vapaa-aika vai perheaika / mielipiteitä kaivataan

Heippa,

Olen 30v, omasta mielestä nuorekas mies joka pitää elektroonisesta musiikista ja ympäröimästä maailmasta. Harrastan musiikkia myös itse (todellakin sen minkä vain joskus voin harrastaa). Ongelmamme puolison kanssa on se, vai siis onko se ongelma? Arjesta irtautuminen. Esimerkki tästä vuodesta: yhdessä ulkona.. ei kertaakaan. Yksi pieni päivä matka ollaan kyllä tehty yhdessä. Itse kerran ulkona ystävön kanssa. Minusta tuntuu että vaimoni haluaisi että perhe elämää 24/7 eli ei mitään yhteisiä irtiottoja... se vaivaa minua ja ongelmallisen siitä tekee se myös että saan paljon kutsuja ja vippejä eri tapahtumiin ja konsertteihin, pyydän AINA puolisoani mukaan (ja lapsien hoito ongelmaa ei todellakaan ole). Vastaus on se että mene sä vaan. Okei, joskus olen mennyt kaverin kanssa ja tilanne on muuttunut katastrofiksi seuraavana päivänä.. "lapset ei menny kunnolla nukkumaan" "vauvat huusi kokoyön" yms marttyyrimaista juttua.

Eli en enää itsekkään uskalla lähteä mihinkään, eli oma elämäni on kaksivuoro työ ja koti, koti ja työ. Olen useasti olen sano nut että menisi itse viettään omaa aikaa, mutta ei kun "haluan olla lasten kanssa".. onko tämä enää normaalia?? Ymmärrän että on ihana katsoa kuinka toinen rakastaa lapsia noin paljon (toki itsekkin) mutta se vie koko parisuhteen vapaa ajan.

Vaimoni oli enne lapsia itsekkin kova "clubbari" ja piti tanssimisesta yms.
Minusta nykyään kauppaan meno tunttuu että se on jo irtiotto arjesta, mikä todellakaan ei noin oikeasti ole.

Summasummaarum: Yhteistä IRTIOTTO aikaa ei ole, vaimo ei edes sitä halua, mutta jos itse jotain teen saan siitä useitapäiviä sapiskaa. Onko tämäkään tervettä vai onko tämä oikein? En itse enää ymmärrä tilannetta..

Onko tyydyttävä siihen että olen sitten jo vanha ukko eikä minun tarvi olla enää kiinnostusnut muusta kuin perheestä jakodista ja ajasta jota viettää siellä?

Omasta mielestä olen edelleen nuorekas joka haluaisi edes 4-5 kertaa vuodessa tehdä jotain kivaa yhdessä puolison kanssa, mennä esim konserttiin tai hyvään klubiib katsomaan / tanssimaan hyvää dj settiä yms yms.. mutta en pysty ja puoliso ei halua. On vain lapset ja koti. + minulla työ.

Kaipaan itse kovasti tuota vapautta.. suorastaan tuntuu että kuolen sisältä tältä saralta..

Ja älkää ymmärtäkö väärin perhe on aina minulekkin etusialla ja rakastan heitä yli kaiken!

Välillä myös tuntuu että en oikein edes uskalla enää puhua asiasta vaimoni kanssa tai sitten ehdottaa enää mitään mihin ei liity lapset.

Eli tähänkö on tultu? Olen vanha mies jolla on ihana vaimo ja lapset, kiva koti ja työ mistä tykkään. Ei muuta. Eikö muuta sitten enää tarvita?

Olipa kiva avautua ja toivon että joukosta löytyisi edes yksi jolla on sama "ongelma".

Aurinkoa kaikille! sitä piisaa nyt!!!

