Vauva-arki yllätti

[huihui]

Se on se univelka, joka sua rassaa. Mä oli kuolla järkytyksestä siitä univelasta ja sen vaikutuksesta ekan lapsen kanssa. Luulin huonosti nukkuvana tietäväni jotain univelasta, mutta ei...vauva kakkasi ja söi yöt, ja silloinkin kun ei syönyt, niin tosiaan kakkasi öisin sen ekan muutaman kuukauden. Oli ihan kamalaa nousta yöllä vaihtamaan vaippoja. Ja rinnat valskas pitkin sänkyä, nukuin pyyhekasojen päällä ja heräilin yltä päällä maidossa...päivät meni harmaassa tahmassa ja unohtelin kaikkea. No, se loppui, kun vauva alkoi nukkua paremmin. Tokan ja kolmannen kanssa meni helpommin, kun tiesin, että tuota kestää vain aikansa ja sitten helpottaa.

MUTTA mulle itelle SUURIN yllätys oli, että lasten kans kotona oli niin TYLSÄÄ! Oletin olevani hyvä kotiäiti, mutta tylsistyin kuollakseni kotona. Se ruoanlaitto, vaipanvaihto ja lapsen kanssa oleminen ei vain riittänyt minulle...ja oli niin yksinäistä.Ollaan jokaisen kohdalla tehty siten et suunnilleen ekan vuoden jälkeen mies ollu vuoden kotona ja sit palkattu kotiin hoitaja. HOmma toimii hyvin näin, mutta mä poden alituista syyllisyyttä siitä, etten "jaksanut" hoitaa omia lapsiani... vaikka tiedän, et olen parempi ihminen, kun saan käydä töissä, ja lapsen on hyvä olla isän kanssa ja hyvin niillä on mennyt hoitajankin kans. JOs mies ei olis ollu tota "omaa" vuottaan kotona, niin hoito olis alkanu siis jo aiemmin: mulla hajoaa pää kotona.

 

["unta"]

nro:lla 18 oli hyviä vinkkejä, eli todella teidän molempien tulee saada unta. Ei niin että molemmat hoidatte jatkuvasti öitä, vaan toisen pitää saada nukkua koko yö putkeen, ja sitten taas toisen. Molempien tulee myös saada aikaa ilman vauvaa, eli käydä vaikka yksin rauhassa kaupassa, ilman syyllisyydentuntoa.

 

[Nenja]

Mulla tuli aika puskista se miten yksin sitä loppujen lopuksi on.. Aloin sitten opiskelemaan kotona jotta saisin jotain sen arjen vastapainoksi ja olen sen avulla pysynyt selväjärkisenä.. Jos olisin "vain" kotiäitinä ollut, olisin tukehtunut

 

[äiti x 1]

Minäkin haluan pienen vauvan äitinä toivottaa tsemppiä.

Oma vauvani on aika helppo tapaus, mutta SILTI päivisin ei ole aikaa mihinkään ylimääräiseen kun mies on töissä. Ei siis edes siivoamiseen. Vauva on vielä huonosti "omissa oloissaan" eli vaatii aika paljon huomiota eikä tykkää olla rintarepussa.
Ei minullakaan silti ole energiaa lähteä päivisin julkisilla jonnekkin laulukerhoihin.

Olen ollut entisessä elämässä aikamoinen suorittaja ja välillä ottaa koville kun kämppä on täynnä koirankarvoja ja pölyä ja kuivat pyykit narulla päivätolkulla. Siitä ei ole kuitenkaan haittaa kenellekkään! Meilläkin mies ei varmaan ihan silti tajua, millä tavalla pikkuvauva työllistää. Minulla on kaksi iltaa viikossa, jolloin mies on lapsen kanssa ja tämä on siinäkin mielessä hyvä että saa vähän käsitystä siitä millaista lapsen kanssa on kahdestaan (meillä vielä illat on vaativimpia!).
Kaikki ylimääräiset vieraat olen minimoinut ja sinuna tekisin samoin. Joskus saatetaan mennä kylään jonnekkin, koska silloin ei tarvi itse siivota tai laitella tarjottavia.

Toivon sulle jaksamista, täällä on onneksi tullut tosi monia hyviä neuvoja!

 

[dfds]

Meillä toimii kun mies nukkuu yöt ja mä saan sitten viikonloppu aamusin nukkua niin pitkään, kun huvittaa

 

["vieras"]

Meidän esikoinen oli superhelppo. Ja silti yllätti se arki vauvan kanssa, kuinka intensiivistä jatkuvaa toisen ihmisen kanssa olemista se olikaan . Meidän esikoinen nukkui yöt hyvin mutta päiväunet olivatkin sitten tosi heikkoja, eli niiden aikana ei voinut mitään suurempia kotitöitä suunnitella tekevänsä .

