Toggle sidebar

Väljähtynyt avioliitto

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Äiti ja Vaimo
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
Ä

Äiti ja Vaimo

Vieras
En ole varma onko tuo miehenköriläs minulle sittenkään ""se oikea""... :(


Nuorina tavattiin, oltiin 16-vuotiaita. Pari vuotta seurusteltiin, pari vuotta asuttiin yhdessä ja oltiin kihloissa. Ja sitten mentiin naimisiin ja tehtiin lapsi. Ja oltiin niin pirun onnellisia.

Tietysti tiesin ettei mies tehnyt kotona mitään, mutta eihän sitä kahden hengen pikkukodissa paljoa ollut kotitöitä, ihan mielelläni minä ne tein. En edes ajatellutkaan juuri 18 -vuotta täyttäneenä, että joskus meillä olisi lapsia ja isompi koti. Että sitä osaa olla tyhmä, vai pitäisikö sanoa, nuori? ;)

Nyt päälle parikymppisenä, kuuden vuoden yhdessäelon jälkeen alkaa tuntua, ettei meillä ole mitään muuta puhuttavaa kuin jauhelihan kilohinta ja lapsen vointi... Ennen juteltiin keskenämme vaikka mistä, nyt ollaan hiljaa. Minä istun tietokoneella, mies rönöttää sohvalla. Seksiä on muutaman kerran kuussa. Vauva on jo ""iso neiti"", yli vuoden. Nukkuu hyvin eikä ongelmia ole. Mutta missä vaiheessa jotain meni vikaan?

Olen ehkä katkera, kun joudun tekemään kaiken yksin kotona. Mies kyllä tekee, jos pyydän, mutta tekee omassa aikataulussaan. Eli roskat saattavat mennä ulos vasta seuraavana päivänä, tai pyykit kuivumaan vasta illalla, vaikka päivällä olisi ollut kaunis auringonpaiste.

Mies käy kyllä raskaassa työssä, tienaa hyvin ja elättää perheen. En paljoa vaatisikaan mieheltäni, sen että joskus oma-aloitteisesti tekisi lapsen kanssa muutakin kuin leikkisi ja pelleilisi. Joskus hoitaisi nukkumaanmenon ja iltahommat, joskus kylvettäisi, joskus ruokkisi. Siivouksessa jos auttaisi, niin olisin todella tyytyväinen.

Eniten kaipaan sitä läheisyyttä ja rakkautta, mitä meillä joskus oli. Oli niin hyvä olla yhdessä, naurettiin aina, huumori kukki ja meillä molemmilla oli hauskaa. Nytkö meistä sitten tuli aikuisia? Jos aikusuus on tätä, niin saisinko kiitos nuoruuden takaisin?

Mihin kaikki läheisyys, hellyys on kadonnut? Miksi meillä ei enää ole puhuttavaa? Miksi me emme tee enää mitään yhdessä? Miksi minä haikailen sitä vihreämpää ruohoa, joka on aidan takana?

En haluaisi avioliittoamme vaarantaa, en haluaisi erota. Mutta en halua elää enää näinkään. En tiedä missä meni vikaan, kun olimme niin onnellisia. Tekikö vauva-aika tämän meille? Vai missä, voi missä meni vikaan? Kumpikin silti toivoimme kovasti lasta, ja mieskin hoiti vauvaa aluksi lähes yhtä paljon kuin minä, kun oli työttömänä.

Millä tähän liittoon saa eloa? Vai pitäisikö vain hetkeksi ottaa kunnolla etäisyyttä, muuttaa erilleen vähäksi aikaa? Oppisiko sitä silloin arvostamaan toista enemmän? Kaipaan niin sitä aikaa, kun olimme onnellisia. Nyt emme ole onnellisia, mutta tuskin onnettomiakaan. Avioliittomme ja suhteemme on totaalisen väljähtynyt.

Lastenvahteja emme saa sukulaisista, enkä uskalla ulkopuoliselle tyttöä jättää pitkäksi aikaa. Joskus olisi ihanaa viettää ilta & yö kotona kahdestaan, katsoa vieläkö sitä romantiikkaa löytyisi. Mutta lapselle ei löydy hoitopaikkaa, yökyläpaikkaa.
 
