P
pulmailija
Vieras
Pitkä tarina, toivottavasti joku jaksaa lukea ja kommentoida...
Seurustelin 9 vuotta miehen kanssa (kutsutaan häntä vaikka A:ksi), ja asuimme tuosta ajasta yhdessä yli 7 vuotta. Erosimme aika tarkkaan vuosi sitten. A ei kokenut tärkeäksi mennä kihloihin tai naimisiin, mikä itselleni olisi ollut tärkeää. Hän oli jonkinasteinen työnarkomaani, ja sain kokea monet pettymykset, kun yhteistä aikaa ei voitukaan viettää töiden vuoksi. Seksielämäkin oli huonoa: A halusi harvoin eikä minun nautintoni ollut kovin merkityksellistä hänelle. Mm. näiden syiden vuoksi lopulta päädyin ehdottomaan eroa, ja muutimme erilleen. Päätös ei ollut helppo, sillä kaikesta huolimatta rakastin häntä. En vain ollut onnellinen.
Elämä A:n kanssa olisi tarjonnut monenlaisia mahdollisuuksia. Olimme innostuneita matkailusta, ja molempien taloudellinen tilanne on sellainen, että se matkat olisi sallinut. Keskustelimme aktiivisesti erilaisista maailman tapahtumista, luimme kirjoja jne. Mutta mitään näistä ei viimeisenä parina vuotena tehty, koska A:n työt menivät aina edelle.
Talvella tapasin uuden miehen, B:n. Hän on vasta eronnut avioliitosta, ja hänellä on exänsä kanssa yksi pieni lapsi. Tapailimme, rakastuimme. Seksi on aivan loistavaa, ja B tuntuu hyvällä tavalla tasaiselta mieheltä. Hän ei ole halunnut kertoa exälleen meistä (kokee, että ex on vielä liian haavoilla erosta), joten olemme tapailleet lähinnä hänen luonaan. B tapaa lastaan kolme-neljä kertaa viikossa; minä en ole lasta tavannut. Tapaamiset ovat lähinnä ex-vaimon luona, joten B viettää aikaa exänsä kanssa hyvin säännöllisesti. B on myös hyvin kitsas: hän ei halua käydä ulkona syömässä, elokuvissa tai kahvilassa, koska se maksaa. Hänenkin taloudellinen tilanteensa kyllä antaisi nuo myöden, mutta hän ei ole vaan kiinnostunut noista. Myöskään matkustelu ei häntä niin innosta, eikä hän niin aktiivisesti seuraa maailman tapahtumia. B:llä on yksi rakas urheiluharrastus, joka vie aika paljon hänen aikaansa. Minua eivät haittaa harjoitukset kolmesti viikossa, mutta se, että emme voi nähdä ennen harjoituksia (häiritsee keskittymistä), ruokavalio on tietynlainen jne. alkaa tökkiä, kun kyseessä on kuitenkin vain "tavallinen" harrastus, ei mikään kilpailutreenaus tms. Vähän sama kuin jos minä antaisin jumppaharrastukseni sanella koko elämäni. Minä haluaisin laittaa hyvää ruokaa, mutta hän ei suostu läheskään kaikkea syömään, koska se voi olla haitallista harrastuksen kannalta. Haluaisin että edes tässä suhteen alkuvaiheessa olisin hänelle tärkeämpi.
Olen mustasukkainen B:n ex-vaimolle, sillä tiedän, että ex yhä toivoo heidän palaavan yhteen. Hän ehdottelee yhteisiä reissuja (perusteena perheen yhteinen aika lapsen vuoksi), anelee B:tä harkitsemaan vielä, jos he sittenkin voisivat palata yhteen jne. Olen pettynyt siihen, ettei B suhtaudu asiaan jämäkämmin ja torjuvammin. Tuntuu ettei B ole ihan varma erostaan sittenkään. B haikailee enemmän aikaa lapsensa kanssa, harmittelee asumisolosuhteitaan (ex asustaa heidän hulppeassa omakotitalossaan lapsen kanssa, B on vuokralla kerrostalossa toistaiseksi) ja ilmeisesti myös ex-vaimoa on toisinaan ikävä. Vaikka B:n kanssa on hyvä olla, olen jatkuvasti epävarma ja epäluuloinen. Tilanne ehkä muuttuu, jos pääsemme joskus olemaan avoimesti yhdessä niin, että myös ex-vaimo tietää meistä. Mutta niin kauan kuin minut pidetään piilossa, tämä ei tunnu niin hyvältä. Ja totuushan on, että ex-vaimo tulee lapsen kautta olemaan osa B:n elämää kuitenkin.
