Olin 8-vuotiaani kanssa vapunpäivänä torilla humua katselemassa. Ruuhka oli mieletön, ja yritimme eräälle kojulle vastavirtaan, eli kohti vyöryvää ihmismassaa. Jouduimme jonkin tovin seisoskelemaan odotellen sopivaa rakoa, johon voisimme livahtaa. Yhtäkkiä huomioni kiinnittyi pieneen, noin 3-4-vuotiaaseen poikaan, joka seisoo paikallaan keskellä ryysistä. Lapsi itskee niin hysteerisesti, että ääni on jo kadonnut. Hän käytännössä haukkoi vain henkeään ja oli niin hädissään, että harvoin näkee.
Jotenkin meni ehkäpä minuutti aikaa, ennen kuin hahmotin lapsen, koko kuvan ja pääsin hänen luokseen. KUKAAN OHIKULKIJA, joita oli varmasti sinä aikana ainakin kymmeniä, ei reagoinut millään tavalla. Keski-ikäisiä, hyvin pukeutuneita pariskuntia, lapsiperheitä rattaineen, pienessä hiprakassa olevia nuoria aikuisia. Kukaan ei osoittanut mitään mielenkiintoa. Tönivät lasta pois tieltä, ja lapsi retkahteli ihmisten jaloissa kuin räsynukke oikealle ja vasemmalle.
Pääsimme pojan luo, ja jouduin pitämään oman lapseni kädestä koko ajan kiinni, koska ryysis oli sen mukainen. Kyykistyin ja yritin lohduttaa vierasta poikaa: hänellä oli pakonomainen tarve mennä tiettyyn suuntaan, koska sanoin äitinsä kadonneen sinne. En voinut päästää lasta, vaan napakasti komensin, että nyt mennään tuohon suuntaan. Poika hiljeni ja antoi kätensä. Kävelimme pois pahimmasta ryysiksestä, Hämeenkadun yli kohti taksitolppia, joiden luota bongasin poliisiauton. Menimme auton luo, vinkkasin poliiseita avaamaan ikkunan ja selitin, että katsokaas mit tuolta tarttui matkaan.
Poliisi nousi autosta ja sanoi, että "kiitos, me jatkammekin tästä".
Olin sitten kävelemässä oman poikani kanssa pois, kun poliisin luo juoksi äiti rattaiden ja parin lapsen kanssa. Kuulin hänen kertovan, että asuu samassa talossa tämän kadonneen pojan kansssa, tuntee hänen äitinsä ja voi auttaa asiassa. Lähdime pois, meitä ei enää tarvittu.
Pitkäksi aikaa jäi kummallinen tunne rintaan. Miksi ihmiset kävelevät ohi? Jospa oma lapseni joutuisi tuollaiseen tilanteeseen? Miksei kerään kiinnostanut? Vieläkin outo möykky rinnassa kun asiaa mietin. Voisiko joku teistä kävellä ohi?
Jotenkin meni ehkäpä minuutti aikaa, ennen kuin hahmotin lapsen, koko kuvan ja pääsin hänen luokseen. KUKAAN OHIKULKIJA, joita oli varmasti sinä aikana ainakin kymmeniä, ei reagoinut millään tavalla. Keski-ikäisiä, hyvin pukeutuneita pariskuntia, lapsiperheitä rattaineen, pienessä hiprakassa olevia nuoria aikuisia. Kukaan ei osoittanut mitään mielenkiintoa. Tönivät lasta pois tieltä, ja lapsi retkahteli ihmisten jaloissa kuin räsynukke oikealle ja vasemmalle.
Pääsimme pojan luo, ja jouduin pitämään oman lapseni kädestä koko ajan kiinni, koska ryysis oli sen mukainen. Kyykistyin ja yritin lohduttaa vierasta poikaa: hänellä oli pakonomainen tarve mennä tiettyyn suuntaan, koska sanoin äitinsä kadonneen sinne. En voinut päästää lasta, vaan napakasti komensin, että nyt mennään tuohon suuntaan. Poika hiljeni ja antoi kätensä. Kävelimme pois pahimmasta ryysiksestä, Hämeenkadun yli kohti taksitolppia, joiden luota bongasin poliisiauton. Menimme auton luo, vinkkasin poliiseita avaamaan ikkunan ja selitin, että katsokaas mit tuolta tarttui matkaan.
Poliisi nousi autosta ja sanoi, että "kiitos, me jatkammekin tästä".
Olin sitten kävelemässä oman poikani kanssa pois, kun poliisin luo juoksi äiti rattaiden ja parin lapsen kanssa. Kuulin hänen kertovan, että asuu samassa talossa tämän kadonneen pojan kansssa, tuntee hänen äitinsä ja voi auttaa asiassa. Lähdime pois, meitä ei enää tarvittu.
Pitkäksi aikaa jäi kummallinen tunne rintaan. Miksi ihmiset kävelevät ohi? Jospa oma lapseni joutuisi tuollaiseen tilanteeseen? Miksei kerään kiinnostanut? Vieläkin outo möykky rinnassa kun asiaa mietin. Voisiko joku teistä kävellä ohi?
Viimeksi muokattu:
. Inhottavaa lapselle ja varmaan sille lapsen äidille. Varmaan ollu ihan sairaana huolesta.
