Väsyneen äidin auttaminen

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Mummi
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

Mummi

Vieras
Kysynpä ihan yksinkertaisesti: miten voisin auttaa kaksiviikkoisen vauvan äitiä? Vauva oli pieni syntyessään, häntä piti syöttää kolmen tunnin välein, vielä kotioloissakin. Vauva itkeskelee yöt ja äiti kuin myös isä tuntuvat olevan rättiväsyneitä, etenkin tämä tyttäreni. Hormonitkin tuntuvat jylläävän. En halua olla "kaikkitietävä mummi/anoppi", joka tyrkyttää neuvoja. Erilaisia vinkkejä olen antanut huutavan vauvelin hoitamiseksi (tämän nyt ko. äidin isosisko itki aikoinaan pari kk yöt läpeensä) jne. ja tärkein kaikista: olen lupautunut menemään yökylään hyssyttelemään pienokaista, että tyttäreni ja miehensä voisi levätä. Autan myös niin, että heidän koiransa on mummilassa hoidossa. Mietin tässä lähinnä sitä, että jokaiseen ehdotukseen reaktio on vähän niin kuin kielteinen...."niin, niin, mutta..." Nyt on siis keinot loppu, paitsi se, että mitään kysymättä yksinkertaisesti menen ja otan vauvan hoiviini, jotta vanhemmat saavat levätä. Miten sinä, väsynyt äiti hormonimyrskyn keskellä, ja kaiken ollessa uutta ja outoa, jopa se, että vauvat itkevät enemmin tai vähemmin - haluaisit/olisit halunnut itseäsi autettavan?
 
Kysynpä ihan yksinkertaisesti: miten voisin auttaa kaksiviikkoisen vauvan äitiä? Vauva oli pieni syntyessään, häntä piti syöttää kolmen tunnin välein, vielä kotioloissakin. Vauva itkeskelee yöt ja äiti kuin myös isä tuntuvat olevan rättiväsyneitä, etenkin tämä tyttäreni. Hormonitkin tuntuvat jylläävän. En halua olla "kaikkitietävä mummi/anoppi", joka tyrkyttää neuvoja. Erilaisia vinkkejä olen antanut huutavan vauvelin hoitamiseksi (tämän nyt ko. äidin isosisko itki aikoinaan pari kk yöt läpeensä) jne. ja tärkein kaikista: olen lupautunut menemään yökylään hyssyttelemään pienokaista, että tyttäreni ja miehensä voisi levätä. Autan myös niin, että heidän koiransa on mummilassa hoidossa. Mietin tässä lähinnä sitä, että jokaiseen ehdotukseen reaktio on vähän niin kuin kielteinen...."niin, niin, mutta..." Nyt on siis keinot loppu, paitsi se, että mitään kysymättä yksinkertaisesti menen ja otan vauvan hoiviini, jotta vanhemmat saavat levätä. Miten sinä, väsynyt äiti hormonimyrskyn keskellä, ja kaiken ollessa uutta ja outoa, jopa se, että vauvat itkevät enemmin tai vähemmin - haluaisit/olisit halunnut itseäsi autettavan?


No jos en nyt ihan väärin muista niin kyllä ne vauvat aika pitkää haluavat ruokaa 2-4t välein ihan yötä päivää. Ja vauvat nyt itkevät. Muistan kyllä itse kuinka järkyttynyt sitä oli unen vähyydestä yms mutta kyllä siihen tottui. Ja pakko onkin tottua. En olisi kuitenkaan kenellekään antanut lastani hoidettavaksi vaikka olinkin väsynyt.

En siinä auta kuin aika. Ekan 3kk jälkeen alkaa kyllä helpottamaan ja ensi järkytys vähenee. Vauva vaan lähelle nukkumaan niin yö syötyt onnistuvat ilman että täytyy nousta ylös. Ja jos vauva nukkuu päiväunet silloin kannattaa oikeasti itsekin levätä.
 
Viimeksi muokattu:
Ensinnäkin, ihanaa mummi kun haluat auttaa. :)

Meillä esikoisella oli koliikkia ensimmäiset 3 kk:tta ja vauva oli hyvin vaativa. Minua olisi auttanut päivällä, että olisi ollut seuraa ja joku olisi pitänyt huutavaa vauvaa sylissä. Ihanaa jos olisin päässyt siloin tällöin tunnin lenkille.