Minusta sinä kanavoit tyytymättömyytesi mieheesi. Mieti nyt tarkkaan, miksi olet tyytymätön. Onko kaikki miehen syytä? Tuntuu siltä, että teillä mättää olosuhteissakin. Tarkoitan, että asemassanne kuka tahansa pari alkaisi kyllästymään ja hakemaan syytä puolisosta.

Minun on kyllä aivan pakko sanoa, että tietokone ei ole avain onneen; saat kyllä aikasi kulumaan, mutta toisille olet erittäin tylsää seuraa. Teidän pitäisi rikkoa arkea ja rutiineja. Pitäisi saada muuta ajateltavaa, esim. yhteinen harrastus tai lapsen harrastus (myöhemmin).

Vielä kun ärsyynnyt, niin mitä väliä sillä on jos jotain työtä ei tehdä samalla minuutilla. Useat asiat hoituvat, vaikka niistä ei nipottaisikaan. Naisilla on taipumusta liialliseen täydellisyyteen. Ole suvaitsevainen , se helpottaa oloasi.

Anteeksi, että kerroin vain sinun osuuttasi, miehestäsi en tiedä mitään, mutta pyri saamaan häntäkin aktiiviseksi. Rikkokaa rutiineja.
Tsemppiä!
 
Näinhän se on, puran omaa tyytymättömyyttäni mieheeni, ainakin välillä.

Mutta totuus on myös se, että kaikki hellyys ja läheisyys on suhteestamme kadonnut. Välillä yritän hemmotella miestä, järjestään yhteistä aikaa kun tyttö on mennyt nukkumaan. Välillä se toimiikin.

Pysyvää ratkaisua en ole löytänyt, siis siihen, millä saisimme läheisyyden ja hellyyden palaamaan suhteeseen. Mieheni tekee raskasta työtä, hän on päivittäin töissä 13 tuntia. Ymmärrän, että hän iltaisin, sen vähän mitä on kotona, haluaa vain makoilla sohvalla tekemättä mitään.

Toivoisin vain, että edes sitä hellyyttä löytyisi.

Vikaa on tietenkin minussakin, mutta tilanteelle on hyvin vaikea tehdä mitään, kun mies toteaa, että tällaista se elämä kai on kaikissa muissakin lapsiperheissä. Mutta kun tämä ei riitä minulle! Haluaisin yhä tuntea itseni rakkaaksi, tärkeäksi.

Eniten ihmettelen sitä, miten meillä ei enää ole mitään puhuttavaa? Ennen juttelimme taukoamatta, ja meillä oli hauskaa. Nykyään puhumme jauhelihan kilohinnasta ja nurmikon leikkuusta :P
 
elämä on ! todellakin. sitä se on. sulla ollut vasta hetken. mulla vähän kauemmin. aina saa odottaa.. ikävä on toisen lähelle.. en tiedä loppuuko se ikinä. ei varmaan, koska en halua toisesta luopuakkaan koskaan. pitää vaan etsiä hyviä puolia. elää niiden avulla iloisena, jos vain pystyy.. kuitenkaan kun ei halua erota, ei ole paljoa vaihtoehtoja. mä ainakin yritän vuodesta toiseen ... ja kyllä ne hyvät hetket on sen arvoisia, ettei niitä kannata hukkaan heittää. myötä- ja vastamäessä. aina. tsemppiä.
 
Moikka äiti!

Kuulostaa niiiiin tutulta varmasti monelle! Valitettavasti. Mutta tätä se sitten elämä on... tai sitten ei jos sille tekee jotain... Multa sellainen vanha klisee neuvoksi että puhukaa ja puhukaa! Sitä ei voi tehdä koskaan liikaa ja jos ette vielä osaa sitä taitoa niin toivottavasti nyt viimeistään opettelette yhdessä.. ennenku tulee pahempi kriisi... Toivottavasti löydätte yhteistä aikaa irrottautua arjen kuvioista ja lapsen vahdin! Ei se rakkaus mihinkään ole kadonnut, siellä se on edelleen kunhan löytää sen uudelleen :)
 
