Väsynyt äiti kaipaa vinkkejä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Kertokaa vinkkejä, millä ihmeellä saan lapset tottelemaan... Tämä alkaa olla jo ihan mahdotonta. Aiemmin vielä menetteli, kun pienempi oli kuin enkeli, mutta uhman alta sekin enkeli lopulta pakeni johonkin.

Lapsia kaksi, 5v ja 3v. Vanhempi ollut aina todella jääräpäinen. Jos ei halua tehdä, niin ei tee. Ei, vaikka luulisi jo vuosien saatossa oppineen, että asiat tehdään joko hyvällä tai pahalla. Pahimpia tilanteita ovat kaikki lähtemiset. Jokainen tarhaan lähtö, kaikki kauppareissut, ihan jopa hauskat ulkoilutkin. Vähintään puolen tunnin huuto ja kiukuttelu. Vaatteet revitään pois, mennään sohvan alle piiloon, pahimmillaan aletaan löymään jopa äitiä. Toisen kun saa puettua ja toisen revittyä sohvan alta, niin on toinen jo viskonut haalarin päältään. Ei auta puhuminen, ei kiristys, ei lahjonta. Eikä tietenkään se huutaminen, mutta siihen se valitettavan usein lopulta menee. Ja sitten äiti istuukin jo vessassa itkemässä hermojensa menetystä.

Sama homma jatkuu sitten jokaisella yhteisellä ulkoiluhetkellä. Mihinkään en enää uskaltaisi lasten kanssa lähteä, kun tiedän, että lähes 100% todennäköisyys on, että jompi kumpi (nykyään mahdollisesti jopa molemmat) päättää kesken matkan lopettaa yhteistyön. Ei paljon naurata raahata painavaa lasta montaa kilometriä kotiin. Ei ainakaan, jos on vielä pyörä tai muu menopeli mukana. Rattaissa istuttaminen tämän ikäisenä tuntuu naurettavalta, mutta eipä tässä oikein muuta keinoa enää keksi, kuin kaivaa ne uudelleen esiin. Vanhempaa ei enää tarvitse sentään kantaa. Kulkee nykyään muutaman metrin perässä ja huutaa koko matkan. Erittäin mieltäylentävää ja katseita herättävää.

Olisi ihana tehdä normaaleja asioita lasten kanssa. Käydä puistoissa ja uimassa. Metsäretkillä ja pulkkamäessä. Alkaa vaan vähitellen omat hermot loppua tähän ihan kokonaan. Ei aavistustakaan, miten heidän isänsä asiassa onnistuu ilman huutoa. Tai tiedänhän minä. Kantamalla lapset kotiin vaikka molemmat... Ei vaan neljänkymmenen kilon lisäpaino yksinkertaisesti onnistu.

Miten ihmeessä te saatte lapsenne tottelemaan. Onko tämä enää edes normaalia? Ei kenenkään tuttavani lapset käyttäydy näin. Tottakai he kiukkuavat, mutta eivät tällä tavalla. He uskovat lopulta, mitä sanotaan. Nämä eivät tunnu uskovan mitään. Kun jos laskee, että lähes päivittäin ulkoillaan ja viime vuodelta muistuu mieleen alle kymmenen kertaa, jolloin ollaan päästy sovussa takaisin kotiin. Enkä nyt todellakaan vaadi lapsilta mitään väsyttäviä kymmenien kilometrejen lenkkejä.
 
Minulla ei valitettavasti ole tähän mitään neuvoja, koska meillä on sama ongelma. Lapset ovat samanikäisiä kun teillä, mutta meillä ongelmia aiheuttaa lähinnä 3-vuotias. Kuulosti kovin tutulta sinun kirjoituksesi. Minustakin tuntuu että muiden lapset eivät käyttäydy tuolla tavalla kun olen seurannut esim päiväkodissa lasten haku tilanteita. Olen aika pitkäpinnainen mutta kyllä nyt tuntuu, että hermot menee liian helposti.
 
