Huh... Mun on nyt pakko kertoa ajatuksesta, joka tuli mun päähän tänään. Tää ei millään tavalla vaikuta tän hetkiseen vauvakuumeeseen tai mihinkään muuhunkaan, mutta oltuani koko päivän kyläilemässä tuon reilun 2-v, uteliaan, uhmaikäisen ja vilkkaan pojan kanssa, kävi mielessä ajatus, et luojan kiitos meillä ei tärpänny vielä vajaa vuos sitten. Olin aivan naatti kun sain vihdoin kaverin kiinni autoon, siirrettyäni ensin etupenkkiä eteenpäin niin paljon kun vaan saa, lapsen kumisaappaiden ulottuvilta, joilla oli astunut talvella keräämättä jääneeseen koiran kasaan, rukkaset tuhannen kurassa, joka oli levinnyt myös omaan villakangas takkiini. Olin nukuttanut lasta vieraassa paikassa 1,5h saman mittaisille päiväunille, sen jälkeen kun lapsi oli kaksin käsin ladannut muumi-keksejä suustaan alas ja juonut putkeen kaksi pillimehua, ennenkun mä edes huomasin ja ehdin puuttua asiaan, soitellut hermoja raastavia pianokonserttoja, juossut ympyrää viattoman pikku koiran perässä, levitellyt kyseisen koiran nappulat pitkin, lähes hajoittanut isäntäperheen isännän joululahjaksi saadut langattomat kuulokkeet jne, jne... Tuli siinä mieleen, et jos mulla oli tässä nyt vielä ihan pieni vauva, jonka tarttis olla tissillä vähän väliä ja lopun ajan saada nukkua, niin en kyllä tietäis mitä tehdä.
Nyt kun tuo hilpeyttäkin herättänyt lapsonen nukkuu kuin enkeli, puolustelen ajatusta hiljattain sattuneella mummun kuolemalla (olen nukkunut todella huonosti sen jälkeen, ja olen todella väsynyt), koulun lopun aiheuttamalla stressillä jne...
Onhan vanhemmat kautta aikojen selvinnyt vastaavasta tilanteesta ja mahdollisesti useamman lapsenkin kanssa. Se hetki vaan oli jotenkin niin käsittämätön, et nauroin sitä miehellekin...
Toisaalta mulla on ollu jännä tunne, et nyt ois ehkä voinu tärpätä. Reilun viikon on alavatsassa tuntunut kevyttä painetta, rinnat on hiukan arat, nenästä tuli tänäkin aamuna verta, vessassa oon juossu tänäänkin varmaan reilun 10 kertaa, aamulla on ollu ennen aamiaista oksettavan huono olo ja kuitenkin koitan mitätöidä näitä tuntemuksia koko ajan ja uskon, että täti tulee, viimeistään ens tiistaina. Lupaan testata vasta viikon päästä. Sit on jo pari päivää pisimmän mukaan myöhässä ja mahdollisuus tärppiin siis kasvanut. Tai siis plussan mahdollisuus on silloin parantunut. Mutta odottelen sen tädin ensin. Kyllä se sieltä pyyhältää, ihan niinkun ennenkin.
Tää on kamalaa, mut kerron senkin nyt kuitenkin. Toi uhmaikäinen riiviö siis sai alkunsa 4,5 vuoden yrityksen jälkeen luomuna sellaisessa kierrossa, jonka aikana olin ensin kuullut isoisäni (vasta kuolleen mummun miehen) sairastavan keuhkosyöpää, joka on levinnyt mm myös luihin. Tämän kuullessani ilmoitin miehelleni, et nyt lähdetään hoitoihin, koska olen sanonut papalle, et sitä ei päästetä pois ennenkun mä oon lisääntynyt. Hoitoihin ei siis ehditty edes varaamaan aikaa, kun plussa pärähti tikkuun. Pappa kuoli pojan ollessa 7kk vanha. Muutamia viikkoja sitten olin yhden kaverin kanssa ajelemassa, kun valittelin nykyistä tilannetta (vauvaa ei vaan tahdo kuulua). Siinä puhuessani sanoin näin "kenenhän tarvii kuolla nyt, et mä tulisin raskaaks?". Kun kuuli mummuni kuolemasta, tää kaveri soitti ja kysyi (tietty osanottojen ja voinnin tiedustelun jälkeen, hiukan varovaisesti) " et sattuis raskaana olemaan?"...
Ihan kamalaa. Sit kun nyt on ollu sellanen olo, et oisko tärpänny, niin mulle tuli ihan kamala olo. No se selviää viikon sisällä. Mut kun ajattelin ton kaverin sanoja, niin heti ensimmäisenä ajattelin, et jos nyt olisin raskaana, ni en kyl ikinä enää pystyis toivomaan raskautta, jos se aina vaatii jonkun muun hengen.