Mutta miten ap saat nukuttua vain 5 tuntia vuorokaudessa? Sehän ei tosissaan oikein riitä (paitsi tietysti superäideille, jotka ovat aina ystävällisiä, pirteitä ja seesteisiä ihan ilman uniakin, kodin kiiltäessä puhtauttaan tietysti ). Nukkuuko vauvakin vain 5 tuntia yössä? Otatko itsellesi omaa ikaa vauvan mennessä illalla nukkumaan (mun paha tapa edelleen kolmosenkin kanssa)? Nukutko reilusti päiväunet vauvan nukkuessa?

 

[äitihei]

No se koliikki oli kyllä aikalailla isku vasten kasvoja, kyllä mä nyt tiesin että vauvat itkee mutta koliikki-itkut, ne oli jotain ihan järkyttävää. Sen jälkeen on helpottanut.

Meidänkin vauva on nyt 7 kk jaksan ihan hyvin, toki univelkaa on kun meilläkin vauva esim. syö tissiä edelleen monta kertaa yöllä. Joskin jaksan ihan hyvin kun vauva nukkuu vieressä. Ja olen 7 kk kulkenut kotona vaan yöpaidassa, en tee mitään ylimääräistä mitä en jaksa, sillai olen selvinnyt. Koen että ne odotukset tulee enemmän ulkoapäin, ei musta itsestäni. Mä tiedän että tärkeintä on että itse jaksan ja vauvan tarpeet tulee hoidetuksi, mutta sit ärsyttää kun esim. neuvolassa tyrkytetään kaikenmaailman mammakerhoa ja inistään siitä etten ala pitämään vauvalle unikoulua, joku kaveri ihmettelee kunnen jaksa esim. lähteä bilettämään, ja mies joskus erehtyy tölväsemään että voisit pukea jotain muutakin joskus kuin noi reikäset kalsarit ja virttyneet imetysliivit.

Olenkin oppinut esittämään sitä mitä maailma haluaa... Neuvolassa nyökyttelen vaan kun täti latelee suosituksia ja ohjeita, sen jälkeen painelen kotiin hoitamaan vauvaani niinkuin parhaaksi näen. Kun anoppi kysyy että joko se lapsi on opetettu omaan sänkyyn niin sanon vaan joojoo, vaikka nukutaan perhepedissä yöt läpeensä. Kun kaveri paasasi täysimetyksen tärkeydestä niin syötin samalla vauvalle pullosta korviketta ja esitin sen olevan pumpattua Ihan vaan siksi että pääsen vähemmällä kun ei tartte kuunnella muiden aivopieruja sen pitempään. Ja miehen oon hiljentänyt sillä että oon lyöny sille vauvan syliin ja pistänyt sen hoitamaan hommat, niin johan alkoi silläkin himmeli syttyä, vauva vie todellakin oman aikansa ja huomionsa.

Niin että nukkukaa missä nukutte, kunhan nukutte, syökää mitä syötte, kunhan syötte ja olkaa miten ootte, kuhan ootte onnellisia

 

[vieras #11]

Ne ns. normaalien lasten äidit eivät tosiaankaan ymmärrä kuten epäilit. Ne eivät oikeasti voi kuvitella, tai edes uskoa vaikka kerrottaisiin millaista on oikeasti huonounisen ja sairaan lapsen kanssa. Jotkut voivat olla jotenkin myötätuntoisia, mutta älä tuhlaa aikaasi niihin, jotka eivät edes yritä. Ne eivät todellakaan tajua, eivät pysty. Eivätkä nekään jotka ovat empaattisemmasta päästä, eivät oikeasti voi ymmärtää: Minulla oli kaveri, jolla oli juuri tuollainen lapsi ja uskoin todellakin ennen oman lapsen saamista, että se voi olla todellakin raskasta. Mutta en ymmärtänyt vasta kuin omani saatua.

Sen näkee muuten tästäkin ketjusta, moni ei tunnu ymmärtävän lukemaansa sillä ei tosiaan voi tajuta millaista elämä voi joidenkin vauvojen kanssa olla. Eivät tosiaan tajua, ettei ole mitään kunnon päiväunia, jolloin voisi nukkua lapsen kanssa, vaan lapsi voi nukkua kaikki unensa jopa alle vartin pätkissä. Ei ole omaa aikaa illalla vauvan mentyä nukkumaan, kun se vauva herää vähän väliä itkemään. Eikä ole omaa aikaa, koska haluaa yrittää nukkua kaiken ajan mitä voi, mutta nukahtaminen on vaikeaa, kun vauva saattaa herätä millä tahansa sekunnilla taas uudestaan, ja yleensä herääkin ennen kuin ehtii nukahtamaan. Sitä harva tajuaa, jos ei ole kokenut.