Oletko kysynyt lapselta rauhallisessa tilanteessa, MIKSI ei haluaisi lähteä minnekään.

Siis ettei syy ole vaikkapa kuristava takinkaulus, kurjan tuntuiset kengät tai jokin vastaava.
 
Mulla nuorempi on vielä suhteellisen hallittavissa, jos päättää kiukuta yksin. Tuntuu, että osittain ottaa käyttäytymismallinsa suoraan vanhemmalta, eikä oikein itsekkään ole varma, miksi nyt ihan sillä tavalla kiukkuaa. Tottakai hänelläkin on omaa uhmaa ja omat murheensa, mutta välillä tuntuu, että kiukuttelee vain matkiakseen isompaa.

Vanhempi ollut pienestä asti todella huomionkipeä. Hänen kanssaan kaikki sujuu suhteellisen hyvin, jos olemme matkassa kaksin. Silloin saa jakamattoman huomion. Mutta yhdessä kun mennään, on se kiukku pakko saada jostain aikaiseksi. En enää keksi keinoja. Olen yrittänyt jo kaikki kikat, niin hyvät, kuin huonotkin. Mikään ei tunnu tepsivän. Aina keskustelun jälkeen pyytää anteeksi ja lupaa olla seuraavaksi kiltisti, mutta ei... Vaikka olisi kuinka mukavaa puuhaa tiedossa, aina sama homma. Kamala kiukku. Sitten voi hetken olla mukavaa, mutta viimeistään, kun pitäisi lähteä kotiin, alkaa kaikki taas alusta.

Niin monesti olen jo melkein jättänyt lähtemättä mihinkään. Ollut valmis luovuttamaan. Miksei vaan suosiolla jäisi kotiin. Tapelkoon kotona sitten, jos ei kiinnosta lähteä. Eipä tarvi ihmisten ilmoilla taas raahata huutavaa lasta perässään. Autollakaan ei aina jaksaisi puistoon ajaa, kun matkaa noin puoli kilometriä. Tämä alkoi vuoden iässä ja jatkuu jatkumistaan. Luulisi jo vähitellen loppuvan. Alkaa jo itsekkin miettiä, että näinkö olen jo onnistunut koko kasvatuksen mokaamaan.
 
Oletko kysynyt lapselta rauhallisessa tilanteessa, MIKSI ei haluaisi lähteä minnekään.

Siis ettei syy ole vaikkapa kuristava takinkaulus, kurjan tuntuiset kengät tai jokin vastaava.

On yritetty keskustella nätisti, mutta mitään todellista syytä ei koskaan löydy. Vaatteista/kengistä tuskin johtuu, koska sama ongelma kesät talvet. Kesällä tosin helpompaa, koska vähemmän vaatetta tapeltavaksi päälle. Ja kesällä ei niin haittaa istua tuntia keskellä katua odottamassa, että lapsi päättää haluta liikahtaa eteen päin. Näin talvella alkaa perse jäätyä suhteellisen nopeasti...

Olen nyt kaksi kertaa joutunut tekemään jopa sen, että olen pakannut itseni ja nuoremman autoon ja laittanut auton käyntiin. Tullut sitten uudestaan kysymään, joko esikoinen haluaisi lähteä mukaan matkaan. Silloin sitten itkuisena lähtenyt mukaan kiltisti. Eipä taida kovin hyvä kikka olla tämäkään. Joku kai osaa kertoa, että tuhoaa pian lapsen turvallisuuden kokonaan, kun sillä tavoin hylätään.

Ehkä näitä lähtötappeluista pahempia ovat ne tappelut kesken matkan. Kun päättää yhtäkkiä, ettei enää senttiäkään pyöräile tai ettei todellakaan lähde puistosta kotiin. Saattaa jopa lähteä kokonaan jouksemaan karkuun. Yritä siinä sitten saada kiinni ja toivoa, ettei nuorempikin lähde jonnekkin omille teilleen.
 