Tsemppiä teille!
 
Kunhan pakkaset helpottavat, vie vauvan vaunulenkille. Jos mahdollista, niin heti aamusta, niin äiti saa jatkaa unia.

Jos vauvanhoitoapua on vaikea ottaa vastaan, niin miten olisi muun arjen helpottaminen; kaupassa käyminen, siivoaminen, pyykkien laitto tms. Tai menet tyttären kotiin lounaalle, niin että sinä valmistat ison annoksen ruokaa (myös pakkaseen) tuomistasi raaka-aineista.
 
Kysynpä ihan yksinkertaisesti: miten voisin auttaa kaksiviikkoisen vauvan äitiä? Vauva oli pieni syntyessään, häntä piti syöttää kolmen tunnin välein, vielä kotioloissakin. Vauva itkeskelee yöt ja äiti kuin myös isä tuntuvat olevan rättiväsyneitä, etenkin tämä tyttäreni. Hormonitkin tuntuvat jylläävän. En halua olla "kaikkitietävä mummi/anoppi", joka tyrkyttää neuvoja. Erilaisia vinkkejä olen antanut huutavan vauvelin hoitamiseksi (tämän nyt ko. äidin isosisko itki aikoinaan pari kk yöt läpeensä) jne. ja tärkein kaikista: olen lupautunut menemään yökylään hyssyttelemään pienokaista, että tyttäreni ja miehensä voisi levätä. Autan myös niin, että heidän koiransa on mummilassa hoidossa. Mietin tässä lähinnä sitä, että jokaiseen ehdotukseen reaktio on vähän niin kuin kielteinen...."niin, niin, mutta..." Nyt on siis keinot loppu, paitsi se, että mitään kysymättä yksinkertaisesti menen ja otan vauvan hoiviini, jotta vanhemmat saavat levätä. Miten sinä, väsynyt äiti hormonimyrskyn keskellä, ja kaiken ollessa uutta ja outoa, jopa se, että vauvat itkevät enemmin tai vähemmin - haluaisit/olisit halunnut itseäsi autettavan?


Ihanaa, että haluat auttaa ja että haluat tehdä sen "oikealla" tavalla. Jokainen meistä on yksilö ja toisen puolesta on melko mahdoton vastata. Mutta nuo edellä ehdotetut vaunulenkit vauvan kanssa (kunhan hiukan kasvaa ja pakkaset laantuvat) ja ihan vain seurana oleminen, vauvan kanniskelu (äidin kädet hetkeksi vapaiksi), ruuan tuominen/laittaminen kuulostavat minustakin hyviltä. Kaikki apu oli esikoisen kohdalla tarpeen, vaikka minunkin oli sitä välillä tosi vaikea ottaa vastaan. Jostain olin saanut päähäni, että minun pitää pärjätä yksin ja että olen huono äiti, jos tarvitsen apua. Tärkeintä minusta on se, että sitä väsymystä ja vauva-ajan rankkuutta ei vähättele. Ja sellaiset "minä kyllä jaksoin" kommentit ovat niitä pahimpia... Eipä sillä, että sinä vaikuttaisit sellaiselta ihmiseltä, joka näitä kommentteja viljelee.
 
Viimeksi muokattu:
Mun äiti tuli usein vauvan synnyttyä käymään kahvilla "katsomassa pientä ihanaa" ja toi sitten pasteijaa yms kivaa. Piti paljon vauvaa ja halusi vaihtaa vaippaa jne. Mulle ole tosi kiva saada seuraa ettei pää hajonnut vaikka en mistään ihmeellisestä halunnutkaan puhua. kasvatus vinkit olivat maailman ärsyttävämpiä...toimi paremmin kun äiti vaikka otti vauvan johonkin asentoon jonka tiesi rauhoittavan vauvaa ja sain itse huomata että vitsi toihan toimii. Musta oli myös kiva että äiti ei koskaan tullut "auttamaan" vaan ihan muuten vaan kahville vaikka sitten kyllä auttoikin samalla.

Nyt kun tyttö on jo isompi on todella ihanaa kun tiettää että voi luottaa siihen että mummi auttaa tarvittaessa ja voi oikeesti pyyttää apua.