Pentuna mennään naimisiin.Uskotaan kultaan, kuutamoon ja suudelmaan.Luullaan elämän olevan pelkkää ilotulitusta.
Tehdään lapsia.Huomataan että elämässä onkin otettava vastuu muustakin, kuin seksin paremmasta tarjoamisesta.
Nyt , kun Sinulla on todellisuudessa se oikea ""lentoikä"", huomaatkin olevasi kaavoihin kangistuneen avioliiton toinen osapuoli.
Itse olet oman onnesi seppä.Puolisoltasi saat sitä, mitä tilaat.Saat löhöämistä, seksin sijaan, jos itse et ole aktiivinen.
Seuraavassa kirjeessäsi täällä, kerrot kai lähteväsi hieman irroittelemaan, tyttöjen kesken, koska elämä on niin tylsää.
Kasva aikuiseksi.
Vanha sanonta lienee pitänee yhä paikkansa. JOS avioliiton ensimmäisenä vuonna laittaa joka nainnista herneen pulloon ja alkaa toisena vuotena ottamaan joka nainnista yhden herneen pois pullosta, ei koko elämänsä aikana saa pulloa tyhjäksi.
 
Mun mielestä tämä kertoi miehestäsi PALJON:
>>""Kumpikin silti toivoimme kovasti lasta, ja mieskin hoiti vauvaa aluksi lähes yhtä paljon kuin minä, kun oli työttömänä. ""

Eli oikeastaan mies tekeekin kotona yhtä paljon kuin sinä, olosuhteiden salliessa !

13-tuntiset työpäivät verottaisivat jokaisen voimia ! Sinun täytyy ymmärtää miestäsi, jos hän on väsynyt. Hän sentään leikkii ja hupsuttelee vauvan kanssa, että ihan hyvältä kuulostaa.

Ja vielä vie roskat, ripustaa pyykin, jne., vaikka vähän myöhässä. Hei, hän on 13 tuntia töissä kaiken muun lisäksi !
Hän tuo sinulle talousrahat ja lapsenkin kanssa on jo niin helppoa, että sinulla riittäisi aikaa paljon muuhunkin, miksi ei siis muutamiin ylimääräisiin roskienvientireissuihin?

Kuulostaa, että miehelläkään ei ole omaa aikaa enempää kuin sinullakaan, on aina töissä tai auttelee sinua kotitöissä ja sitten vielä valitat, ettei teillä ole muuta.

Ja sitten valitat, ettet voi antaa lastasi hoitoon kenellekään!
Ensiksi, lopeta se ruikutus. Jos toivot sinulle ja miehellesi romanttista kahdenkeskistä aikaa, järjestä se. Sinulla on aikaa suunnitella kotona, kun miehesi on töissä !

Mannerheimin lastensuojeluliiton, yms. kautta saat ihan pätevän hoitaja kohtuuhinnalla. Kuten jo itsekin sanoit, lapsesi on jo iso tyttö. Kyllä se yhden yön pärjää koulutetun hoitajan kanssa.

Muutenkin, jos elämä ahdistaa neljän seinän sisällä, liiku enemmän lapsesi kanssa, tutustu uusiin ihmisiin, jne. Jos sekään ei riitä, mene töihin, niin saat haastetta elämääsi. Selvästi kotiäitinä olo ei sinulle riitä.

Miksi miehesi tekee pitkää päivää ? Jos sinä olisit töissä, miehesi voisi vähentää omia töitä ja teille jäisi enemmän yhteistä aikaa ja olisitte molemmät yhtä väsyneitä / pirteitä.

Vaikka miehesi olisi yksityisyrittäjä, tuolla työmäärällä saa itsensä piippuun hyvin helposti ja kuka sitten huolehtii yrityksestä? Eli kohtuu kaikessa.

Mielestäni sinun ei pitäisi ajatella vieraita suhteita, kun miehesi on töissä ja väsynyt juuri sinun ja lapsenne elintason takia. Sinun pitäisi ensin yrittää järjestää hellyyttä ja aikaa omassa suhteessasi.

Ja oliko kyse vain hellyyden vai seksin puutteesta. Jos mies kirjoittaessasi röhnötti sohvalla, olisit hyvä tyttö mennyt sen viereen kainaloon köllöttelemään, niin olisit saanut osan päivän hellyyskiintiöstä tyydytettyä ;)

Ulkoisin silmin näyttää siltä, että teillä on asiat suhteellisen hyvin, sinä voit tehdä niistä vielä paremmat !

