A
armotonko
Vieras
Ollaan jo +/-40 v. pari. Suhde 4vuotta, kummallakin edellisestä liitosta lapsi.
Tulin raskaaksi suunnittelematta, yhdessä päätimme pitää lapsen.
Nyt lapsi on 1,5v. Aika on ollut todella rankkaa monesta syystä, ja käytännössä olen hoitanut lapsemme ihan yksin. Vauva-aijasta 4kk meni valvoessa, vauvalla oli koliikki. Monien eri syiden takia, mukaanlukien tolkuton väsymys sairastuin sitten keväällä masennukseen. Hakeuduin lääkärille ja sain ensihätään psykologille ajan ja lääkkeet. Ne auttoivat hieman. Lopulta itkin kaiket päivät kotona, oksensin, maitohan loppui jo 1. kk:den aikana, paino tippui alle 5kg normipainon, lopulta kuukautiset loppuivat, sydämen rytmihäiriöt olivat päivittäisiä, päästä katosi kokonaisia päiviä jonnekkin..muisti vain petti, kirjoitukseni oli täynnä virheitä jne.. miestä pyysin apuun, pyysin ottamaan vanhempainlomaa tai omaa vapaata, hän aina lupasi että auttaa, ja lopulta keväällä auttoikin niin että antoi minun nukkua 2-3 yötä viikossa (tosin unirytmi oli jo niin sekaisin etten nukkunut).
Nyt tajuan miten monta arvokasta hetkeä menetin, suren niin kovin tuon vauva-ajan "valumista" pimeyteen, stressin syövereihin että vaikka jo helpottaa ja käyn terapiassa/lääkitys on kohdallaan, olen niin vihainen miehelle.. meidän ongelmien syiden juuret olivat sielläpuolella, hän jätti minut myös ihan yksin kun olisin tarvinnut apua/tukea. Vaikka hän nyt tiedostaa nuo asiat ja on pahoillaan, en saa siis koskaan tuota aikaa takaisin ja tähän toipumiseen menee vielä aikaa.
Jotenkin tuntuu että nyt on liian myöhäistä enää meidän parisuhteen korjaantua, olen ka´malan katkera ja välillä ihan rehellisesti vihaan miestä.
Tulin raskaaksi suunnittelematta, yhdessä päätimme pitää lapsen.
Nyt lapsi on 1,5v. Aika on ollut todella rankkaa monesta syystä, ja käytännössä olen hoitanut lapsemme ihan yksin. Vauva-aijasta 4kk meni valvoessa, vauvalla oli koliikki. Monien eri syiden takia, mukaanlukien tolkuton väsymys sairastuin sitten keväällä masennukseen. Hakeuduin lääkärille ja sain ensihätään psykologille ajan ja lääkkeet. Ne auttoivat hieman. Lopulta itkin kaiket päivät kotona, oksensin, maitohan loppui jo 1. kk:den aikana, paino tippui alle 5kg normipainon, lopulta kuukautiset loppuivat, sydämen rytmihäiriöt olivat päivittäisiä, päästä katosi kokonaisia päiviä jonnekkin..muisti vain petti, kirjoitukseni oli täynnä virheitä jne.. miestä pyysin apuun, pyysin ottamaan vanhempainlomaa tai omaa vapaata, hän aina lupasi että auttaa, ja lopulta keväällä auttoikin niin että antoi minun nukkua 2-3 yötä viikossa (tosin unirytmi oli jo niin sekaisin etten nukkunut).
Nyt tajuan miten monta arvokasta hetkeä menetin, suren niin kovin tuon vauva-ajan "valumista" pimeyteen, stressin syövereihin että vaikka jo helpottaa ja käyn terapiassa/lääkitys on kohdallaan, olen niin vihainen miehelle.. meidän ongelmien syiden juuret olivat sielläpuolella, hän jätti minut myös ihan yksin kun olisin tarvinnut apua/tukea. Vaikka hän nyt tiedostaa nuo asiat ja on pahoillaan, en saa siis koskaan tuota aikaa takaisin ja tähän toipumiseen menee vielä aikaa.
Jotenkin tuntuu että nyt on liian myöhäistä enää meidän parisuhteen korjaantua, olen ka´malan katkera ja välillä ihan rehellisesti vihaan miestä.