Nyt sitten A on lähestynyt minua uudelleen. Hän kertoo tajunneensa, miten huonosti minua kohteli, miten itsestäänselvänä minua piti. Hän haluaisi yrittää uudelleen, olla sellainen mies, joka oli aiemmin ennen kuin muuttui kireäksi työnarkomaaniksi. Hän on tajunnut, miten tärkeää olisi että seksi olisi nautinnollista molemmille ja että sitä olisi säännöllisesti. Hän olisi valmis menemään naimisiin, kunhan saisimme suhteemme korjattua. Hän on nyt kesällä auttanut minua erään pihanrakennus-asian kanssa (jäin asumaan entiseen yhteiseen kotiimme), ja olen todella huomannut muutoksen. Tietenkään en voi olla varma, esittääkö hän vain, mutta en toisaalta näe syytä, miksi niin olisi...
Ja tästä päästäänkin ongelmaani: mitä teen? Lähdenkö yrittämään vielä A:n kanssa ja unohdan B:n? Vai toteanko A:lle, ettei yrittäminen enää onnistu ja yritän rakentaa elämääni B:n kanssa? Mielestäni pitkällä parisuhteella on jonkinlainen itseisarvo, ja tiedän että kykenisin jättämään taakseni A:n aiemmat laiminlyönnit ja pahat sanat. Toisaalta en tiedä, pystyykö hän oikeasti muuttumaan. A:ta kohtaan tunnen syvää kiintymystä, mutta en tiedä, rakastanko häntä. B:n kanssa meillä on hyvät lähtökohdat ja paljon kiihkeitä rakkauden tunteita, mutta jatkuva epävarmuus hänen exästään, edessä oleva uusperhe-elämä (B:n lapsi tulisi kuitenkin olemaan joka tapauksessa osa elämäämme jatkossa) ja harrastuksen meneminen edelleni jo tässä vaiheessa mietityttävät.
Olen reilu 3-kymppinen, ja pelkään että jos nyt teen väärän päätöksen, en koskaan löydä onnea. Kaipaisin siis ulkopuolisten näkemyksiä ja kysymyksiä tilanteeseen.
Seurustelin 9 vuotta miehen kanssa (kutsutaan häntä vaikka A:ksi), ja asuimme tuosta ajasta yhdessä yli 7 vuotta. Erosimme aika tarkkaan vuosi sitten. A ei kokenut tärkeäksi mennä kihloihin tai naimisiin, mikä itselleni olisi ollut tärkeää. Hän oli jonkinasteinen työnarkomaani, ja sain kokea monet pettymykset, kun yhteistä aikaa ei voitukaan viettää töiden vuoksi. Seksielämäkin oli huonoa: A halusi harvoin eikä minun nautintoni ollut kovin merkityksellistä hänelle. Mm. näiden syiden vuoksi lopulta päädyin ehdottomaan eroa, ja muutimme erilleen. Päätös ei ollut helppo, sillä kaikesta huolimatta rakastin häntä. En vain ollut onnellinen.
Elämä A:n kanssa olisi tarjonnut monenlaisia mahdollisuuksia. Olimme innostuneita matkailusta, ja molempien taloudellinen tilanne on sellainen, että se matkat olisi sallinut. Keskustelimme aktiivisesti erilaisista maailman tapahtumista, luimme kirjoja jne. Mutta mitään näistä ei viimeisenä parina vuotena tehty, koska A:n työt menivät aina edelle.