 
No huh huh mitä tekstiä! :D Minut haukuttiin lyttyyn, vaikka neuvoja kyselin. Ensinnäkin sulle nimim. ""Itseaiheutettua pahaa oloa"": (Pistän tähän lainauksen sun tekstistä.)

""Nyt , kun Sinulla on todellisuudessa se oikea ""lentoikä"", huomaatkin olevasi kaavoihin kangistuneen avioliiton toinen osapuoli.""

Mistäs sinä tämän ajatuksen sait? Kun ei minulla ole mitään lentoikää. En kaipaa baareihin, en kaipaa juhlimaan. Tykkään elää ja olla kotona, näin on paras. Rakastan lastani, minusta on mukava olla hänen kanssaan kotona. Tätä olen aina halunnutkin perhe-elämää.

""Huomataan että elämässä onkin otettava vastuu muustakin, kuin seksin paremmasta tarjoamisesta.""

No, mitä tähän nyt sitten vastaisi. Muutin kotoa pois jo 16-vuotiaana. Silloin elin tukien varassa, mutta todella niukasti. Mielestäni jouduin ottamaan enemmän vastuuta elämästäni kuin muut ikäiseni. Asuin silloin muutaman vuoden yksin. Olen valmistunut ammattiin, ja ehtinyt tehdä töitäkin, tosin vain vähän. Olen ollut päiväkodissa töissä.

""Luullaan elämän olevan pelkkää ilotulitusta.""

No näinhän suurin osa nuorista uskoo. Itse en uskonut, että joka hetki on juhlaa, mutta luulin että se rakkaus ja hellyys välillämme pysyy, ettemma anna sen mennä hukkaan.

Kotileikit toki aloitin liian varhain, mutta en taida olla ensimmäinen joka sen virheen on tehnyt. Rakastan toki miestäni, enkä pidä elämääni tylsänä. Onhan minulla harrastuksia, ystäviä jne. Mutta avioliitto on väljähtynyt, ja koska edelleenkin rakastan miestäni, niin toivoisin saavani välimme taas paremmaksi. Siihen pyysin neuvoja, en haukkuja, sillä tiedän itsekin, mitä virheitä elämässäni olen tehnyt.

Ja sitten sille, joka käski minun mennä töihin ja tehdä 13 tunnin työpäiviä, ja katsoa sitten vieläkö hellyyttä riittää. Onko hellyys todella niin työlästä, että kun töistä tulee, ei voi suukkoa antaa? Onko hellyys todella niin työlästä, ettei nukkumaan mennessä voi sanoa hyvää yötä, ja antaa hyvän yön suukkoa? Onko hellyys todella niin raskasta, ettei voi sohvalla kietoa kättä toisen ympärille? En usko.

Näitä edellä mainittuja juttuja olen yrittänyt aina silloin tällöin tehdä, mutta mies ei muuta omaa käytöstään. Olemme toki yrittäneet puhua, mutta miehen mielestä ""tätä se arki on"".

Otan toki asian vielä puheeksi tänään, koska olen varma että mieheni minua rakastaa kuitenkin. Olisi mukava kuitenkin palauttaa se lämpö ja läheisyys välillemme, joka sai meidän viisi vuotta huomioimaan toisiamme ja olemaan toisillemme helliä ja hyviä. Kertomaan että välitän, osoittamaan, että toinen on tärkeä.
 
Vielä sinulle nimimerkki ""yks"".

Mieheni ei tee viikolla mitään kotitöitä, koska hän on töissä. Tämän hyväksyn. Lapsen kanssa hän on omasta halustaan, koska rakastaa lastaan.

Mieheni tosiaan on yrittäjä, ja minusta on jo paljon se, että hän on saanut viikonloput täysin pyhitettyä perheelle. Toki hän tarvitsee nämä viikonloput eniten siihen, että saa ladata akkuja seuraavaa raskasta viikkoa varten. Loppuelämää tällainen työtahti ei tule jatkumaan, mutta ensi kesään asti ainakin...