Alussa sitä ei vaan halua ottaa vastaan ja vauvaa ei halua päästää silmistään. Itse en pystynyt edes nukkumaan selkä vauvaan päin (vauva omassa sängyssä mutta lähellä) ennen kuin hän oli 10kk paikkeilla! Hormonit....
 
Minä olin itse samassa tilanteessa syksyllä. Sain esikoiseni joka oli vaativa vauva ja sairaskin. Olin ihan poikki. Hormoonimyrsky oli kammottava ja parisuhde nitisi liitoksissaan vaikka liittomme on vahva ja rakastava. Se kaikki oli uutta ja tuli suorastaan järkytyksenä vaikka olimme lasta yrittäneet 6 vuotta.

Siinä väsymyksessä en kuitenkaan halunnut muiden hoitavan lastani. Toki pieniä sylihetkiä oli kiva antaa mummullekin. Mummu ja ukki olivat suuresti apuna mm. ruokahuollossa. Äitini toi terveellistä ruokaa ja tuli myös laittamaan ruokaa vaikka vastustelin. Mutta ihanaa kun tuli. Itse ei jaksa laittaa ruokaa ja tulee väsymyksessä syötyä mitä sattuu. Oloa ei helpota että syö vielä huonosti. Ukki kävi apteekissa ja kaupassa 'maitoreissuilla'. Mummu vei roskia, täytteli tiskikonetta jne. Ja oli vauvan kanssa että itse sain käydä suihkussa tai saunassa. Meillä vauva oli sylissä ensimmäiset 2 kk miltei yötä päivää sairastelun takia. Lapsen isä oli paljon matkoilla eikä siis aina voinut auttaa.

Ai niin, oli myös ihanaa kun äitini toi naistenlehtiä, joita lueskelin kun sain omaa rauhaa.

Minua auttoi toisen aikuisen läsnäolo ja apu kotitöissä. Sanoisin kuitenkin, että pidä visiitit lyhkäsinä ja ole herkkä viesteille. Halusin kovasti myös omaa rauhaa.

Kiva että haluat auttaa tytärtäsi ja hänen perhettään. Apua tarvitaan, vaikka joskus sanommekin että ei tarvii auttaa. :)
 
Minuakin auttoi paljon, kun äitini kävi olemassa esim. tunnin tai pidempään ihan vain vauvanviihdytysjoukkona. Vaikka seurustelivat samassa huoneessa sain itse nollautua ja olla olematta koko ajan hälytysvalmiudessa.
 
On todella ihanaa että haluat auttaa, kuten tuossa jo aikaisemminkin joku kirjoitteli! Itse synnytin keisarileikkauksella toukokuussa ja olin tosi huonossa kunnossa. Haavakin vielä tulehtui, kun olin ensin ollut kolmisen viikkoa lähes liikuntakyvytön, eikä vauva kestänyt mun antibiootteja, joten joudun lopettamaan imetyksen kolmeksi viikoksi (=vauvan syöttöä, pullojen tiskausta ja sterilisointia, helkkarinmoista pumppausta ympäri vuorokauden, ei unta juuri ollenkaan!). Siihen samaan syssyyn tietenkin keittiön viemärilinjasto hajosi ja tuli putkiremontti ja vesi oli poikki jotain viikkoja (meillä on pesukonekin keittiössä astianpesukoneen lisäksi...). Noniin, mutta siis mun äiti tuli joka päivä (jo aamusta kun oli lomalla, sitten aina heti töiden jälkeen) ja en tiedä miten olisin selvinnyt ilman häntä! Meillä se meni niin, että hän toi ruokaa, hoiti enimmäkseen vauvaa, minä kotia ja itseäni ja mun mies taas teki pitkiä työpäiviä ja tuli vasta kahdeksan jälkeen kotiin eli hänestä ei ollut kovin paljon apua päivisin. Äiti otti muutaman kerran vauvamme myös yökylään, jotta me saimme nukkua. Meillä oli tosi ihana kesä, retkeiltiin, käytiin ulkona syömässä, kaupungilla, katsomassa eläimiä jne :) Lisäksi miehenikin vanhemmat tulivat tarvittaessa apuun ja kun olimme heillä/mökillä he nukkuivat vauvan kanssa ja herättivät minut vain imettämään.