Talvella tapasin uuden miehen, B:n. Hän on vasta eronnut avioliitosta, ja hänellä on exänsä kanssa yksi pieni lapsi. Tapailimme, rakastuimme. Seksi on aivan loistavaa, ja B tuntuu hyvällä tavalla tasaiselta mieheltä. Hän ei ole halunnut kertoa exälleen meistä (kokee, että ex on vielä liian haavoilla erosta), joten olemme tapailleet lähinnä hänen luonaan. B tapaa lastaan kolme-neljä kertaa viikossa; minä en ole lasta tavannut. Tapaamiset ovat lähinnä ex-vaimon luona, joten B viettää aikaa exänsä kanssa hyvin säännöllisesti. B on myös hyvin kitsas: hän ei halua käydä ulkona syömässä, elokuvissa tai kahvilassa, koska se maksaa. Hänenkin taloudellinen tilanteensa kyllä antaisi nuo myöden, mutta hän ei ole vaan kiinnostunut noista. Myöskään matkustelu ei häntä niin innosta, eikä hän niin aktiivisesti seuraa maailman tapahtumia. B:llä on yksi rakas urheiluharrastus, joka vie aika paljon hänen aikaansa. Minua eivät haittaa harjoitukset kolmesti viikossa, mutta se, että emme voi nähdä ennen harjoituksia (häiritsee keskittymistä), ruokavalio on tietynlainen jne. alkaa tökkiä, kun kyseessä on kuitenkin vain "tavallinen" harrastus, ei mikään kilpailutreenaus tms. Vähän sama kuin jos minä antaisin jumppaharrastukseni sanella koko elämäni. Minä haluaisin laittaa hyvää ruokaa, mutta hän ei suostu läheskään kaikkea syömään, koska se voi olla haitallista harrastuksen kannalta. Haluaisin että edes tässä suhteen alkuvaiheessa olisin hänelle tärkeämpi.
Olen mustasukkainen B:n ex-vaimolle, sillä tiedän, että ex yhä toivoo heidän palaavan yhteen. Hän ehdottelee yhteisiä reissuja (perusteena perheen yhteinen aika lapsen vuoksi), anelee B:tä harkitsemaan vielä, jos he sittenkin voisivat palata yhteen jne. Olen pettynyt siihen, ettei B suhtaudu asiaan jämäkämmin ja torjuvammin. Tuntuu ettei B ole ihan varma erostaan sittenkään. B haikailee enemmän aikaa lapsensa kanssa, harmittelee asumisolosuhteitaan (ex asustaa heidän hulppeassa omakotitalossaan lapsen kanssa, B on vuokralla kerrostalossa toistaiseksi) ja ilmeisesti myös ex-vaimoa on toisinaan ikävä. Vaikka B:n kanssa on hyvä olla, olen jatkuvasti epävarma ja epäluuloinen. Tilanne ehkä muuttuu, jos pääsemme joskus olemaan avoimesti yhdessä niin, että myös ex-vaimo tietää meistä. Mutta niin kauan kuin minut pidetään piilossa, tämä ei tunnu niin hyvältä. Ja totuushan on, että ex-vaimo tulee lapsen kautta olemaan osa B:n elämää kuitenkin.
Nyt sitten A on lähestynyt minua uudelleen. Hän kertoo tajunneensa, miten huonosti minua kohteli, miten itsestäänselvänä minua piti. Hän haluaisi yrittää uudelleen, olla sellainen mies, joka oli aiemmin ennen kuin muuttui kireäksi työnarkomaaniksi. Hän on tajunnut, miten tärkeää olisi että seksi olisi nautinnollista molemmille ja että sitä olisi säännöllisesti. Hän olisi valmis menemään naimisiin, kunhan saisimme suhteemme korjattua. Hän on nyt kesällä auttanut minua erään pihanrakennus-asian kanssa (jäin asumaan entiseen yhteiseen kotiimme), ja olen todella huomannut muutoksen. Tietenkään en voi olla varma, esittääkö hän vain, mutta en toisaalta näe syytä, miksi niin olisi...
Ja tästä päästäänkin ongelmaani: mitä teen? Lähdenkö yrittämään vielä A:n kanssa ja unohdan B:n? Vai toteanko A:lle, ettei yrittäminen enää onnistu ja yritän rakentaa elämääni B:n kanssa? Mielestäni pitkällä parisuhteella on jonkinlainen itseisarvo, ja tiedän että kykenisin jättämään taakseni A:n aiemmat laiminlyönnit ja pahat sanat. Toisaalta en tiedä, pystyykö hän oikeasti muuttumaan. A:ta kohtaan tunnen syvää kiintymystä, mutta en tiedä, rakastanko häntä. B:n kanssa meillä on hyvät lähtökohdat ja paljon kiihkeitä rakkauden tunteita, mutta jatkuva epävarmuus hänen exästään, edessä oleva uusperhe-elämä (B:n lapsi tulisi kuitenkin olemaan joka tapauksessa osa elämäämme jatkossa) ja harrastuksen meneminen edelleni jo tässä vaiheessa mietityttävät.
Olen reilu 3-kymppinen, ja pelkään että jos nyt teen väärän päätöksen, en koskaan löydä onnea. Kaipaisin siis ulkopuolisten näkemyksiä ja kysymyksiä tilanteeseen.