Jaksamista ja yritä ihan miten vain saada nukuttua edes puolentoistatunnin yhtenäinen pätkä joka yö. Ja tietenkin yritä muutenkin saada unta enemmän, mutta sen varmasti tiedätkin.

 

["vieras"]

Annan sulle kullanarvoisen nevuon. Jätä tämä palsta. Jo alkaa aikaa löytymään kotitöihinkin.

T. entinen palsta-addikti, nykyään satunnainen kävijä

 

["hmm"]

[QUOTE="...";28190828]Se helpottaa, kun lapsi on siinä vuoden paikkeilla. Oikeasti se ensimmäinen vuosi on ihan hirveää, mutta sitten muuttuu iloksi ja helpommaksi.[/QUOTE]

Ei se nyt kaikilla noin mene. Mun mielestä 1-vuotias oli paljon haastavampi kuin vauva kun piti vahtia niin paljon. Meillä esim. vauva nukkui jo 2kk ikäisenä 11 tunnin öitä yhdellä heräämisellä ja 6kk ikäisenä jo 12 h putkeen...

Luulen että ap:lla univaje vaikuttaa kaikista eniten. Ei kukaan tule toimeen 5 tunnin yöunilla, varsinkaan jos ei nuku sitä 5 h putkeen. Hae apua ja yritä saada levättyä!

 

[Tuskastunut]

Googelettein aikana jälleen kerran, onko muilla samoja fiiliksiä tästä vauva-arjesta ja löysin tän ketjun. Täällä melkein 8kk vauvan äiti ja aivan loppu tähän vauva-touhuun. Ymmärrän sua AP tosi hyvin. Mä en itse ole väsynyt pahasti, mutta vauvan myötä musta on tullut laiskempia haluttomampi kaikkeen ja jotenkin vaan kummasti odotan töihin paluuta, joka onkin sitten syksyllä edessä. Vauva on ollut varmaan keskihelppo/vaikee ja puolen vuoden tietämillä helpotti toki, mutta edelleen kotona vauva huutaa kiljuu kitisee jatkuvasti. Rytmiä just ku luulen, että löytyi niin seuraavana päivänä kaikki päälaellaan. Vauva on hirvittävän haastava uusissa tilanteissa ja olen todennut, että kotioloissa vauvan kanssa on helpointia. Mutta itselle todella tylsää. Olen nykyään varsinainen tylsimys. Yritän parhaani, käydään ulkona, leikitään, lauletaan ja yritän koko ajan vaan jaksaa tehdä parhaani, mutta välillä tulee ns. romahduspäiviä kun sanonkin vauvalle, että nyt en jaksa sun kitinää ja hetkeen en jaksa huomioida vauvaa. Tuntuu, että vauva kaipaisi koko ajan viihdyttäjää ja väsyneenä on aivan mahdoton. Itse en jaksa vaunulenkkejä, haluisin saada vauvan nukkumaan ja olla itekseni, hiljasuudessa. Jos vauva ei nuku omassa sängyssään niin sitten ei nuku, en jaksa vaunuilla. Koska välilä ei nuku vaunuissakaan vaan repii ja riehuu siellä pitkään ennen kun ottaa ehkä silmällisen. Onneksi vauva sentäs nykyään on kiinnostunut ympärillä olevista asioista ulkona ja jaksaa kattella kaikkea.

Kyllä tässä alkaa oleen niin tympee fiilis ja olisin valmis menemään töihin tältä istumalta. Kauheelta kuulostaa, mutta välillä huonon/huonojen öiden jlk olisin valmis viemään vauvan hoitoon ja pääsisin itse tätä "showta" pakoon. Olen toki pettynyt itseeni ja näihin tuntemuksiin, mutta en voi näille mitään. Olisi ihana sanoa olevansa onnensa kukkuloilla ym ym, mutta en ehkä näin voi sanoa. Vauvasta tietenkin olen onnellinen, mutta olisin parempi äiti, jos saisin tehdä muutakin kuin olla vauvan kanssa päivät pitkät. Itse olen urheilullinen ja kuvittelen, että sitten kun vauvasta tulee taapero niin tykkään enemmän olla ulkona ja puuhastella kaikenlaista. Toivon todella, että nämä ajatukset muuttuvat pikku hiljaa, tämä vauva-aika ei kyllä sovi minulle. Rakastan vauvaani ja haluisinkin olla hänelle paras mahdollinen äiti, mutta en koe onnistuvani tässä työssäni. En olisi arvannut, että tämä vauvan kanssa oleminen on näin tylsää.