Mutta ehkäpä voisit koittaa sitä sinne menemistä ruokakassin kanssa ja sitten voisit alkaa selvittää pyykkikoria/tiskejä jne ihan muina miehinä ja lähtiessä ilmoittaa että tulet taas huomenna aamulla. Itse en olisi missään nimessä pyytänyt apua, jostain syystä se on todella kova paikka. Tai silloin oikeastaan pyydettiin, kun vesi oli poikki, mulla melkein 40 kuumetta ja tosi kovat kivut, vauva oksensi taukoamatta antibiootteja ja miehellä aamulla deadline yhdessä hommassa. Aika vaikeaa oli avun pyytäminen ja vieläkin on vähän syyllinen olo ;)
 
Vähän yli vuoden vanhan lapsen äitinä neuvon kyllä kuuntelemaan, jos varsinkaan tietynlaista apua ei haluta. Minä en tykännyt yhtään, kun anoppi tarjoutui jatkuvasti meille "siivoamaan, pyykkäämään ja tiskaamaan" ja toi ruokakasseja, kun ei ollut sitten ihan välttämättä sellaista ruokaa mitä meillä menee. Lisäksi olen jo aikuinen ihminen ja elänyt omillani koko aikuisikäni, joten miehen sukulaisten tuleminen minun kotiini huushollaamaan tuntui tunkeilulta ja siltä, että eikö meidän kodin siisteys heille kelpaa yms. Myös käly nimittäin teki sitä. Sain onneksi loppujen lopuksi tämän sanotuksi ihan ystävällisesti eikä kumpikaan ole sen jälkeen tullut meille siivoilemaan.

Sen sijaan tuollainen vauvan vaunulenkille vieminen ja viihdyttäminen on oikein hyvä ajatus. Vauvan kanssa nyt vain täytyy valvoa ja heräillä öisin (meillä heräiltiin rinnalle puoli vuotta tunnin tai kahden välein) eikä siinä auta se että joku ulkopuolinen tulee yöllä hyssyttelemään vauvaa (koska ainakin meillä vauva tarvitsi ja sai silloin sitä rintaa jota vain minulla oli tarjota). Sen sijaan sitten se vauvan vieminen vaunulenkille päivällä antaa äidille mahdollisuuden hengähtää ja levähtää niitä univelkoja pois. Sitä siis suosittelen. Toinen mahdollinen juttu on se, että jos olet yökylässä vauvaperheessä, herää olemaan vauvan kanssa aamulla niin että vauvan vanhemmat saavat jatkaa sen aamuimetyksen tms. jälkeen unia vielä rauhassa. Sellainen auttaa jaksamaan.
 
Sisarentyttäreni sai kaksoset pari vuotta sitten ja silloin tällöin soitti minulle, että voitko tulla apuun, minä tulen hulluksi. Eläkeläisenä voin lähteä heti. Hänen oma äitinsä asuu kaukana ja anoppiin välit ovat ei mitenkään niin lämpimät. Joskus tein ruokaa, joskus olin lasten kanssa että hän pääsi suihkuun, joskus vain sylittelin ja istuttiin kahvikupposen ääressä ja hän sai purkaa ahdistustaan. Joskus vein mukanani pullaa, kun tiesin hänen rakastavan pullaa eikä ehdi leipoa jne.

Sanoisin, että nuorten äitien pitäisi pyytää apua sitä tarvitessaan. Harva äiti tai varsinkaan anoppi uskaltaa tarjoutua apuun vanhanaikaisine tapoineen ja neuvoineen. Joskus ehdotin sisarentyttärelle jotain vanhaa toimivaa konstia lasten kanssa ja hän kokeili. Useinhan nämä vanhat käytännössä kokeillut keinot lapsen rauhoittamiseen toimivat, kunhan nuori äiti vain haluaa kokeilla.

Ja mummin pitää uskaltaa kysyä, tulenko apuun. Onneksi miniäni myös uskalsi soittaa minulle, että tarvitsisin apua, voitko tulla.
 
Olen aika yllättynyt vastauksista mitä aikaisemmin on tullut. Keskustelun aloittaja on mielestäni toiminut aika tungittelevasti ja väkisin, toki ilmeisesti hyvää tarkoittaen, mutta samalla viestittäen vahvasti tyttärelleen, että hän ei osaa lasta hoitaa, ei toimi äitinä oikein eikä pärjää itse. Voin omasta puolestani kertoa, että jos äitini olisi vienyt minulta lapsen väkisin jotta voisin levätä tai edes kertonut ajatelleensa moista, olisivat välit menneet poikki.