Mä tein joskus niin, että vaan tuijotin sitä lasta kun se makasi meritähdessä maassa ja parkui. Seisoin hievahtamatta ja välittämättä yhtään pakkasessa just niin kauan, että lapsi nikotellen sieltä tapsutteli mukaan itkuunsa kyllästyneenä. Sitten pyyhin kyyneleet ja kysyin reippaana, että mennäänkö nyt. Hitto tuli kylmä ja niin tuli lapsellekin. Meillä ei ole kauheasti pukemisraivareita, koska heitän viimekädessä ulos ilman varusteita jos ei vaatteet kelpaa. Kyllä sitten kelpaa kun tulee vähän kylmä.... Ennen tätä raivarin alkua toki kysyn, onko jokin oikeasti huonosti, mutta jos se on vain sellaista känkkäränkkää niin tätä mamia ei kiinnosta sellaiset riehumiset ja muiden tyrannisointi.

Mitään viisivuotiaita en todellakaan kanniskele mihinkään, en missään tilanteessa, ikinä. (okei jos olisi kipeä tms)

Eri jutut toimii eri lasten kanssa, mutta noille aika hyvin toimii nämä ainakin sillä perusteella, että niitä pukemisraivareita ei yleensä enää näy. :D Muita neuvoja en osaa antaa.

Rasittavan kuuloistakin, alkoi myötä-ärsyttämään. Jaksamista!
 
Viimeksi muokattu:
On yritetty keskustella nätisti, mutta mitään todellista syytä ei koskaan löydy. Vaatteista/kengistä tuskin johtuu, koska sama ongelma kesät talvet. Kesällä tosin helpompaa, koska vähemmän vaatetta tapeltavaksi päälle. Ja kesällä ei niin haittaa istua tuntia keskellä katua odottamassa, että lapsi päättää haluta liikahtaa eteen päin. Näin talvella alkaa perse jäätyä suhteellisen nopeasti...

Olen nyt kaksi kertaa joutunut tekemään jopa sen, että olen pakannut itseni ja nuoremman autoon ja laittanut auton käyntiin. Tullut sitten uudestaan kysymään, joko esikoinen haluaisi lähteä mukaan matkaan. Silloin sitten itkuisena lähtenyt mukaan kiltisti. Eipä taida kovin hyvä kikka olla tämäkään. Joku kai osaa kertoa, että tuhoaa pian lapsen turvallisuuden kokonaan, kun sillä tavoin hylätään.

Ehkä näitä lähtötappeluista pahempia ovat ne tappelut kesken matkan. Kun päättää yhtäkkiä, ettei enää senttiäkään pyöräile tai ettei todellakaan lähde puistosta kotiin. Saattaa jopa lähteä kokonaan jouksemaan karkuun. Yritä siinä sitten saada kiinni ja toivoa, ettei nuorempikin lähde jonnekkin omille teilleen.

Muuta en osaa sanoa, kuin että et tuhoa, se vaatii jatkuvaa lapsen alistamista ja/tai hylkäämistä, tunteiden tuntemisen kieltämistä, fyysistä, henkistä tai seksuaalista väkivaltaa.

Jollain satunnaisilla tapahtumilla ei lasta tuhoa, varsinkaan jos lasta kuitenkin kuunnellaan ja tilanne käydään läpi, eikä lasta alisteta toimimaan jatkuvasti niin ettei saa tuntea tunteita. Tätä teillä ei selvästikään tapahdu.

Muuten en osaa auttaa, kun olisin varmaan yhtä neuvoton kuin sinäkin. Tsemppiä (y).

Ja myötätuntoärsytystunteita tuli täälläkin :love:
 
Tää kuulosti ihan meikäläisen tekemältä aloituksesta, ainoana vaan että esikoinen on 3v ja pikkusisko köllii viimeisiä hetkiään masussa.