Itse en halua mennä vielä töihin, sillä mielestäni reilun vuoden ikäinen on vielä todella pieni päiväkotiin. Toisekseen, itse olen valmistunut lasten- ja nuorten hoitoon, eikä päiväkodista ole helppo saada työpaikkaa. Ja vaikka saisinkin, olisi lopputulos lähes plus miinus nolla, koska lapseni päivähoito maksaa myös. Itse ajattelin jatkavani opiskelua kun tyttö on reilu kaksi, siis vuoden päästä syksyllä.
 
Ap. älä vedä hernettä nenään. Ymmärrä, että jokainen saa sanoa näkemyksensä, turha siitä on suuttua.

Näillä palstoilla on useita ihmisiä, jotka ovat vaihtaneet nuoruutensa vastuuseen. Usein heillä on ongelmia. Myös sinulla on ongelmia itsesi kanssa, se sinun pitäisi ymmärtää ensimmäiseksi ja miettiä vaatimuksiesi ketjua, joka kohdistuu puolisoosi. Sitten kun saat hänet toteuttamaan päiväsuukon ja iltahalin, niin mitä sitten, onko elämäsi sitten onnellista? Voisit olla onnellinen miehestä, joka makaa sohvalla 13 h työpäivän jälkeen, voisit ymmärtää häntä. Ihmisen onni on hänen korvien välissä, eikä puolison fyysisessä olemuksessa. Hanki alan kirjallisuutta ja etsi vastauksia elämääsi, joka on edessäsi, ole suvaitsevainen ja ymmärrä itseäsi ja muita. Iloitse siitä mitä sinulla on!
 
Sepä se. Kaikki me halutaan tuntea itsemme tärkeiksi, rakkaiksi ainutlaatuisiksi ihmisiksi josta ollaan kiinnostuneita.
Niin minäkin haluaisin.. haluan. Mutta mieheni on jo niin tuttu ja on tottunut minuun ettei ole enää se heppu, joka minua aikoinaan pokasi ja vaimoksi halusi :).. Näin se vain menee. Ei se vaihtamalla parane. Alkuhuuma ja kiinnostus kaikkoaa joka suhteessa, oli lapsia tai ei. Pysyvämpää on toisen kunnioitus ja arvostus...
 
Tuo plus miinus nolla on totta, jos on pienipalkkaisella alalla ja lapsen hoitokulujakin pitäisi maksaa.

Kaikkihan on teillä siis hyvin, jos haluat olla kotona, mikä on tuon ikäiselle lapsella parasta.

Tuntui vaan, että jokin sinun elämästä puuttuu ja se kaikki liittyi siihen, mitä mieheltäsi haluaisit enemmän.

Ajattelin, että jos sinulla on ""omiakin menoja"" lapsen kanssa tai ilman, niin se mies ei ole sinulle se ""ainoa ilontuoja"".

Toki hellyyttä saa vaatia ja sitä pitää olla. Puuttuuko se sitten kokonaan? Siihen voisi aluksi tepsiä se, että koska sinä olet virkeämpi ja tarmokkaampi, niin sinä tekisit enemmän aloitteita, niin mies muistaisi miten mukavaa se on. Voisit joskus hieroa miehen hartioita töistä palattuaan suukkojen kera, jne., eiköhän se oma läheisyyden kaipuukin siinä saisi tyydytystä.

Oletko jo päättänyt, haluatko miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa vai etkö halua lapselle ollenkaan vierasta hoitajaa ?

Ainoa, mitä kirjoituksessasi ihmettelen on se, että kuulemma haikailet vihreämpää ruohoa aidan takaa, mutta et kuitenkaan oma-aloitteisesti tee suhteessanne mitään hellyyden eteen vaan odotat vain mieheltä sitä?

Olettehan puhuneet sinun ja miehesi tarpeista suhteessanne ?

Voisit myös ajatella, että nykyinen vaihe on vain välivaihe elämässänne ja sitten helpottaa, kun miehenkin työpäivät lyhenevät...
 
hmm...
olisiko sinun aika hommata itsellesi tekemistä? oletko käynyt kouluja? voisit opiskella itsellesi ammatin. ilman tavoitteita, päämääriä ja kunnianhimoa elämässä ei olemitään mieltä.
älä ainakaan miestä vaihda. ei se vaihtamalla parane. (kokemusta on)
lapsen saa suomessa kuule vaikka päiväkotiin tai päivähoitoon jos koulun penkille lähdet. aikuisuus on sitä että ei oleta toisen olevan se joka viihdyttää. sinun tulee itse keksiä itsellesi virikkeitä tai muuten luultavasti masennut toimettomana oloon. miehen kyllä saa tekemään kotihommia kun laatii aikataulun jolla toivoo toisen osallistuvan. huutaminen ei auta, neuvottelu kylläkin.
 