 

Meillä on niin että molemmat meistä haluais mennä, mies kylläkin enemmän. Mummuja, kummeja tai sukulaisia ei lähimaillakaan. Kaikilla uusilla ystävillämme täällä on pieniä lapsia,eivätkä halua ottaa esim. yöhoitoon meidän lasta. Vierasta maksullista hoitoapua ei olla ainakaan vielä käytetty. Mummot käy noin kerran vuodessa ja nyt taas kesällä päästään parin päivän matkalle miehen kanssa kahdestaan. Yleensä se on mennyt niin, että mies tekee reissuja kun haluaa mennä ja ryyppää niillä aika rankasti eikä tule kotiin yöksi jne. En tykkää yhtään sellaisesta, ja silloin minua syytetään marttyyriksi ja nalkuttavaksi akaksi. Itse olen välillä (n. kerran kolmessa kuukaudessa) mennyt ulos uusien ystävieni kanssa(kaikki äitejä) mutta melko rauhallisesti on bailattu ja aina kotiin yöksi. Miehen kanssa ei siis yhdessä käydä missään kuin n. kerran vuodessa. ALkaa jo näkymään meidän parisuhteessa.. juhannuksena selvis että toinen nainen ollut kuvioissa jo pari kuukautta. Onneks kuitenkin mies lupasi että yritetään vielä yhdessä :\| Ehkä sitä omaa yhteistä aikaa pitäisi ottaa enemmän ja vaikka palkata lapselle joku hoitaja, itselleni olisi aika suuri kynnys (ja myös rahakysymys) käyttää vierasta hoitajaa..

 

Ihanaa, että joku mies toivoo yhteistä aikaa vaimon kanssa :hug: Meillä mies haluaa ennemmin mennä yksinään, ja meneekin aika paljon työn luonteen vuoksi. Itselläni ei mahdollisuutta mennä vaikka mieli tekee, kun hoitajia ei tahdo lapselle saada. Luotettavaa maksullista hoitajaa on vaikea saada, ja mies tekee kolmea työtä joten vapaa-aikaa kalenterista ei lapsenvahdiksi tahdo löytyä kuin hyvin harvoin. Silloin tosin antaa minun mennä, mutta monesti jään kotiin kun ikävöin miestäni suunnattomasti, enkä voi kuvitella lähteväni ainoana yhteisenä iltana pois mieheni vierestä.

Ei kotiin pidä pyttyyntyä. Itsekkin olen lähes kolmekymppinen ja jalka vipattaa aivan samalla lailla kuin ennen lapsia. Mutta tuttavapiirissäni on paljon näitä "pirttihirmuja" joiden mielestä äitien ei kuulu käydä ulkona ennen kuin lapset ovat 18 vuotiaita eikä salli myös miestensä käydä missään. Tuloksena on massiiviset riidat ja nalkutukset. Syö suhdetta ainakin kaveripiirissäni tuollainen pakottaminen kotihiirulaiseksi. Nuoria tässä ollaan eikä se tee kenestäkään huono ihmistä jos haluaa käydä hummaamassa ulkona.

 

Surullisena voin sanoa meillä asioiden olevan samalla tavalla. Tosin ollaan teitä melkein 10 v. vanhempia miehen kanssa, mutta kuitenkin... Meillä mies sanoo/ehdottaa jo heti ovesta sisään astumisen jälkeen johonkinpäin lähtemistä. Joko hän yksin tai lasten kanssa tai sitten koko perheellä menemistä. (Itse olen ollut viimeiset n. 2 v. kotona nuorimmaisen kanssa.)

Minäkin vastaan useasti "mene sinä vaan/ menkää te vaan lasten kanssa", liian usein kuultu lause meidänkin talossa. Jostain syystä minulla nousee jo karvat pystyyn heti siinä vaiheessa kun ovelta kuulenkin sanat johonkinpäin lähtemisestä. Kun koko päivä tavallaan lasten kanssa ootellaan isiä kotiin tulevaksi, niin suututtaa kun toinen heti jo kodin sisään astuessaan on johonkinpäin menossa. Tulee tunne, että minä, lapset ja koti ollaan niin tylsiä asioita ettei me kiinnosteta häntä yhtään. Olisi kiva jos iskä kotiin tultua rauhoittuisi suihkuun, syömään ja keskustelemaan päivän kuulumisia ja sitten vasta yhdessä mietittäisiin mitä illalla puuhattaisiin yhdessä perheenä tai kukin itsekseen.

