vierailija
Meille syntyi noin viikko sitten toinen lapsi ja baby blues on vielä vahvana ja esimerkiksi itkeskelen helposti.
Suurin ongelmani on, että synnytys tuntuu muuttaneen tunteeni 2-vuotiasta esikoista kohtaan.
Kyllä te tiedätte, mitä äiti lastaan kohtaan tuntee ja vielä synnytykseen lähtiessäni, tunteeni esikoiseen olivat juuri sellaiset, ilman mitään epäilystä.
Kun hänet tuotiin synnärille vierailulle, kuvittelin olevani maailman onnellisin nähdessäni hänet jälleen ja halatessani häntä, mutta lapsen kanssa oleminen tuntuikin jotenkin luonnottomalta.
Sama jatkui kotona. Esikoisen vartalo sylissä tuntuu vieraalta ja isolta. Käytös on toki uhmaiän takia ollut rankkaa jo raskausaikana, mutta nyt en jaksaisi yhtään suhtautua uhmailuun kaikella rakkaudella.
En edes osaa kuvailla tai kertoa esimerkkejä enempää. En vain tunne sitä suorastaan kipeää tekevää rakkautta seuratessani esikoisen touhuja.
Minun tekisi vain mieli pesiä kuopuksen kanssa.
Olenko ainoa?
Onko kenenkään muun mielestä esikoinen tuntunut vieraalta, kun uusi vauva on tullut taloon ja helpottaako tai normalisoituuko tämä, kun hormoniräjähdys ja baby blues helpottaa?
Älkää kiltit, tulko tähän ketjuun kertomaan, että olen tunnevammainen, sillä siltä juuri itsestäni tuntuu ja tarvin apua, en haukkuja.
Neuvolassa tuskin uskallan tästä puhua, ainakaan ihan suorin sanoin, sillä tämä asia hävettää aivan valtavasti ja tuntuu aivan mahdottomalta sanoa tätä ääneen, etenkään kenellekään kasvotusten.
Suurin ongelmani on, että synnytys tuntuu muuttaneen tunteeni 2-vuotiasta esikoista kohtaan.
Kyllä te tiedätte, mitä äiti lastaan kohtaan tuntee ja vielä synnytykseen lähtiessäni, tunteeni esikoiseen olivat juuri sellaiset, ilman mitään epäilystä.
Kun hänet tuotiin synnärille vierailulle, kuvittelin olevani maailman onnellisin nähdessäni hänet jälleen ja halatessani häntä, mutta lapsen kanssa oleminen tuntuikin jotenkin luonnottomalta.
Sama jatkui kotona. Esikoisen vartalo sylissä tuntuu vieraalta ja isolta. Käytös on toki uhmaiän takia ollut rankkaa jo raskausaikana, mutta nyt en jaksaisi yhtään suhtautua uhmailuun kaikella rakkaudella.
En edes osaa kuvailla tai kertoa esimerkkejä enempää. En vain tunne sitä suorastaan kipeää tekevää rakkautta seuratessani esikoisen touhuja.
Minun tekisi vain mieli pesiä kuopuksen kanssa.
Olenko ainoa?
Onko kenenkään muun mielestä esikoinen tuntunut vieraalta, kun uusi vauva on tullut taloon ja helpottaako tai normalisoituuko tämä, kun hormoniräjähdys ja baby blues helpottaa?
Älkää kiltit, tulko tähän ketjuun kertomaan, että olen tunnevammainen, sillä siltä juuri itsestäni tuntuu ja tarvin apua, en haukkuja.
Neuvolassa tuskin uskallan tästä puhua, ainakaan ihan suorin sanoin, sillä tämä asia hävettää aivan valtavasti ja tuntuu aivan mahdottomalta sanoa tätä ääneen, etenkään kenellekään kasvotusten.