Ei millään pahalla, mutta jotenkin kuulostaa tää tarina niin totaalisen naivilta, (mietinkin olisko provo) että ihan pakko kirjoittaa. Olet jo toki hyviä kannanottoja saanut mutta:
Mielestäni ajatusmaailmasi on nyt jotenkin jäänyt teinitasolle. EI SILLÄ etteikö hellyys ole tärkeä ja hieno asia parisuhteessa, mutta onhan elämä jo siinä vaiheessa kun lapsikin syntyy aivan muuta kuin pelkkää hellyyttä ja ""meidän keskinäistä juttelua, naureskelua, kuhertelua"" mitä tunnut niin kovasti kaipaavan.
Luonnostaan asiat menevät niin että kun nainen ""syntyy"" lapsen myötä äidiksi HÄNEN tunteensa ja hellyytensä tavallisimmin kohdistuu siihen lapseen niin että ennemminkin isä saattaa kokea jäävänsä syrjään sen vuoksi.
Hoet ihan paniikin omaisesti vain sitä että mihin se hellyys hävisi...oletko ottanut huomioon että sen tilalle on voinut tulla jotain muuta? Esimerkiksi lapsen kasvun ja kehityksen seuraaminen, eikö sinua kiinnosta olleenkaan sellaiset asiat ja niistä puhuminen. Huomaatko, että se lapsikin kaipaa sinun ja teidän molempien hellyyttä. TODELLA PALJON. Saako hän sitä? Hän on todella pieni vasta ja hän se huomiota tarvitsee jos kuka, ehkä äidin olisi syytä käsittää tämä.
Miehesi ehkä käsittää asian toisin - on aikuisempi. Edelleen huomautan, että en tarkoita että hellyyden ja parisuhteen hoitamisen pitäisi kokonaan kadota, mutta en uskokaan että ihan kokonaan olisi hukassa , on vain muuttunut ja sitä sinä et tunnu hyväksyvän millään.
Pieni varoituksen sana: jos todella mies tekee noin pitkää päivää eikä hän kotonakaan saa ""rauhaa"" vaan sinä ruikutat hellyydestä tai kotitöistä, NIIN: katsopas, voi käydä niin, että se mies ei kohta edes enää röhötä siinä sohvallakaan...
ELÄMÄ EI LOPU siihen kun täyttää 25 tai 30 tai 40....tuskin lämpö ja hellyyskään!
Kaikkea hyvää t. Vaimo minäkin
 
""Mihin kaikki läheisyys, hellyys on kadonnut? Miksi meillä ei enää ole puhuttavaa? Miksi me emme tee enää mitään yhdessä?""

Ymmärrän täysin miltä sinusta tuntuu. Ne, jotka ""syyttävät"" sinua, ovat todennäköisesti liitossa, josta saavat tarpeeksi tuota läheisyyttä ja hellyyttä tai sitten ovat niitä, jotka sitä eivät kaipaa. Ei sellaiset voi ymmärtää, miltä tuntuu elää ""tyhjässä"" liitossa. Ei ennenkuin on ollut hänen ""saappaissaan"". Yritä puhua miehellesi ja kertoa miltä sinusta tuntuu. Ehkä se voisi auttaa.

 
Kyllä vain tutuista pariskunnista näkee miten heillä milloinkin suhteessaan menee. Kun istutaan sylikkäin, kädet etsii kättä jne. kertoo se siitä, että läheisyyttä, hellyyyttä ja jotain ""kutinaa"" noilla on keskenään. Ja sitten taas kääntöpuoli- silloin kun on vaikeaa- tiedätte kyllä. Eikä tähän kuulu onko lapsia perheessä vai ei. Totta kai suhde muuttuu lasten myötä ja ajan kuluessa, mutta ei läheisyyden tai hellyyden kaipuu. Alkuperäiselle: punnitse tarkkaan... kuulostaa että teidän on mahdollista vielä löytää ratkaisuja.
 
