vauva, isä ja anteeksiantamisen vaikeus

[armotonko]

Ollaan jo +/-40 v. pari. Suhde 4vuotta, kummallakin edellisestä liitosta lapsi.
Tulin raskaaksi suunnittelematta, yhdessä päätimme pitää lapsen.
Nyt lapsi on 1,5v. Aika on ollut todella rankkaa monesta syystä, ja käytännössä olen hoitanut lapsemme ihan yksin. Vauva-aijasta 4kk meni valvoessa, vauvalla oli koliikki. Monien eri syiden takia, mukaanlukien tolkuton väsymys sairastuin sitten keväällä masennukseen. Hakeuduin lääkärille ja sain ensihätään psykologille ajan ja lääkkeet. Ne auttoivat hieman. Lopulta itkin kaiket päivät kotona, oksensin, maitohan loppui jo 1. kk:den aikana, paino tippui alle 5kg normipainon, lopulta kuukautiset loppuivat, sydämen rytmihäiriöt olivat päivittäisiä, päästä katosi kokonaisia päiviä jonnekkin..muisti vain petti, kirjoitukseni oli täynnä virheitä jne.. miestä pyysin apuun, pyysin ottamaan vanhempainlomaa tai omaa vapaata, hän aina lupasi että auttaa, ja lopulta keväällä auttoikin niin että antoi minun nukkua 2-3 yötä viikossa (tosin unirytmi oli jo niin sekaisin etten nukkunut).
Nyt tajuan miten monta arvokasta hetkeä menetin, suren niin kovin tuon vauva-ajan "valumista" pimeyteen, stressin syövereihin että vaikka jo helpottaa ja käyn terapiassa/lääkitys on kohdallaan, olen niin vihainen miehelle.. meidän ongelmien syiden juuret olivat sielläpuolella, hän jätti minut myös ihan yksin kun olisin tarvinnut apua/tukea. Vaikka hän nyt tiedostaa nuo asiat ja on pahoillaan, en saa siis koskaan tuota aikaa takaisin ja tähän toipumiseen menee vielä aikaa.
Jotenkin tuntuu että nyt on liian myöhäistä enää meidän parisuhteen korjaantua, olen ka´malan katkera ja välillä ihan rehellisesti vihaan miestä.

 

["vieras"]

Ymmärrän, että olet katkera/vihainen miehellesi. Koin vähän vastaavanlaisesti meidän ensimmäisen vuoden. Meillä oli kanssa koliikkivauva ja vähänuninen muutenkin. Mies oli masentunut ja purki pahaaoloaan muhun, jolloin joudun olemaan toisen henkisenä roskiksena ja yksin perheessä vastuussa vauvasta ja arjesta. Mulla myös tuli pahoja uniongelmia univajeen takia, enkä saanut enää nukuttua, vaikka mahdollisuus olikin.

Mä uskon, että te voitte saada teidän parisuhteen korjattua. Me saimme, mutta työtä se vaati molemmilta. Sun tarvis tulla kuulluksi noissa tunteissa, mitä sulla on. Eikä nuo tunteet nopeasti mene ohi.

Tsemppiä!

 

[Armotonko]

Luottamuspulahan tästä kaikesta on jäänyt myös. Mies lupasi niin montakertaa kaikkea, mutta ennekuin olin lähes laitoskunnossa, hän tavallaan "muisti" minutkin.. ja minä todella yritin pyytää apua ja puhua. Nyt olen tyhjä...

 

[näitä mummoiän äitejä]

No voi jeesus.

Eihän tosta mitään tule. Sairastuit ja nyt syytät miestä sairastumisestasi.

Parempi erota saman tien eikä kitua. Lapsen voit jättää isälleen, jos kerran sinusta ei äidiksi ole.

 

["hmmm"]

Voisiko ajatella, että vauvaikä on yksi vaihe monien joukossa, eikä ladata siihen käsittämättömiä odotuksia. Joillain - kuten myös meillä - vauva-aika on ihan käsittämättömän perseestä, elämän kamalinta aikaa. Jos yrittäisi hyväksyä tapahtuneen ja ruveta tekemään töitä pariuhteen eteen esim terapeutilla. Jos tuntuu, ettei luottamus palaa, niin sitten erota. Muuten - ehkä entistä vahvampana - jatkaa perheenä...?

 

[astrolabe]

Tuletko onnellisemmaksi, jos jätät miehesi verrattuna siihen, että voisitte yrittää tämän pohjalta paremmin ymmärtää toisianne ja kasvaa parina sekä vanhempina?

 

["vieras"]

Tuletko onnellisemmaksi, jos jätät miehesi verrattuna siihen, että voisitte yrittää tämän pohjalta paremmin ymmärtää toisianne ja kasvaa parina sekä vanhempina?

Ymmärrän, että sinä olet seitsemännessä taivaassa, kun sait eilen terveen pojan. Mutta tämän tasoiset neuvot... voi yrjö!

 

[toinen vieras]

[QUOTE="vieras";28853827]Ymmärrän, että sinä olet seitsemännessä taivaassa, kun sait eilen terveen pojan. Mutta tämän tasoiset neuvot... voi yrjö![/QUOTE]

No tätä kommenttia en käsitä ollenkaan. Minusta Astron kommentti oli varsin hyvä.

Mikäs vierasta mättää? Kateus?

