G
guest starring
Vieras
Selailin eri keskustelupalstoja miettien mihin viitsisin asiastani kirjoittaa ja päädyin tänne, koska keskustelut vaikuttavat asiallisemmilta kuin monilla muilla foorumeilla. Eli "ongelmani" on tämä: olen aina "halunnut haluta" jossain vaiheessa lapsia ja pitänyt itsestäänselvänä että hankin lapsia, en vaan ole koskaan kokenut minkäänlaista vauvakuumetta tai tuntenut, että aika olisi juuri sopiva. Ikää 31, naimisissa, mies on hyvin lapsirakas, molemmilla vakituinen työ jne - puitteet oikein hyvässä kunnossa siis. Mutta mitään maagista, pakottavaa vauvakuumetta ja biologisen kellon tikitystä en ole kokenut, ja epäilen etten tule ikinä kokemaankaan. Eli lastenhankintapäätös on jossain kohtaa vaan rationaalisesti tehtävä - olen itse ainoa lapsi ja jos/kun lapsia saan, haluaisin kaksi lasta sillä olen itse kaivannut sisaruksia ihan älyttömästi lapsena ja oikeastaan koko ikäni. Järjellä ajatellen siis en voi enää kovin kauaa asiaa lykätä (tai voin, mutta biologiselta kannalta katsoen se ei taitaisi olla kovin fiksu veto).
Itse tunnen tällä hetkellä, että en saa esim. työstä sellaista tyydytystä kuin ennen, tai koe työssä sellaista intoa ja paloa kuten haluaisin ja kuten olen aiemmin kokenut. Olen ollut hyvin urasuuntautunut ja käynyt läpi jonkinasteisen loppuunpalamisen työssäni kolmen viime vuoden aikana, ja jotain kertonee sekin, että olen nyt viiden viikon kesälomani toisella viikolla menossa ja stressaan jo nyt töihin paluuta loman jälkeen. Tuntuu että elämässä olisi aika tehdä isojakin muutoksia, omien arvojen uudelleenpohdintaa, ehkä jopa hieman pidemmällä tähtäimellä vaihtaa alaa kokonaan. Kun vaan tietäisi, että mihin suuntaan.
Kun kerran joka tapauksessa aion lapsia hankkia, niin olen nyt vakavasti pohtinut olisiko tämä arvo- ja urapohdintojen murrosvaihe sopiva sauma siihenkin. Äitiyslomalla niitä omia arvojaan ehtisi pohtia ja peilata uudesta näkökulmasta. Toisaalta en halua sortua siihenkään, että lapsi tehdään ja äitiyslomalle hankkiudutaan vain siksi, koska työt tympii. Ja kuitenkin ajatus siitä, että saisi äitiyslomalla noin vuoden aikalisän kaikkia pohdintoja varten tuntuu erittäin houkuttelevalta. Olen myös jotenkin kyllästynyt ja pettynyt tietynlaiseen kovuuteen itsessäni, ja toivon että mahdollinen äitiys "parantaisi" sitäkin. Samalla kauhistun ajatuksesta, että hankinko lapsen ikäänkuin välineeksi itsetuntemukseni kasvattamiseen ja itseni muokkaamiseen? Ja taas toisaalta - eikö vanhemmuuden ole myös nimenomaan tarkoitus muokata ja kasvattaa ihmistä?
Pohdinko vaan ihan liikaa?
Eli: tunnistaako joki itsensä tästä kertomastani - lastenhankinnan rationalisointia ilman sitä maagista, pakottavaa vauvakuumetta? Miten olette omalla kohdallanne päätyneet toteamaan että "aika on nyt oikea"?
Itse tunnen tällä hetkellä, että en saa esim. työstä sellaista tyydytystä kuin ennen, tai koe työssä sellaista intoa ja paloa kuten haluaisin ja kuten olen aiemmin kokenut. Olen ollut hyvin urasuuntautunut ja käynyt läpi jonkinasteisen loppuunpalamisen työssäni kolmen viime vuoden aikana, ja jotain kertonee sekin, että olen nyt viiden viikon kesälomani toisella viikolla menossa ja stressaan jo nyt töihin paluuta loman jälkeen. Tuntuu että elämässä olisi aika tehdä isojakin muutoksia, omien arvojen uudelleenpohdintaa, ehkä jopa hieman pidemmällä tähtäimellä vaihtaa alaa kokonaan. Kun vaan tietäisi, että mihin suuntaan.
Kun kerran joka tapauksessa aion lapsia hankkia, niin olen nyt vakavasti pohtinut olisiko tämä arvo- ja urapohdintojen murrosvaihe sopiva sauma siihenkin. Äitiyslomalla niitä omia arvojaan ehtisi pohtia ja peilata uudesta näkökulmasta. Toisaalta en halua sortua siihenkään, että lapsi tehdään ja äitiyslomalle hankkiudutaan vain siksi, koska työt tympii. Ja kuitenkin ajatus siitä, että saisi äitiyslomalla noin vuoden aikalisän kaikkia pohdintoja varten tuntuu erittäin houkuttelevalta. Olen myös jotenkin kyllästynyt ja pettynyt tietynlaiseen kovuuteen itsessäni, ja toivon että mahdollinen äitiys "parantaisi" sitäkin. Samalla kauhistun ajatuksesta, että hankinko lapsen ikäänkuin välineeksi itsetuntemukseni kasvattamiseen ja itseni muokkaamiseen? Ja taas toisaalta - eikö vanhemmuuden ole myös nimenomaan tarkoitus muokata ja kasvattaa ihmistä?
Pohdinko vaan ihan liikaa?
Eli: tunnistaako joki itsensä tästä kertomastani - lastenhankinnan rationalisointia ilman sitä maagista, pakottavaa vauvakuumetta? Miten olette omalla kohdallanne päätyneet toteamaan että "aika on nyt oikea"?
mä kyllä suosittelisin että jos lapsia aiotte saada niin nyt hommiin, se lasten"hankinta" ei aina mee ihan putkeen, täytyy jättää pelivaraa sen takia. Varsinkin jos haluat useamman kuin yhden niin hopihopi 