Tuntuu ettei mitään otetta saa tohon mukulaan ja varsinkin lelujen keräämiset + syömään tulemiset on yks joka helvetin ainoa taistelu, myös ne pukemiset. Tiedän että aika auttaa ja varmasti tämä pian syntyvä vauva tekee tilanteesta vielä hankalampaa.
Ja minä tiedän että toi kuuluu ikään ja ne raivarit joskus menee ohi, mutta kun itsellä on paskamutsi -olo kun keinot loppuu ton kanssa kesken, omat hormonit hyrrää, väsy painaa ja tää iso maha ei helpota yhtään tätä. Välillä on kyllä käynyt ajatus, kuinka helppo olis vaan tuupata toi muksu hoitoon muiden kasvatettavaksi. Mutta ei, iteppä päätin pysyä kotona että laps on kolme vuotta ja nyt tulee sitten toinen.

Ihanaa avautua.

Terveisin paskamutsi, joka tänään jo vollannut huonouttaan
 
Jos nuo siirtymätilanteet on hankalia, niin kannattaa harkita kuvataulua niitä varten.

IMG_2405.JPG

Tuossa on netistä löytynyt yksityiskohtainen kuvataulu. Sellainen voisi olla kätevämpi, missä on läpinäkyvät muovitaskut (esim. joku valokuvatasku), johon saa laitettua irtokortit ja lapsi voi kääntää sen toisin päin aina suoritettuaan. Kortteja voi piirtää itse, tulostella valokuvia tai leikellä lehdestä kuvia (ja liimata niitä kartongin palaselle). Lapset voivat vaikka itse pohtia, mitä pitää tehdä ja mitä laittaa niihin taskuin esille. Tai isompi voi vaikka piirtää tuollaiseen ruudukkoon itse, mitä kaikkea tarvitsee tehdä ja missä järjestyksessä lähtiessä. Idea on, että kuvat ovat aikajärjestyksessä ja ne tehdään järjestyksessä.

Vanhat avorattaat on ollut ihan kätevä raahata mukana, vaikkei niissä lapsi olisikaan kyydissä. Siellä voi kuskata kesäisin eväitä ja juotavaa (miksei talvellakin), leluja tai ostoksia ja laittaa muksut työntämään. Pysyvät paremmin tallessakin, kun ovat aisassa kiinni. Meillä on suurin ongelma ollut saada lapset kulkemaan käsikädessä, eivät sitä koskaan ole oikein oppineet.

Lumettomaan aikaan työntöaisallinen polkupyörä on ihan kätevä, jos ei satu olemaan koko ajan jarruttava lapsi (yhdellä tutulla oli sellainen). Talvella taas voi raahata mukana pulkkaa, rattaat on aika raskaat auraamattomilla pyöräteillä.
 
Esikoisen kanssa, kun lopulta saadaan keskusteltua näistä kiukutteluista, niin yleensä se syy on vaan "En halunnut". Ei siis halua lähteä kotiin, halua lähteä ulos. Ei siis mitään mieltä painavaa syytä löydy. Osaa kyllä hyvin ilmaista murheidensa syyn, käynyt ilmi muissa keskusteluissa. Tämä kaikki tappelu on siis pelkkää känkkäränkkää. Ja kivaakin myöntää yleensä olleen. Kun siis kysyn, että eikö ole ollut kivaa ja olisiko kiva joskus uudelleenkin mennä/tehdä jotain.

Alkaa vaan hermot mennä tähän, eikä oikeen kukaan tunnu osaavan auttaa. Kaikilla kun ne isommat jo edes jollain tavoin tottelevat. Eivät ainakaan ihan samanlaisia kohtauksia järjestä joka kerta. Ja esim. tarhassa tätä ongelmaa ei ole. Ryhmässä menee paljon reippaammin. Samoin, saattaa käydä myös, jos meillä on kavereita matkassa. Mutta, jos kolmisin ollaan, niin aina sama juttu. Ja nyt kun pienempikin aloittanut oman kiukuttelunsa, niin...
 
Jos nuo siirtymätilanteet on hankalia, niin kannattaa harkita kuvataulua niitä varten.