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";28853827]Ymmärrän, että sinä olet seitsemännessä taivaassa, kun sait eilen terveen pojan. Mutta tämän tasoiset neuvot... voi yrjö![/QUOTE]

Mikä vika tuossa neuvossa oli? Odotit ilmeisesti vain hetkeä, että pääset jotain pahaa sanomaan kun toiset ovat onnellisia. Outo olet.

 

[jaa...]

No minusta tuossa Astron neuvossa ei ole mitään vikaa. Meillä oli vauva-aika aikoinaan ihan tuollaista kuin ap:lla. Mies kasvoi lopulta aikuiseksi ja alkoi auttamaan. Nykyään mitä ihanin isä ja aviomies, toista yhteistä odotetaan. Pointtina se,ettei mun katkeruus vauvavuodesta olis kyllä edistäny omaa onneani yhtään.

 

[astrolabe]

[QUOTE="vieras";28853827]Ymmärrän, että sinä olet seitsemännessä taivaassa, kun sait eilen terveen pojan. Mutta tämän tasoiset neuvot... voi yrjö![/QUOTE]

Parisuhteessa ois hyvä muistaa, että olemme kaikki inhimillisiä ja teemme virheitä. Jos virhe ei ole järjettömän suuri ja siihen voidaan puuttua ja saada aikaan muutos, niin siihen kannattaisi pyrkiä. Kukaan ei ole vailla huonoja puolia, mutta niiden kanssa on tultava toimeen, jos ei meinaa yksin elää.

Vastaavasti toinen ihminen voi ylittää häneen liitetyt odotukset toisinaan.

Mites se menikään? Katkeruus on kuin joisi itse myrkkyä ja odottaisi jonkun toisen kellahtavan kuolleena maahan. Vaikkette voisi yhdessä jatkaa niin luovu katkeruudesta. Surua voi tuntea, mutta katkeruudella et tee mitään.

Lapsenneon pieni, vielä ehtisi olla osallistuva isä; sinun kanssasi tai ilman.

 

[Doves]

Sinuna keskittyisi tähän hetkeen. Kaikilla menee ensimmäiset hetket vauvan kanssa ihan ohi, hormoonit tekevät kepposia on masennusta, väsymystä jne.
Kyllä muakin harmittaa, kun olin sairaalassa sektion jäljiltä niin kipeä ja väsynyt, että en nauttinut vauvasta yhtään.Meni monta kuukautta kunnes rakastuin häneen. Haluaisin mennä takaisin ajassa ja paijailla ja suukotella lasta. Tosiasia on, että mennyt on mennyttä ja otan nyt takaisin sen minkä silloin menetin.
"Tikulla silmään joka menneitä muistelee".

 

[Armotonko]

Voin vakuuttaa että nämä kaikki asiat ovat vaikuttaneet myös lapseemme, tasanvarmasti ei hyvällä tavalla. Se että sairastuin ei ole kenenkään vika, mutta sitä edesauttoi miehen puolelta ilmitulleita asioita, joita hän on salaillut ja valehdellut. Lisäksi tuli paljon muutakin jota mies ei kylläkään voinut ennakoida. Hän jätti minut yksin pähkäilemään..totesi vain että no mieti nyt haluatko enää jatkaa.. olin rättiväsynyt jo valmiiksi muutenkin. Hän siis poistui elämästämme fyysisesti 1,5 kk.deksi! Nyt hän on pahoillaan, ja toki kun lapsi kasvaa, se tulee ainavain tärkeämmäksi. Itse en olisi enää katsonut päivääkään, mutta lapsen vuoksi hain meille vielä yhteisapuakin perheneuvolasta. Ja siksi vieläkin vaan sinnittelen ja yritän.
Toivon että pystyn vielä olemaan normi suhteessa hänen kanssaan, luottamaan ja tiedän että minun on tultava itse kuntoon ensin..

 

["vieras"]

Tuletko onnellisemmaksi, jos jätät miehesi verrattuna siihen, että voisitte yrittää tämän pohjalta paremmin ymmärtää toisianne ja kasvaa parina sekä vanhempina?

Tässä on hyvä pointti.

Luulen ymmärtäväni miltä aloittajasta tuntuu, itse jouduin kokemaan ihan uskomatonta paskakohtelua esikoisen syntymän jälkeen, sairastuin vakavaan masennukseen ja se vuosi meni ihan sumussa ja kamalassa ahdistuksessa. En jaksanut edes erota, vaikka siinä tilanteessa se olisi ollut ainoa järkevä ratkaisu, kun mieheltä ei herunut ymmärrystä.

Monta kertaa noiden tapahtumien jälkeen riideltiin, purin vihaa ja katkeruutta mieheen joka katui ja pyysi anteeksi, oli halukas tekemään kaikkensa että en jättäisi. NYT mulla on mies joka kuuntelee ja on tukena, lapsilla ihana isä ja ehjä perhe. Välillä huonoja muistoja nousee esiin ja katkeruus nostaa päätään, ja joskus pelkään että enimmäinen vuosi on jättäyt jälkensä lapsen ja minun suhteeseen ja lapsen tunne-elämään. Ei ne vanhat asita mihinkään muuttuisi eroamalla. Joutuisin luopumaan puolison tuesta ja lapsilta hajoaisi perhe. Uskon etät aika auttaa vielä pääsemään eroon lopustakin vihasta ja katkeruudesta.