piste.

 

[Painostettu]

Etkö tule miehesi suvun kanssa toimeen lainkaan? Muistutan muutaman aikaisemman kirjoittajan tavoin että lapsillasi on oikeus muihinkin sukulaisiin joista sinä et pidä. Yrittäisit mieluummin avautua hieman osaltasi siihenkin suuntaan. On eri asia olla antamatta lasta hoitoon kuin rakentaa sairasta asetelmaa perheen ja suvun välille. Ihan sama mitä muut tekevät, kunhan itse toimii oikein ja rakentavasti.

Joskus elämä ei mene niin että saisi antaa lapsen hoitoon vasta sitten kun on siihen valmis. Omalla kohdallani koin, että oli hyvä kun sairaalareissuni ei ollut lapselle se ensimmäinen iso erossaolo, varsinkin kun sitä ei voinut mitenkään pohjustaa enää siinä tilanteessa.

Asia ei ole ihan noin yksipuolinen, että minä en tulisi toimeen heidän kanssaan. Olen ollut mieheni kanssa kymmenen vuotta ja alusta asti hänen vanhempansa, varsinkin äiti, on tehnyt selväksi että he eivät pidä minusta. Sanon anopille jotain mukavaa tai kohteliasta ja hän vastaa tiuskimalla. Yritän jutustella niitä näitä ja anoppi vain kääntää katseensa pois sanomatta sanaakaan. Minusta se on äärimmäisen epäkohteliasta ja nöyryyttävää, varsinkin kun se tapahtuu meidän ollessa siellä kylässä. Kymmenen vuotta he ovat väheksyneet ja arvostelleet minua ja tehneet kaikin tavoin selväksi etten ole yhtä hyvä kuin he. Anoppi äyskii ja nakkelee niskojaan, ihan sama kuinka kohtelias hänelle olen. Arvomaailmani on väärä, koska en ole täsmälleen samanlainen ihminen kuin he. Minulla on väärät harrastukset jne jne. En osaa tehdä mitään oikein. (Ihan ohimennen mainittakoon että minulla on korkeakoulututkinto ja vakituinen työpaikka ja terveet elämäntavat. Ei liity varsinaiseen aiheeseen, mutta selvennykseksi vain etten ole mikään "sosiaalipummi" konservatiivisten appivanhempien kauhuna).

Viimein tajusin että selviän kyläilyistä parhaiten, kun teen itseni mahdollisimman näkymättömäksi ja kuulumattomaksi. En puhu oma-aloitteisesti mitään (koska minulle on tehty selväksi ettei se ole suotavaa), vastaan vain jos joku sanoo minulle jotakin ja istun sohvannurkassa kuin haamu. Olen luonteeltani sosiaalinen ja puhelias, mutta minut on tehokkaasti laitettu "ruotuun".

Pari vuotta sitten mieheni sisko avuliaasti ilmoitti minulle, että kukaan heistä ei pidä minusta. No kai sen nyt olin jo itsekin tajunnut, hyvänen aika sentään.

Heillä on toki oikeus ajatella minusta mitä haluavat, mutta on aika raskasta yrittää tulla toimeen. Tätä on siis jatkunut kymmenen vuotta eikä loppua näy. Tässä ketjussa minua on käsketty "kasvamaan" ja nielemään omat tunteeni. Mitäpä luulette olenko jo niin joutunut tekemään vuositolkulla?

Ja siis vielä kerran: mieheni vanhemmat ovat tavanneet vauva viikottain ja sama tahti varmasti jatkuu vastaisuudessakin. En aio riistää lapseltani hänen toisia isovanhempiaan. Mutta se on liikaa, että minun pitäisi antaa 6 kk vauva anopille hoitoon vain siksi, että anoppi haluaa. Koko meidän perhe-elämä pyörii muutenkin sen mukaan mitä anoppi haluaa ja olen väsynyt siihen.

 

["Ukko"]

Ja sitten ihmetteletta miks ukot lähtee? Kun omitaan ne yhteiset muksut "äidin päätäntä vallan alle". Kuoleeko joku äiti siihen että lapsi on isällään muutaman tunnin?

 

[Painostettu]

En minäkään ole antanut meidän lapsia vauvoina hoitoon kuin omalle äidilleni, jota lapset ovat nähneet usein, heti syntymästään saakka.
Miehen vanhempia nähdään sen verran harvoin että vauvaiässä nuo ovat heitä vierastaneet, ei tulisi mieleenkään jättää silloin hoitoon, se on todella stressaava tilanne lapselle.
Ikävää että miehesi painostaa tuossa asiassa, lapsi kyllä ehtii viettää aikaa isompanankin mummon kanssa, sitten kun itsekin nauttii siitä.