Ja pitää vielä sanoa, vaikka itsellä eka lapsi onkin niin olen varma, että vauvat ovat hyvin erilaisia ja täten tottakai äidit kokevat eri tavalla vauva-arjen. Musta tuntuu, että mun vauvan kanssa kaikki on niiin kovin hankalaa ja pysyttelemmekin hyvin pitkälti kotioloissa tai lähialuella. Vauva saa ihme kitinäkohtauksia millon missäkin ja on todella perus tyytymätön. Toiv. jossain vaiheessa helpottain eikä tämä ole aina näin hapannaama.

 

["Vieras"]

Minä saan nukkua yöt, mutta minustakin tämä on melko rankkaa, energiat tuntuu olevan tosi vähissä. Eikä lapsikaan mitenkään erityisen haastava ole, mitä nyt vatsavaivoja itkeskelee (ei kuitenkaan öisin).
Pinna on melkoisen kireällä miestä kohtaan, milloin ärsyttää mikäkin. Suoritan kotitöitä, iltaisin kun mies on kotona ja katsoo vauvaa, teen kotitöitä kauhealla suorituspaineella.

Jos en saisi nukkua öitäni, hyppisin varmaan seinille. Oikeasti.

Olin suunnitellut ulkoilua, leipomista, hyvien ruokien laittoa, ihmisten tapaamista jne.
No, ulkoilen kerran päivässä - illalla, kun mieskin on mukana. En leivo. Ruuissa menen sieltä, missä aita on matalin. Ihmisiä tapaan viikonloppuisin koko perheen kanssa, viikolla en lainkaan. Ja viikonloppuisinkin jaksamisen mukaan, olen alun alkaenkin mennyt vierailujen kanssa jaksamisen mukaan (vieraita oli tulossa ovista ja ikkunoista kun vauva syntyi, jaottelimme vierailut jaksamisen mukaan + miehelleni sanoin, etten halua että meillä jatkuvasti käy vieraita).

Ennen kaikkea, luulin että äitiyslomalla olisi aikaa tehdä kaikkea. No, ei ole. Ja olen väsynyt.

 

[vierailija]

Löysin tämän vanhan ketjun hakusanoilla"vauva-aika ja uupumus". Meillä lapsi kohta jo vuoden ja ollut aika kauheaa koko vuosi. Ensimmäinen lapsi oli hieman haastava, toinen superhelppo (ei ollut mitään ongelmia, vaikka jäin yksinhuoltajaksi). Tämän kolmannen kanssa ollut niin haastavaa, että parin viikon jälkeen synnytyksestä olen joka päivä vannonut itselleni, etten enää ikinä hanki lapsia. Tämä kolmas sairastanut kauheasti (rs-virus, enterorokko, flunssa noin kerran kuukaudessa, astmaa epäilty, vatsatauti). Nukahtamiset olleet yhtä huutoa vaunuissa tai sisällä. Imetin 7kk ja tunnin välein päivällä piti olla syöttämässä. Tuttipullo tai tutti ei kelvannut. Massaa ja kokoa tuli niin paljon, että raskas kantaa. Vasta lähiaikoina lapsi on alkanut nukkua kunnon päikkäreitä. Olen ollut ihan hajalla, eikä kukaan tunnu ymmärtävän, kun ei näe tätä arkea. Pahimpina sairasteluaikoina olen itkenyt heti aamusta ja viimeiseksi illallakin. Lapsi kirkui ja karjui pienempänä, nyt haluaisi vain koko ajan, että sitä kävelytetään. Eikä viihdy omissa jutuissa. Haluaa syliin ja heti taas alas. Ja kiljuu! Nyt syöminenkin mennyt hankalaksi. Tämän lapsen lisäksi siis kaksi muuta ja niiden harrastuksiin kuskaamiset yms. Toinen onneksi pääsi kerhoon, ettei ole koko ajan kotona. Toinen jo koulussa. Neuvolaankin soitin n. puolivuotta sitten itkuisena apua pyytäen. Muutaman kerran kävi perhetyöntekijä pari tuntia, joka sanoi, että nyt lepäät eikä tehdä kotitöitä. No enhän osannut silloin levätä, kun olin kuitenkin saanut yöllä nukkua. Tarvitsisin vain lisäkäsiä, kun en voi tehdä lapsen kanssa mitään muuta hommaa. Tuntuu, että olen menettänyt täysin oman vapauden ja kotikin on yhtä kaaosta. Parisuhde tuntuu vetelevän viimeisiä, vaikka ollaan käyty keskustelemassa. Rasittavaa on myös se, että mies ei myönnä, että tämä lapsi olisi mitenkään vaativa. Hänelle siis ensimmäinen lapsi, eikä kokemusta muista. Mutta hänen lapsestaan ei ilmeisesti saa puhua negatiiviseen sävyyn. Syyttää vain, että olen masentunut, mitä varmaan lievästi tämän uupumuksen vuoksi olenkin. Välillä jopa vähän toivon, etten olisi tavannut koko uutta miestä ja tehnyt lasta, vaikka lasta paljon rakastankin. Yksinhuoltajana kahden lapsen kanssa pärjäsin paljon paremmin ja olin onnellinen. Niin vaikka voisivat kai asiat olla huonomminkin. Olen vain niin uupunut ja kypsänä tähän vauva-aikaan ja parisuhteeseen!!! Toivottavasti tämä vielä joskus helpottaa... Kiitos vertaistuesta, jota sain kun luin viestejänne!