IMG_2405.JPG

Tuossa on netistä löytynyt yksityiskohtainen kuvataulu. Sellainen voisi olla kätevämpi, missä on läpinäkyvät muovitaskut (esim. joku valokuvatasku), johon saa laitettua irtokortit ja lapsi voi kääntää sen toisin päin aina suoritettuaan. Kortteja voi piirtää itse, tulostella valokuvia tai leikellä lehdestä kuvia (ja liimata niitä kartongin palaselle). Lapset voivat vaikka itse pohtia, mitä pitää tehdä ja mitä laittaa niihin taskuin esille. Tai isompi voi vaikka piirtää tuollaiseen ruudukkoon itse, mitä kaikkea tarvitsee tehdä ja missä järjestyksessä lähtiessä. Idea on, että kuvat ovat aikajärjestyksessä ja ne tehdään järjestyksessä.

Vanhat avorattaat on ollut ihan kätevä raahata mukana, vaikkei niissä lapsi olisikaan kyydissä. Siellä voi kuskata kesäisin eväitä ja juotavaa (miksei talvellakin), leluja tai ostoksia ja laittaa muksut työntämään. Pysyvät paremmin tallessakin, kun ovat aisassa kiinni. Meillä on suurin ongelma ollut saada lapset kulkemaan käsikädessä, eivät sitä koskaan ole oikein oppineet.

Lumettomaan aikaan työntöaisallinen polkupyörä on ihan kätevä, jos ei satu olemaan koko ajan jarruttava lapsi (yhdellä tutulla oli sellainen). Talvella taas voi raahata mukana pulkkaa, rattaat on aika raskaat auraamattomilla pyöräteillä.

Tollasta taulukkoa voisin kyllä kokeilla! Kiitos taas muistutuksesta. Olen aiemmin muutamaan otteeseen kokeillut, mutta saattaa olla, että toimisivat tässä iässä hieman paremmin.

Pyöräily ei meillä toimi, lopputuloksena saan lähes aina raahata pyörän kotiin, kun toinen kyllästyy kesken kaiken. Kelkalla/pulkalla menee välillä hieman paremmin. Yleensä silloinkin tulee jostain riita. Ellei muusta, niin siitä kumpi kummalla kelkalla ajaa (samanlaiset).

Vaunuja en viitsi raahata, koska viisivuotias ei sitten suostu kävelemään yhtään. Nuorempi ollut pienestä asti reippaampi kävelemään. Hän vasta nyt alkanut tekemään samoja "en liiku"-tempauksiaan.
 
Pyöräily ei meillä toimi, lopputuloksena saan lähes aina raahata pyörän kotiin, kun toinen kyllästyy kesken kaiken.
Avainsana on työntöaisa ;) Sitä lykkii helpommin menemään kuin vaunuja. Ja se toimii jarrunakin tarvittaessa. Laiska lapsi mieluummin istuu pyörän päällä lykittävänä kuin kainalossa raahattavana, jos ei viitsi polkea. Meillä on kotoa lähtiessä alamäki, mihin ei voi lasta yksin päästä ajelemaan ja takaisin tullessa on taas sen verran raskas, että tarvitsee vähän apua.
 
Avainsana on työntöaisa ;) Sitä lykkii helpommin menemään kuin vaunuja. Ja se toimii jarrunakin tarvittaessa. Laiska lapsi mieluummin istuu pyörän päällä lykittävänä kuin kainalossa raahattavana, jos ei viitsi polkea. Meillä on kotoa lähtiessä alamäki, mihin ei voi lasta yksin päästä ajelemaan ja takaisin tullessa on taas sen verran raskas, että tarvitsee vähän apua.

On työntöaisa! Ei kelpaa siltikään. :D Ei siis auta, vaikka kuinka sanoisi, että situ sitten vaan, äiti työntää. Kun ei halua, niin ei halua... Jästipää.
 
Ihan varmasti löytyy joku rangaistus, jota lapsi pelkää sen verran paljon, että sitä voi käyttää pelotteena. Kannattaa vaan käyttää mielikuvitustaan, pitää uhkauksensa eikä antaa lapselle liian montaa mahdollisuutta ennen kuin se rangaistus napsahtaa.
 