Kiva kun joku ymmärtää minua Ei siis ole pelkästään kyse siitä, etten halua antaa vauvaa anopille, vaan siitä että en halua antaa vauvaa hoitoon kenellekään.

Tosiaan omat vanhempani ovat hoitaneet vauvaa 1 x 50 min ja 1 x 1h ja anoppi 1 x 40 min.
Mielestäni "hoitosuhde" on varsin tasainen eikä tässä ketään ole sorsittu.

 

[Madicken04]

Asia ei ole ihan noin yksipuolinen, että minä en tulisi toimeen heidän kanssaan. Olen ollut mieheni kanssa kymmenen vuotta ja alusta asti hänen vanhempansa, varsinkin äiti, on tehnyt selväksi että he eivät pidä minusta. Sanon anopille jotain mukavaa tai kohteliasta ja hän vastaa tiuskimalla. Yritän jutustella niitä näitä ja anoppi vain kääntää katseensa pois sanomatta sanaakaan. Minusta se on äärimmäisen epäkohteliasta ja nöyryyttävää, varsinkin kun se tapahtuu meidän ollessa siellä kylässä. Kymmenen vuotta he ovat väheksyneet ja arvostelleet minua ja tehneet kaikin tavoin selväksi etten ole yhtä hyvä kuin he. Anoppi äyskii ja nakkelee niskojaan, ihan sama kuinka kohtelias hänelle olen. Arvomaailmani on väärä, koska en ole täsmälleen samanlainen ihminen kuin he. Minulla on väärät harrastukset jne jne. En osaa tehdä mitään oikein. (Ihan ohimennen mainittakoon että minulla on korkeakoulututkinto ja vakituinen työpaikka ja terveet elämäntavat. Ei liity varsinaiseen aiheeseen, mutta selvennykseksi vain etten ole mikään "sosiaalipummi" konservatiivisten appivanhempien kauhuna).

Viimein tajusin että selviän kyläilyistä parhaiten, kun teen itseni mahdollisimman näkymättömäksi ja kuulumattomaksi. En puhu oma-aloitteisesti mitään (koska minulle on tehty selväksi ettei se ole suotavaa), vastaan vain jos joku sanoo minulle jotakin ja istun sohvannurkassa kuin haamu. Olen luonteeltani sosiaalinen ja puhelias, mutta minut on tehokkaasti laitettu "ruotuun".

Pari vuotta sitten mieheni sisko avuliaasti ilmoitti minulle, että kukaan heistä ei pidä minusta. No kai sen nyt olin jo itsekin tajunnut, hyvänen aika sentään.

Heillä on toki oikeus ajatella minusta mitä haluavat, mutta on aika raskasta yrittää tulla toimeen. Tätä on siis jatkunut kymmenen vuotta eikä loppua näy. Tässä ketjussa minua on käsketty "kasvamaan" ja nielemään omat tunteeni. Mitäpä luulette olenko jo niin joutunut tekemään vuositolkulla?

Ja siis vielä kerran: mieheni vanhemmat ovat tavanneet vauva viikottain ja sama tahti varmasti jatkuu vastaisuudessakin. En aio riistää lapseltani hänen toisia isovanhempiaan. Mutta se on liikaa, että minun pitäisi antaa 6 kk vauva anopille hoitoon vain siksi, että anoppi haluaa. Koko meidän perhe-elämä pyörii muutenkin sen mukaan mitä anoppi haluaa ja olen väsynyt siihen.

Tuota, antaako miehesi tosissaan perheensä kohdella sinua noin? Eikö se häiritse häntä millään lailla?

Jos tunnelma vierailuilla on tuollainen niin en kyllä ihan vapaaehtoisesti sinne kylään menisi, vaan mielummin sitten siinä vaiheessa kun itse kestän sitä eroa vauvasta päästäisin vauvan isänsä kanssa kyläilemään anoppilaan. Tosin jos miehen suvun suhtautuminen ja käytös olisi tuollaista niin tuskin oltaisiin heidän kanssaan missään tekemisissä, sama koskee luonnollisesti myös omaa sukuani. Kaikista ei tarvitse pitää mutta jonkinlaiset käytöstavat on kuitenkin hyvä omata.