""Luulin jättäneeni sinut, mutta minä hukkasin sinut.""

Joku viisas sanoi. Kuulin tuon eroni jälkeen (ero minun aloitteestani) ja samalla tajusin, että juuri noin. Luulin jättäneeni, mutta ... jo paljon sitä ennen hukkasin hänet. Jotenkin. (Ja hän minut.) :-(
 
Täällä on tullut jo paljon hyviä neuvoja (jos huonojakin).

Yksi keino siihen hellyyden takaisin saamiseen on antaa sitä itse JATKUVASTI!!! Halailla ja suukotella, kysellä kuinka päivä on mennyt, koskettaa ohimennen jne... Ja ihan yksinkertaisesti keskustella asiasta rakentavasti ja kertoa kuinka kaipaa joka päivä toisen lähelle edelleen...

Voitte esim. sopia että kun miehesi tulee väsyneenä kotiin, hän voisi JOKA PÄIVÄ ottaa ihan tavaksi tulla antamaan sinulle kotiintulo-halauksen?

Meillä ainakin toimitaan näin kun maailma oikein murjoo ja seinät kaatuu päälle: En odota mieheni olevan ajatusten-lukija vaan pyydän ihan ääneen että nyt tarvitsisin oikein kunnon rutistuksen. Eikä ole kertaakaan ukkoni kieltäytynyt sitä antamasta...:) Olen toki muistanut kiittääkin ja kertonut kuinka hyvältä tuntuu kun hän on olemassa. Joskus sitten jutellaan saman tien enemmän siitä mikä mieltä painaa, joskus ollaan niin väsyneitä että keskustelut on parempi jättää toiseen kertaan.

Voimia sinulle!
 
PERKELE ÄLÄ VALITA TURHASTA. MUN TUTUN MIES ON JOKA PÄIVÄ (7 PÄIVÄÄ VIIKOSSA) TÖISSÄ YMPÄRI VUODEN. YRITTÄJÄ ON. EI LOMIA EI MITÄÄN. TEHNYT NIIN JO MONTA VUOTTA PERKELE!
JA SE ETTÄ SUN MIEHES HALUU LADATA AKKUJA VKONLOPUN AJAN ON IHAN YMMÄRRETTÄVÄÄ. JOTEN VITTU MEE KASVAMAAN JONNEKI TURHASTA VALITTAJA.
 
Se on joku mies. Joitakin miehiä ei pitäis päästää kuulemaan naisten juttuja.
Asioiden monisäikeinen pohtiminen menee niiltä yli hilseen, ja sittenhän niillä lämpenee pannu.
Ne haluu puolustautua, kun niillä on tilaisuus.
On tämä kamalaa. Kyllä minä haluan pitää itselläni oikeuden ainakin pohtia asioita. Ptää vain varoa puheitaan miehen kuulen, ettei sillä turhaan mene johdot solmuun päässä.
Ei miehen kannataisi naisten juttuja kuunnella /lukea, kun ei hermo kestä.

Vaikka samassa lauseessa nainen sanoo rakastavansa miestä, niin mies kuulee vain sen mutan, mikä naisella sillähetkellä hiertää.

MItä ne pelkää, sitä tietenkin, että kun joku nainen on jotain mieltä, niin on se vaara, että heidän vaimonsakin on sitä mieltä.

Hyvänen aika sentään! Kun mies kasvaa aikuiseksi, jossain kuudenkympin korvilla, hän oppii, että ei se maailma ole heidän ympäriltään romahtanut, vaikka naiset asioista jutustelevat, ja miehillekin naurelevat , lähinnä omaa verbaalisuuttaan siinä harjoittavat, se kun on naisille niin luonnollista.
 
Ajattele asiaa niin, että et sinä naisen ajatuksille mitään mahda, vaikka pistäisitkin puheen poikki jyrinälläsi.

Parempi olisi kun antasit naisten miettiä ongelmiaan, se ne pitää kaidalla polulla, ja järjissään, kun on siinä miehessä kestäminen kuitenkin, vaikka omasta mielestään mies on niin suoraviivainen ja helppo.

Kukin tavallaan.
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa