Mulla on väitöskirja kesken ja kamala vauvakuume. Teen vieläpä sellaista väitöskirjaa, etten voi suorittaa sen kokeellista osuutta raskaana lainkaan. Jos olisi pelkkiä kirjoitustöitä, niin tuntuu siltä, että mikäs siinä olisi raskaaksi tullessa. Siinähän voisi (toivon mukaan) vielä tehdä monta kuukautta opintoja raskauden aikana. Mutta nykyisellään joudun siis käytännössä jättämään opinnot kesken koko raskauden ja imetyksen ajaksi. Jos siis niin onnellisesti kävisi, että raskaaksi tulisin. Nyt on menossa yk10, eikä merkkiäkään raskautumisesta ole näkynyt.
Sanoisin omana mielipiteenäni, että kannattaa aloittaa yrittäminen kun haluja on (ja kun mahdollisuuksiakin on riittävästi, eli kun mahdollisesta vauvasta kykenee huolehtimaan). Mä en itse jaksa panna kovin paljoa painoa sille, että kummallakin osapuolella pitäisi olla vakiduuni tai että olisi omistusasunto, perheauto ja muut täydellisen keskiluokkaisen perheidyllin mukaiset puitteet. Jos on rakkautta ja rauhaa ja tasapainoa ja sen verran hyvät olosuhteet, että lapsen perustarpeet voi tyydyttää, niin kyllä se siitä varmaankin. Ja opiskelijalla on tosiaan aikaa ja joustomahdollisuuksia enemmän kuin työelämässä olevilla.
Minusta tuntuu nyt vähän siltäkin, että jos olisin nyt perustutkintoa suorittamassa, niin en yhtään empisi koko vauvaprojektin aloittamista. Perustutkinnossa on jollain lailla kuitenkin kyse "vain" omasta pätevöitymisestä, ja oma asiahan se on, missä vaiheessa haluaa perheensä perustaa. Väitöskirjan kanssa on se ongelma, että jos sitä tekee osana tutkimusryhmää ja jos projektiin on sidottuna paljonkin apurahoja / projektirahoja / yliopiston koelaitteistoa jne. niin sitten tuntuu vähän, että aiheuttaako siinä muille hankaluuksia, jos jää pitkälle tauolle. Ainakin mahdollisten tulosten julkaisu viivästyy. Jos kyseessä on sellainen projekti, että nopea julkaisu olisi hyvä (tai jos jopa jonkun tuloksen mahdollisimman nopea julkaisu on vähän niin kuin yksi koko väikkäriprojektin kantavista ideoista), niin toki sitä tuntee sitten laittavansa kapuloita rattaisiin. Ja ajattelee, että kun muutkin ovat tähän panostamaan, niin olen varsinainen petturi jos nyt hidastelen.
Toisaalta voi olla, että omalle tilanteelle on aina sokea. Mä otan niin helposti syyllisyyttä kaikesta, että ehkä nyt ihan turhaan ajattelen, että väikkärivaiheessa olisi jotenkin erityisen hankalaa saada lapsi. Ehkä se ei ole oikeasti sen suurempi juttu kuin perustutkintovaiheessakaan. Ja toisaalta jos vauvakuume on niin kova, ettei tutkimukseen malta jaksaa keskittyä, niin onko se hyvä sitten sekään.
Kuten sanottua, meille saisi lapsi nyt tulla, mutta eipä ole vielä ollut tullakseen. Muita kannustaisin tekemään ratkaisunsa ihan sen mukaan, mikä itsestä parhaalta tuntuu. Kyllä opintoja voinee jatkaa lapsenkin kanssa. On niin ennenkin tehty. Ja jos se ei onnistu, niin sitten ei. Ei sitä koskaan kuitenkaan tiedä, mihin suuntaan tämä elämä milloinkin heittelee.