Siis aloittaja: ehkäpä voisit tukea tytärtäsi parhaiten viestittämällä että hänellä on upea lapsi ja että sinä luotat häneen äitinä ja että hän näyttää pärjäävän hienosti, vaikka vauvan hoito on kovaa työtä. Kyllä apua sitten pyydetään kun sitä tarvitaan, ellei liika tungettelu saa välejä lukkoon.

Varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla äidit odottavat malttamattomana että lapsi kehittyisi nopeammin ja oppisi hymyilemään, kääntymään, nukkumaan jne. Nyt mummonkin pitää vaan antaa lapsensa ja lapsenlapsensa kasvaa rauhassa ja kehittyä. Siis malttia mummo!

Tietenkin jossakin vaiheessa pitää puuttua menoon, tai siis suomessakin tapahtuu muutama lapsensurma tai pysyvä vammauttaminen, kun äiti on yksinkertaisesti niin väsynyt (+yksin + muissa ongemissa), että pahoinpitelee tai tappaa lapsensa. Ilmeisesti tästä ei kuitenkaan ole vielä kysymys enkä usko että tulee olemaankaan, koska perheen tukiverkot ovat olemassa.

ps.Kunpa minunkin lapseni söisi edes kolmen tunnin välein. Yöt ja päivät mennään parin tunnin pätkissä ja vauva jo 3kk.

Kysynpä ihan yksinkertaisesti: miten voisin auttaa kaksiviikkoisen vauvan äitiä? Vauva oli pieni syntyessään, häntä piti syöttää kolmen tunnin välein, vielä kotioloissakin. Vauva itkeskelee yöt ja äiti kuin myös isä tuntuvat olevan rättiväsyneitä, etenkin tämä tyttäreni. Hormonitkin tuntuvat jylläävän. En halua olla "kaikkitietävä mummi/anoppi", joka tyrkyttää neuvoja. Erilaisia vinkkejä olen antanut huutavan vauvelin hoitamiseksi (tämän nyt ko. äidin isosisko itki aikoinaan pari kk yöt läpeensä) jne. ja tärkein kaikista: olen lupautunut menemään yökylään hyssyttelemään pienokaista, että tyttäreni ja miehensä voisi levätä. Autan myös niin, että heidän koiransa on mummilassa hoidossa. Mietin tässä lähinnä sitä, että jokaiseen ehdotukseen reaktio on vähän niin kuin kielteinen...."niin, niin, mutta..." Nyt on siis keinot loppu, paitsi se, että mitään kysymättä yksinkertaisesti menen ja otan vauvan hoiviini, jotta vanhemmat saavat levätä. Miten sinä, väsynyt äiti hormonimyrskyn keskellä, ja kaiken ollessa uutta ja outoa, jopa se, että vauvat itkevät enemmin tai vähemmin - haluaisit/olisit halunnut itseäsi autettavan?
 
Viimeksi muokattu:
Komppaan edellistä kirjoittajaa, joka sanoi minun ajatukseni ehkä rempseämmin kuin mitä minä osasin ilmaista.

Kiva että haluatte auttaa, mutta muistakaa isovanhemmat ja anopit kunnioittaa toisten reviiriä. Meillä tuli ihan kunnon konflikti siitä, että anoppi ja käly omivat lapseni ristiäisjärjestelyt omikseen ja varmaan hyvää tarkoittaen käyttäytyivät minun kodissani minun lapseni ensimmäisissä juhlissa kuin olisivat emännöineet niitä vaikka olin varta vasten kutsunut heidät tulemaan vasta juhlien alkuun ja vieraiksi. Silloin todella tunsin että varpailleni astuttiin, mutta olen myös tyytyväinen että se johti tilanteen selvittämiseen ja nyt hekin ymmärtävät, että tämä on minun ja mieheni koti eikä heidän reviiriään.

Minustakin on aika karvat pystyyn nostattava ajatus tuollainen, että äitini tai anoppini saattaisi suunnitella lapseni kaappaamista minulta kysymättä tai minun estelyäni kuulematta.
 

Similar threads

T
Viestiä
70
Luettu
3K
Aihe vapaa
Tuore mummi
T
Y
Viestiä
4
Luettu
2K
Aihe vapaa
vierailija
V

Yhteistyössä