No esimerkiksi vaatteiden riisumisen voi estää siten, että virittää hanskat ja kypärämyssyn kiinni lapsen puseroon mahdollisimman tiukalla olevilla lapasenpidikkeillä, sekä pukee haalarin päälle vauvanvaljaat, jotta lapsi ei saa vedettyä vetoketjua alas. :D

Mutta ei tuollaisiin keinoihin pitäisi mennä kenenkään normaalin taaperoiän ohittaneen lapsen kanssa, vaan löytää se yleinen keino, millä lapsen saa tottelemaan puhetta.
 
Ainut rangaistus, millä saa pelkäämään, on unilelun pois otto. Se taas kostautuu niin pahasti yöllä, että olen ottanut vain hetkellisesti sen jäähylle. Ahdistuu oikeasti silminnähden, jos joutuisi yönsä olemaan ilman sitä. On lapsen henki ja elämä tämä lelu. Mikään muu ei ole niin tärkeää. Kokeiltu on.

Jäähyillä istuu, mutta ei niistä tunnu sitä lopullista tehoa olevan. Parhaimmillaan puolituntia putkeen, kun alkaa aina alusta, jos ei osaa käyttäytyä. Ei jaksaisi.

Olen yrittänyt isänsä kanssa puhua ongelmista, mutta isällään hieman... Miten se nyt sanoisi. Ei niin tiukkaa linjaa kaikissa asioissa. Enkä jaksaisi alkaa tappelua tästä vääntämään. Tuota kantamista on kai esikoisen kanssa alkanut välttämään, mutta nuorempi edelleen kulkee pitkälti sylissä heti, kun sinne haluaa.

Ehkä on aika katsoa kasvatusohjelmia... :( No, teinpä meidän perheelle taulukon. Vielä kun keksisi sopivan palkinnon hyvästä käyttäytymisestä. Tosin, eipä tuo lahjontakaan ole keinona täällä toiminut.
 
No esimerkiksi vaatteiden riisumisen voi estää siten, että virittää hanskat ja kypärämyssyn kiinni lapsen puseroon mahdollisimman tiukalla olevilla lapasenpidikkeillä, sekä pukee haalarin päälle vauvanvaljaat, jotta lapsi ei saa vedettyä vetoketjua alas. :D

Mutta ei tuollaisiin keinoihin pitäisi mennä kenenkään normaalin taaperoiän ohittaneen lapsen kanssa, vaan löytää se yleinen keino, millä lapsen saa tottelemaan puhetta.
Jesarilla vaan vaatteet kiinni niin ei lähe ei!! :ROFLMAO: Kuka on kovin mutsi? :sneaky::sneaky::sneaky:
 
Ainut rangaistus, millä saa pelkäämään, on unilelun pois otto. Se taas kostautuu niin pahasti yöllä, että olen ottanut vain hetkellisesti sen jäähylle. Ahdistuu oikeasti silminnähden, jos joutuisi yönsä olemaan ilman sitä. On lapsen henki ja elämä tämä lelu. Mikään muu ei ole niin tärkeää. Kokeiltu on.

Ei kannata säikähtää liikaa, jos lapsi tuntuu ahdistuneelta tai itkuiselta. Ei se siitä kovin herkästi rikki mene, ja usein se on yksinkertaisesti merkki siitä, että rangaistus tehoaa. Toisaalta pienikin lapsi oppii teeskentelemään itkua tai ahdistusta saadakseen tahtonsa läpi.

Mitä rangaistuksiin tulee, niin oletko kokeillut esim. seuraavia:
- kiinnipitely sylissä (ns. holding)
- seisottaminen nurkassa
- seisottaminen seinää vasten otsa seinässä kiinni
- seisottaminen kädet suorina ylhäällä (jos lapsi ei itse suostu pitämään käsiään ylhäällä niin voit pitää lapsen käsistä kiinni)
- täyden liikkumattomuuden ja hiljaisuuden edellyttäminen jäähypenkillä ollessa

Jos ei muu auta, niin itse saattaisi vaikka kokeilla tukistaa lasta (se on toki laitonta, mutta ei siitä sinua kukaan tuomiolle vie). Osa lapsista on sellaisia, että yksi pieni nippaisu tukasta tehoaa paremmin kuin vaikka kymmenen jäähyä tai kaikkien lelujen takavarikointi.
 
