Vauvakuumeinen mies ja synnytyskammoinen vaimo

Olemme naimisissa oleva pariskunta, mies 31v, minä 22v. Miehellä on nyt ilmaantunut ihan hirveä vauvakuume ja hän haluaisi jättää ehkäisyn samantien pois. Itse en ihan näin innokas ole, haluaisin odottaa ehkä ainakin vuoden tai kaksi, mutta suurin syy jarrutukselle on sairaalloinen synnytyspelkoni. Pelkästään sen ajatteleminen saa mut paniikkiin ja ahdistuksen partaalle ja toimintakyvyttömäksi, etten tiedä mitä tehdä. (Tosin vielä enemmän mua kauhistuttaa sektio). Panikoin vaikka ajattelisin, ettei minun edes ikinä tarvitse synnyttää jos en halua. Ei auta ajatella miten muutkin on menneet läpi sen taikka miten se on luonnollista, panikoin silti. En edes tiedä mitä odotan mahdollisilta vastauksilta, kai jonkinlaista "ei se niin kamalaa ole" juttua Vaikka onhan se kamalaa.. :'(

 

Oletko miettinyt vaihtoehtoa, että ottaisit ennen yritystä yhteyttä neuvolaan ja puhuisit siellä pelostasi? Mahdollista neuvolankautta on myös päästä synnytyssairaalaan pelkopolille, jossa synnytystä käydään läpi kätilön kanssa yksityiskohtaisemmin ja pelosta puhutaan sen läpikäymiseksi. Ajatuksena, että pelkoa olisi helpompi käsitellä, kun tietää mitä synnytyksen aikana tapahtuu.

Auttaisiko sinua siis tieto vai kokemukset? Netistä kun lukee synnytyskertomuksia (en tiedä oletko lukenut?) monesti annetaan synnytyksen kulusta ja tapahtumista karuja kuvia ja "selviytymistarinoita". En tarkoita sitä, etteikö synnytys olisi iso kokemus ja monille myös traumatisoiva, mutta varsinkin kokemattomilta tapahtumien kulut saattavat vaikuttaa/kuulostaa karummalta, mitä synnytys todellisuudessa oli.

Mie voin ainakin omasta kokemuksesta sanoa, että synnytys oli pelkästään positiivinen kokemus. Sanoin heti synnytyksen jälkeen minua hoitaneelle kätilölle, että voisin lähteä tähän vaikka heti uudestaan, jos raskausajan voisi jättää välistä. Mutta siis todellakin minulla oli helppo synnytys.

Ehkä itse ehdottaisin kompromissi ratkaisua, että odottaisitte vuoden-kaksi, jonka aikana kävisit pelkoa läpi? Vaikka synnytyspelosta tuskin koskaan pääsee eroon, ja voi olla todella lamaannuttava, voi siitä keskusteleminen ammatti-ihmisen kanssa kuitenkin auttaa kohtaamaan pelko...

Tsemppiä!

 

Minä suosittelen ehdottomasti mennä neuvolaan ja alkaa työstämään asiaa, itsekkin pelkään...mikä sinua eniten pelottaa synnytyksessä ? Itselläni kaksi synnytystä takana ensimmäisessä en osannu pelätä toiseen keksin hieman pelkoa mutta nyt kolmatta yritellään ja mielessäni selvät sävelet =) Toivottavasti saat helpotuksen pelkoon... kai se meitä kaikkia mietityttää tavalla tai toisella =)

 

Mä en aivan täysin panikoi mutta olen todella kauhuissani kun ajattelen synnytystä. Mulla se ei ole tiedonpuutetta, olen täälläkin esim lukenut yksityiskohtaisia tarinoita synnytyksistä ja muualtakin lukenut sekä myös nähnyt aitoa videopätkää ponnistusvaiheesta ja se on ihan kauheeta :O Sektio olisi ihan jees kyllä mutta pitkät paranemiset kuulostaa huonolta tavalta aloittaa ihanaa vauva-arkea. Pelkästään mua hirvittää jo se, että edes mitään piikkejä tuupattaisiin selkärankaan, hhuuii! Kipu mua ei sinänsä pelota yhtään kun kuitenkin yksi harrastuksista on tietyllä tapaa tatuoinnit mutta se kaikki muu siihen liittyen, huh. Kaikki ne repeämätkin on sellasen tason juttuja mitä en halua edes kuvitella. Mulle se kaikki tietoisuus asioiden etenemisestä on ollut vuosikausia yksi suurin syy minkä takia en halunnut ajatellakaan lapsen hankintaa.
Mutta silti tässä sitä vain vääjäämättä asiaa viedään miekkosen kanssa etiäppäin, askel kerralla

Mä kyllä sitä vauvantekoa lykkäisin ihan vaan sen takia ettei tunnu olevan valmis. Olet kuitenkin vain 22-vuotias, joten aikaa on vaikka kuinka paljon vielä itse nimittäin 31 ja nyt vasta "herännyt". Ehkä ne pelotkin sitten laantuu kun olet muutenkin valmis? Kuitenkin silloin on hyvä pitää mielessä, että kyllä, se sattuu ihan helvetisti, mutta ei siihen ole länsimaissa perusterveet naiset varmasti vuosikymmeniin enää kuolleet

 

Mäkin tiedän yhtä sun toista, on katsottu videota ja luettu ties mitä, tosin nykyisin en enää lue ikäviä juttuja, vain hyviä tarinoita. Kaikkein eniten kai pelottaa juuri se kipu, kun ei tiedä millaista kipua se on ja miten tuskallista se on,.. mulla on tosi matala kipukynnys. ja toiseksi pelottaa jos esim. pitäisi mennä sektioon, käynnistää synnytys, ottaa lapsi imukupilla ulos tai jos se olisi perätilassa. Kaikki komplikaatiot siis. Jos kaikki menisi ihanteellisesti ilman komplikaatiota, esim. haaveilen vesisynnytyksestä, niin ehkä sen kivunkin kestäisi paremmin. En tiedä.

Synnytyksen jälkeen kammottaa ompelu, jälkikivut, vatsan painelu?...

Ahdistuksen huippu oli, kun mies vielä sanoi, ettei hän tulisi sinne huoneeseen missä synnytys tapahtuu. No siitähän nostin äläkän ja nyt se on jo lupautunut tulla Että yksin vielä pitäisi.. Ei sillä taida olla mitään käsitystä

Niin, mun mielestä nyt on vaan niin huono hetki. Yritän saada ainakin miehen miettimään vuoden kahden lisäaikaa. Että saatais muutenkin elämä järjestykseen. Sillä nyt vaan tuntuu olevan niin kiire!

 

Hyvähän se on miehen kiireillä asian kanssa kun ei sillä siimahäntien lisäksi ole mitään käytännön osaa eikä arpaa koko asiaan ja varsinkin jos ei huolisi synnytyssaliin edes tulla ai ai ai
Mä oon kyllä sanonut miehelle, että jos mäkin sen kärsimyksen joudun käymään läpi, ja hänen "vikansakin" puoliksi koko asia niin kyllä sitte muuten kärsii hänkin sen koko prosessin läpi siellä synnyttäessä ja siitä ei edes keskustella
Tosin en kyllä hänen edes toivo olevan siellä 'bisnespuolella' katselemassa ettei raukka saa mun "paikoista" mitään kauhukuvia mieleensä. Toki saa kurkkia jos huolii mutta EHDOTTOMASTI ei saa kylläkään siellä puolella kuvata

 

Jos kaipaat lohduttavaa ja kannustavaa "ei se niin kamalaa ollut" tarinaa, niin tässäpä sellainen:

Synnytys käynnistyi lapsivesien menolla rv 38+7, klo 23. Oltiin just käyty nukkuu kun tuntui pari pientä supistusta, ei kipeää ja samalla tuli pari teelusikallista vettä.

Nousin ylös, herätin miehen ja vettä tuli aina supistuksen yhteydessä. Siitä sitten meni suihkuun kun supisteli enenmmän selän puolelle ja suihku auttoikin.

Noin tunnin päästä, klo 00 alkoi supparit jo tehdä kipeää, mutta silti samalla pakkailin laukkua mukaan synnärille. Mies soitti taksin.

Naistenklinikalla oltiin noin klo 00.30, mut tutkittiin ja olin 3 senttiä auki, pääsin synntyssaliin.

Lääkäri salissa tutki, olin 4 senttiä auki ja tilasivat mulle epiduraalin, klo oli noin 1. Hengittelin välillä ilokaasua kun odottelin anestesialääkäriä joka siis laittaa epiduraalin.

Klo oli n. 1.30 kun lääke alkoi auttaa ja hyvin auttoikin, monitori näytti että supistelee mutta itse en enää tuntenut mitään, oli tosi hyvä olla ja pystyin lepäämään ja juttelemaan miehen kanssa niitä näitä.

Epiduraali vaikutti noin kaksi tuntia, supistuskipu alkoi pikkuhiljaa palailla ja kätilö katsoi taas kohdunsuun tilanteen. Olin 10 senttiä auki ja sain alkaa harjottelemaan ponnistamista. Se sujuikin niin hyvin, että neljäs ponnistus ja poika oli maailmassa.

Ihana, lämmin ja rakas käärö nostettiin kainaloon lämmittelemään. Ponnistusvaihe oli 12 min.

Poika vietiin puettevaksi ja mitattavaksi, samalla sain ponnistaa istukan joka tuli ongelmitta ja oli kaiken lisäksi ihan sydämen muotoinen kun kätilö mulle sitä esitteli..

Sitten kätilö sanoi laittavansa puhditusainetta, joka kirvelee mutta ei puuduta koska se olisi yksi piikki lisää eikä minulle tarvinnut kuin kaksi tikkiä pieniin nirhaumiin. Aine kyllä tosiaan kirveli mutta sain samalla hengitellä ilokaasua ja keskityin siihen, pari sekuntia ja homma oli ohi.

Sain pojan takaisin tissille, siinä menikin tunti rauhassa makoillessa, jätin pojan isin syliin ja menin suihkuun.

Jälkisupistukset oli se inhottavin kohta, imetys vielä lisäsi niitä, mutta niissäkin auttoi panadol ja tieto siitä että pitääkin supistella kunnolla jotta kohtu palautuu rasituksesta. Mua ei käyty painelemassa kuin kaksi kertaa ja olivat molemmilla kerroilla ammattimaisia eikä turhan kovakouraisia.

Synnytyksen kokonaiskesto oli siis 4h 30 min, poika oli 2835g ja 47 cm, päänympärys 33 cm.

Ei jäänyt mitään traumoja, ja sanoinkin että voisin tosiaan lähetä tekemään saman homman heti uusiksi, jos saisin tosiaan skipata raskausajan, oon niin huono odottamaan ja pitkästyn helposti.

Ja niinhän siinä kävi että kesällä suuntaan jälleen Naistenklinikalle, kunhan tämä odotus on ohi.

Onnea teille yritykseen, odotusaika ja synnytys vie vain pienen hetken ja kipu kyllä unohtuu, lapsen pusut ja halit ja kosketus kestää mielessä ikuisesti.

 

Mrs S: ei kamalasti kannata pelätä etukäteen se on kuitenkin niin luonnollinen tapahtuma siinä on koko aika apuja ja kivunlievityksiä on hyvin tarjolla kun niitä vaatii ja kivunlievityksenkin voi käydä jo etukäteen läpi, itse olen ensimmäiseltä saanut puudutuksen ja toisen tehny luomuna ja ihme kyllä minulla ei ponnistusvaihe satu ollenkaan ainoastaan kipua tuottaa avautumissupistukset mutta niistäkin on selvitty, ei voi luvata täysin kivutonta mutta mielestäni se ei koske niin kovaa kuin puhutaan... sitä kipua en osaa kuvata mutta ainenkin minä koin että hengityksellä pystyi vaikuttamaan kipuun kamalasti sillä kuuluisalla elokuvahengittelyllä sain katkaistua kivun kärjen. Toivottavasti annat itsellesi aikaa tulla asian kanssa sinuiksi, onnea tulevaisuuteen =)

 

Luota omaan kroppaasi! Muista, että kivunlievitystä saa! OIkeasti, ei se niin kamalaa ole, sanoo allekirjoittanut joka meinasi pyörtyä tuskasta kun korvareikiä laitettiin. Pelkäsin synnytysen olevan kamalaa, repeäväni ja ties mitä. Loppujen lopuksi hyvin meni molemmat synnytykset. Ensimmäinen on aina ensimmäinen ja se tuntematon jännittää ja pelottaa.
Loppuraskaudessa (se kun on melkein kaikille aika raskasta aikaa ison mahan kanssa) on jo melkein sama et sattuuko kuhan pääsee siitä olosta pois

Kakkosen synnytys oli musta aivan ihana, vedet meni, siitä 3h päästä alkoi säännölliset supistukset ja siitä tunti niin oltiin sairaalassa, suihkussa vietin suurimman osan ajasta kunnes sain spinaalin. Koko synnytys kesti säännöllisistä supistuksista laskettuna 4h.

Rohkeasti vain puhumaan pelostasi ja sitä käsitellään raskausaikanakin, pelkopolille pääset myös jos haluat!

 

Kiitos kaikille vastauksista. Ennen en halunnut edes miettiä koko asiaa, saatika puhua siitä, sillä se aiheutti niin pahan ahdistuksen, mahakivun ja painajaisiakin. Itse asiassa vasta nyt kerroin aviomiehelleni asiasta, hän on onneksi ottanut sen hyvin eikä ainakaan pahentanut pelkoani. Jatkamme siis puhumista, vaikka se ahdistaakin, eiköhän se tästä vähitellen Pitää vaan ottaa positiivinen asenne. Ehdottomasti haluaisin raskaana ollessa käydä rentoutumis- ja hengityskurssin, siitä tuskin voi haittaa olla. !

 

Synnyttäminen on ihanin kokemus ikinä! Minulla on kolme synnytystä takana - kaikki täysin luomuna ilman mitään kivunlievitystä ja ongelmia. Suurin lapsista oli 4,5 kiloinen eli sellaisesta isommastakin voi selvitä ihan rennosti ilman kivunlievitystä =) Positiiviset ajatukset vauvasta ja antautuminen kivulle auttavat todella paljon. Jos koittaa paniikissa pistää vastaan, se tuntuu pahemmalta. Rentona antautumalla synnytys etenee nopeammin eikä kipu tunnu pahalta. Siinä menee sellaiseen rauhalliseen transsitilaan eikä edes huomaa mitä ympärillä tapahtuu. Kun ajattelet, että jokainen supistus tuo vauvan lähemmäksi, saat ihanan palkinnon kuin huomaamatta syliin ja kaikki onkin nopeasti ohi.

Minäkin pelkäsin esikoisen loppuraskaudessa vaikka mitä. Itse tilanne menikin sitten huomaamatta ponnistusvaiheeseen enkä ehtinyt saada mitään kivunlievitystä. Seuraavissa en sellaisia sitten edes kaivannut, kun tiesin pärjääväni aivan loistavasti ilmankin =)

Kehottaisin minäkin kuitenkin vielä odottelemaan vähäsen, jos et tunne itseäsi valmiiksi asiaan. Muista, että olet sidoksissa lapseen lopun ikääsi oli mies kuvioissa mukana tai ei. Sinun täytyy olla itse valmis siihen kaikkeen. Synnytys on vain pieni lyhyt hetki, mutta äitiys kestää lopun ikääsi.