P
"pöhkö"
Vieras
Olemme mieheni kanssa 27v. ja meillä on 1,5v lapsonen 
Olemme kaveri/tuttava/lähipiirimme ensimmäiset joilla on lapsi, vaikka muutkin ovat lähes samaa ikäluokkaa (no eipä se ikää katso..).
Olen huomannut että monesti kun olen aivan poikki tuon lapsen kanssa tai muuten tilanteessa että olen lapsen vuoksi erillään toisista (esim. syksyllä oli kylmä ja olimme ystävien luona, pihalle tuli joku kaveri ja yhtäkkiä kaikki olivatkin pihalla juttelemassa tms. ja minä vauvan kanssa yksin sisällä kun en viitsinyt alkaa pukea käväisyä varten ) ajattelen että "onneksi meidän lapsi on jo isompi kun teillä on aikanaan vauvoja"
Tai saatan jopa ajatella hiukan "vahingoniloisesti" että kyllä tämä on edessä vielä teilläkin, siis kun tiedän että heillä on toiveissa lapsia.
Ja samalla iloitsen ku oman(t) lapseni on siinä vaiheessa jo sen verran isoja ettei tarvitse jatkuvaa viihdyttäjää, vaan voin käväistä ulkona ilman että kannan lasta jokapaikkaan mukana.
Tuntuu ettei monikaan osaa "huomioida" kuinka kiinni vauvassa/lapsessa on :/ Toki olen iloinen ja onnellinen lapsestamme, mutta myös hiukka kaipaan niitä aikoja jolloin oli helppo potkaista kengät jalkaan ja kipaista hakemaan jotain ulkoa vaikka talvipakkasella
Onko jollain muulla vastaavia ajatuksi vai olenko aivan pimeä
Olemme kaveri/tuttava/lähipiirimme ensimmäiset joilla on lapsi, vaikka muutkin ovat lähes samaa ikäluokkaa (no eipä se ikää katso..).
Olen huomannut että monesti kun olen aivan poikki tuon lapsen kanssa tai muuten tilanteessa että olen lapsen vuoksi erillään toisista (esim. syksyllä oli kylmä ja olimme ystävien luona, pihalle tuli joku kaveri ja yhtäkkiä kaikki olivatkin pihalla juttelemassa tms. ja minä vauvan kanssa yksin sisällä kun en viitsinyt alkaa pukea käväisyä varten
) ajattelen että "onneksi meidän lapsi on jo isompi kun teillä on aikanaan vauvoja" Tai saatan jopa ajatella hiukan "vahingoniloisesti" että kyllä tämä on edessä vielä teilläkin, siis kun tiedän että heillä on toiveissa lapsia.
Ja samalla iloitsen ku oman(t) lapseni on siinä vaiheessa jo sen verran isoja ettei tarvitse jatkuvaa viihdyttäjää, vaan voin käväistä ulkona ilman että kannan lasta jokapaikkaan mukana.
Tuntuu ettei monikaan osaa "huomioida" kuinka kiinni vauvassa/lapsessa on :/ Toki olen iloinen ja onnellinen lapsestamme, mutta myös hiukka kaipaan niitä aikoja jolloin oli helppo potkaista kengät jalkaan ja kipaista hakemaan jotain ulkoa vaikka talvipakkasella
Onko jollain muulla vastaavia ajatuksi vai olenko aivan pimeä