Älkää hyvät äidit (tai isät) ikinä ikinä uhkailko tai ottako lastenne unikaveria pois. Se on lapselle se turva jolle kertoo isotkin murheet ja jota halataan aina kun tulee suru. Samaa mietä myös omaan huoneeseen ajamisesta. Jos se oma huone toimii nukkumatilana niin ei sinne jäähylle.



Ainut rangaistus, millä saa pelkäämään, on unilelun pois otto. Se taas kostautuu niin pahasti yöllä, että olen ottanut vain hetkellisesti sen jäähylle. Ahdistuu oikeasti silminnähden, jos joutuisi yönsä olemaan ilman sitä. On lapsen henki ja elämä tämä lelu. Mikään muu ei ole niin tärkeää. Kokeiltu on.

Jäähyillä istuu, mutta ei niistä tunnu sitä lopullista tehoa olevan. Parhaimmillaan puolituntia putkeen, kun alkaa aina alusta, jos ei osaa käyttäytyä. Ei jaksaisi.

Olen yrittänyt isänsä kanssa puhua ongelmista, mutta isällään hieman... Miten se nyt sanoisi. Ei niin tiukkaa linjaa kaikissa asioissa. Enkä jaksaisi alkaa tappelua tästä vääntämään. Tuota kantamista on kai esikoisen kanssa alkanut välttämään, mutta nuorempi edelleen kulkee pitkälti sylissä heti, kun sinne haluaa.

Ehkä on aika katsoa kasvatusohjelmia... :( No, teinpä meidän perheelle taulukon. Vielä kun keksisi sopivan palkinnon hyvästä käyttäytymisestä. Tosin, eipä tuo lahjontakaan ole keinona täällä toiminut.
 
EI NÄIN,EI TODELLAKAAN!
->
Mitä rangaistuksiin tulee, niin oletko kokeillut esim. seuraavia:
- kiinnipitely sylissä (ns. holding)
- seisottaminen nurkassa
- seisottaminen seinää vasten otsa seinässä kiinni
- seisottaminen kädet suorina ylhäällä (jos lapsi ei itse suostu pitämään käsiään ylhäällä niin voit pitää lapsen käsistä kiinni)
- täyden liikkumattomuuden ja hiljaisuuden edellyttäminen jäähypenkillä ollessa

LASTEN PAHOINPITELYSTÄ MENEE NYKYÄÄN,vaikuttaa oikeasti tunteiden kehitykseen.
 
EI NÄIN,EI TODELLAKAAN!
->
Mitä rangaistuksiin tulee, niin oletko kokeillut esim. seuraavia:
- kiinnipitely sylissä (ns. holding)
- seisottaminen nurkassa
- seisottaminen seinää vasten otsa seinässä kiinni
- seisottaminen kädet suorina ylhäällä (jos lapsi ei itse suostu pitämään käsiään ylhäällä niin voit pitää lapsen käsistä kiinni)
- täyden liikkumattomuuden ja hiljaisuuden edellyttäminen jäähypenkillä ollessa

LASTEN PAHOINPITELYSTÄ MENEE NYKYÄÄN,vaikuttaa oikeasti tunteiden kehitykseen.

No eikä mene pahoinpitelystä, pahoinpitely on ihan lakitekstistä katsottuna sitä, että aiheutetaan toiselle fyysistä kipua. Mitä tunteisiin vaikuttamiseen tulee, niin runsaasti surullisia esimerkkejä on siitä, että liian pitkälle menevä hellämielisyys tai vaikka lapsen itkun pelkääminen johtaa siihen, että lapsi saa perheessä määräysvallan. Ja sillä, että lapsi on perheessä pomo on ihan oikeita negatiivisia vaikutuksia tunteiden kehitykseen.
 

Yhteistyössä