Miksi sitten linnoittaudun ja jään kotiin? Pääsyy on se, että mies ei lähde mihinkään sillä tyylillä, että koko perheellä olisi mukavaa olla jossain, vaan siksi, että hän pääsee lähtemään pois kotoa ja vieraiden ihmisten pariin. Yritän valaista asiaa vähän paremmin esimerkillä: Kun saavumme johonkin paikkaan, niin meidän iskä tekee "katoamistempun". Kaupassa hän lähtee työntelemään kärryä omia reittejään. Muualla hän häviää viimeistään siinä vaiheessa kun pissihätä yllättää ja pääsee etsimään vessaa.

Olisi mukava liikkua koko perheellä yhdessä jos olisi yhdessä olemisen, tekemisen ja pysymisen maku asiassa. Meidän iskä kuitenkin viestittää teoillaan ja olemuksellaan ympärilleen ettei häntä voisi vähempää kiinnostaa oma perhe. En myöskään jaksa enää aikuiselle miehelle jankuttaa, että meidän isompien on mentävä perheen pienimmän pinnojen mukaan. (eli ruoka-ajat, päiväunet jne. helteessä olemisesta puhumattakaan!)

Toinen syy kotiin jäämiseen on nykyinen tyytymättömyys omaan itseeni ja ulkonäkööni. On mukava lähteä mihin tahansa kun on nätisti meikattu, käyty kampaajalla ja kroppa ei näytä Hk:n lenkiltä nakin kuorissa.Ja vielä kun voi vetää kaapista uudet vaatteet päälle, niin fiilis on korkealla! Tällä hetkellä häpeän raskaudesta jääneitä kiloja. Tuntuu pahalta kun mies vieressä kuolaa nuorten tyttöjen perään. Toivon vaan vielä sen hetken koittavan, että pääsen kulkemaan itsekkin lenkillä ja kuntosalilla kampaajasta ja kosmetologin ajasta puhumattakaan!

Kolmas syy on ettei meneminen enää yksinkertaisesti vaan maistu enää entiseen malliin.Lastenhoito ja kotityöt vievät mehunsa ja on mukavaa vaan olla välillä yksin kotona ja nauttia hiljaisuudesta ja siitä kun huusholli on vähän aikaa siisti.

Tämmöstä täällä meilläpäin. Jos ja kun saisin mieheni ja lasteni isän oppimaan jakamaan aikaansa ja huomiota sopivassa suhteessa itselleen, lapsilleen ja minulle niin elämä hymyilisi. Vuosien vieriessä tilanne helpottuu kun lapset kasvavat.Nyt yritän kär... kärvistellä eroamatta jotenkin tämän ajan läpi.

 

No, vaikka itsellänikin on valvottuja öitä (2 lasta) niin harvoin väsymyksen takia kieltäydyn lähtemästä mihinkään. Toisen lapsen jälkeen tein näin kunnes tajusin olevani entistä väsyneempi jos en ikinä liiku kotoota mihinkään. Kiloja on jäljellä 30 ylimääräistä, tukka sekasin ja meikit viime vuosituhannelta, mutta itseäni varten ulos lähden hyvillä mielin, en siten että ajattelisin ulkomuotoani.

Ihaninta oli tuossa muutama viikko takaperin kun lähdin yksin (!!!) päiväkaljalle terassin aurinkoon. Moni ihmettelee ratkaisuja mennä yksin mutta miten ihanalta tuntuikaan kun kukaan ei roikkunut lahkeessa vaatimassa kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Toki kaveriseurassa olisi mukavaa, mutta kun kaverit eivät ole baari-ihmisiä tai sitten aikataulut eivät vain lastenhoitojen kannalta sovi yhteen. Olen oppinut nauttimaan näistä päiväkäynneistä (mies lähinnä illat ja yöt aina töissä) niin muutaman tunninkin jälkeen kotona on aurinkoinen pirttihirmu =)