 

[kaikkihyvin]

No mä voin lohduttaa, että mulla on ollut todella vaikeat 2 lasta, molemmilla refluksi. Ekan kanssa vielä hermot pysyi kurissa vaikka ei nukuttu, mutta tokan vauva-aikana iski täydellinen uupumus, en saanut edes itse nukuttua jos lapset nukkuivat, vaan sydän vaan hakkasi ja verenkierto suhisi korvissa. Eka oli pahimmassa taaperoriehumisiässä kun toka refluksivaivaisena ei nukkunut. Muistan miten monesti menetin hermoni lapsille, joskus huusin vauvalle kurkku suorana että ole hiljaa. Myöhemminkin toi toka oli erittäin haastava temperamenttinen taapero, voin sanoa että meidän lapset on taatusti saaneet kumpikin osansa äidin yliväsymyksestä ja hermojen menetyksestä.

Silti kaikki kääntyi paremmaksi, just toi nukkuminen taisi olla se avain, meillä meni useampi vuosi että se nukkuminen parani. Nyt lapset on 5 ja 8 ja tunnen olevani eri ihminen, onnellinen, rakastan olla lasteni kanssa. Eikä heillä onneksi tunnu olevan mitään traumoja vaikka joskus kilahdinkin, molemmat ovat erittäin tasapainoisia ja empaattisia lapsia.

Sillä ei ole p*skankaan väliä mitä muut sulta vaatii, sä vastaat vain lapsellesi ja itsellesi. No lapsen isälle tietysti myös, mutta miehet ei ymmärrä tota tilannetta (nyt eikä myöhemmin, totu siihen, äidin työ ei lopu edes kouluiässä), kotityövaatimusten anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Anna lapsellesi läheisyyttä aina kun jaksat, se kantaa teitä.

 

[Mariska*]

Varsinkin esikoisen vauvavuosi on yksi synkkä musta aukko unenpuutteen takia. Ja toisen kanssakin oli aika vaikeaa, mut hän vaan nukkui huonosti ja oli päivisin helpompi. Mut vauvavuodet on olleet helvetillisen rankkoja kun molemmat on nukkunu tunnin pätkissä.

Itse jaksan paremmin taaperon vahtimista kun on lopulta oppinut nukkumaan yöllä (tosin kuopus on taas pari kuukautta herännyt joka aamu viideltä...).

Meillä varsinkin tää nuorempi on tosi vilkas ja kiipes jo alle vuoden vanhana mm. pöydälle ja nyt 1v 4kk tosi nopea ja ketterä. Kiipeilee, juoksee, putoilee, rämppää uunia, mikroa, pesukonetta, piirtelee seiniin, kaataa kaikki mukit ja pudottelee tavaroita pöydiltä ja hyllyiltä. Raskasta on usein ja ollaan paljolti ulkona kun hän on sisällä niin mahdoton vahdittava . Mut silti taaperoaika on niin paljon helpompaa ja hauskempaa kuin vauvanhoito!

 

[viisikymppinen isoäiti]

kyllähän se yllättää kaikki, kun ensimmäisen saa. varsinkin jos vauva sattuu olemaan itkunen ja vaativa vauva. mutta paljon siihen rankkuuteen voi itsekin vaikuttaa. pitää osata jättää ne hommat, jotka ei ole välttämättömiä tekemättä, tai siirtää toiseen päivään, jos ei yhtenä päivänä jaksa