\
Alkuperäinen kirjoittaja 12.10.2005 klo 18:26 Kaisa kirjoitti:
Minä en kyseennalaistanut kenekään rakkautta lapseensa ja uskon,että lapset tai lapsi on yhtä rakastettu kuin nuorempana saatu. Vaan sitä,ettei vanhempana jaksa enää pitää rajoista kiinni esim. uhmaikäisen kanssa ja lapsen kanssa ollaan ylivarovaisia...
aina pelätään,että jotakin sattuu !
Ehkä vanhempana on oppinut ja ymmärtänyt ihmisyydestä sen verran enemmän, ettei ole tarvetta mekaanisesti asetella rajoja kenellekään vaan arvostaa lasta ihmisenä, jolla on yhtä paljon annettavaa kuin aikuisellakin. Lapsella on annettavaa, koska hän on lapsi ja sen vuoksi hänellä on ymmärrystä asioista, josta aikuisilla ei ole. Aikuinen taas aikuiseksi kasvettuaan (toivottavasti) voi antaa lapselle sitä, mitä aikuisuus tuo tullessaan. Tähän ei tarvita mekaanista rajojen asettelua vaan ne rajat tulevat ihan aikuisen luontaisen auktoriteetin kautta ja siitä, että hän kunnioittaa ja arvostaa lapsen omia rajoja. Toki tällöin lapsi oppii myös kunnioittamaan aikuisen rajoja.
Asun eri maassa ja katson täällä olevia vanhempia. Täällä eivät vanhemmat vanhemmat ole suojelevampia lastensa suhteen vaan kaikki vanhemmat yhtä lailla jättävät suomalaisesta näkövinkkelistä lapsensa suorastaan heitteille ja toisaalta sitten puuttuessaan tilanteeseen vaativat ihan heti täydellistä vanhempien käskyjen seuraamista. Lapset sitten kiltisti alistuvatkin ja kun vanhempi kääntää selkänsä jatkavat juuri siitä, mihin jäivät. Kukaan ei puutu tähän. Kyse on ilmeisesti kulttuurista.
Jaksamisesta voin sanoa sen verran, että minulla oli 40 molemmin puolin lapseni (ikä 6 - 8 -vuotta) kanssa jaksamista. Hän tuli meille tuolloin 6-vuotiaana ja käyttäytyi hyvin aggressiivisesti ja oli täysin vailla rajoja siis ei käsittänyt edes omia fyysisiä rajoja puhumattakaan toisten. Toki paloin loppuun hänen kanssaan, mutta näyttäisi siltä, että perhekodissa asuessaan ja viettäessään päivät koulussa hänen nuoret ammattikoulutuksen saaneet (ja lapsettomat eli omat lapset eivät vie voimia) opettajansa ja ohjaajansa eivät jaksa edes puolta päivää viikossa hänen kanssaan ilman, että hädissään sulkevat hänen lukkojen taakse vessaan, kun eivät jaksa ottaa lapsen esittämää haastetta. Minun ei vielä moiseen tarvinnut päätyä kahden vuoden yötä päivää jatkuneen hoidon aikana, vaikka erittäin lähellä toki olin minäkin. Se ero oli tietenkin osaltaan se, että kyseessä oli oma lapsi (adoptiolapsi) ja motivaatio oli toinen yrittää auttaa tätä lasta, mutta toisaalta jaksamiseen auttoi paljon juuri ikä, ihan siihen fyysiseen jaksamiseenkin. Olin jo kokeillut omia jasamisen rajojani ja tiesin, että vaikka vähän väsyttää tai tuntuu sietämättömän raskaalta, jaksan vielä. Nuorempana olisin pelästynyt ensimmäistä toivottomuuden ja uupumuksen tunnetta.
Toisaalta vanhempana myös pystyin tunnistamaan, milloin liika on liikaa enkä kuvitellut jaksavani loputtomiin vaati ympäristö sitten ihan mitä tahansa.
En usko, että kyse oli vain iästä vaan elämänkokemusesta, joka minulla nyt vaati tämän 40 vuoden iän. En usko, että ihminen vielä 40-vuotiaana on niin vanha, että sitä merkittävästi enemmän väsyisi kuin vaikka kymmmenen vuotta aiemmin. Tietenkin, jos ei ole jo valmiiks niin työnsä tai vaikka masennuksen uuvuttama, että ei jaksa.
Meitä avusti sosiaalialan paikallinen "adoptioguru". Hän jo itse vanha mies, mutta kävi 30 kilometriä töissä suuntaansa polkupuörällä (Vanha tarkoittaa siis reilusti yli 65, ehkä lähemmäs 80). Mieleeni jäi, kun hän sanoi, että meidän tulee ajatella tulevaisuutta, kun emme enää ole tässä optimaalisessa lapsenkasvatusiässä (olin 40) ja emme enää sillä tavalla jaksa joskus 15 vuoden kuluttua.
Ehkä kuitenkin jätetään tämä ikärasismi suuntaan ja toiseen. EHkä kyse on kuitenkin elämänkokemuksesta ja omien rajojensa tuntemisesta sekä siitä, ettei polta itseään loppuun muualla oli sitten vanha tai nuori.