vakava masennus

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Oks tääl ketään joka ois kärsinyt todella voimakkaasta masennuksesta ja ois parantunu?

Miten kauan kesti toipu ja ylipäätänsä miten tästä voi parantua?

Viimiset 4vuotta ollu masennusta , viimeaikoina reilusti enemmän. En nauti mistään, mikään ei tunnu miltään. Ajattelen päivittäin kuolemaa ja itse murhaa. Oisin jo tappanu itseni jos se ei olis niin lopullista ja jotenkin vaikea selittää. Outoa mutta vaikka haluan kuolla myös pelkään kuolemaa.

kaiken laista hoitoa kokeiltu psykiatrilla käynti sai vaa entistä ahdistuneemmaks.
 
Joo psykiatrilla käynti oli todella ahdistavaa minullakin. On onni jos löytää hyvän terapeutin, mutta se on hankalaa. itsemurhan ajatteleminen tuntui jotenkin oudosti helpottavalle, vaikka en olisi uskaltanut tehdä sitä.
 
Yllättävää et ketään ei kiinnosta nää masennus postaukset

No ei se varmaan niin ole, osa näistä on trolleja, osa voi olla oikeasti masentuneita. Kun puhutaan vakavasti masentuneista, itsaria hautovista, tämä ei ole oikea paikka, täältä ei saa apua.

Vaikka tässäkin aloittava valittaa, ettei terapia yms auta, se on kuitenkin se ainoa keino. Itse kärsin aivan järkyttävästä paniikkihäiriöstä, en juuri kotoa pystynyt poistumaan. Kauppaan meno oli mahdotonta, roskapussin kävin viemässä yöllä. Olin täysin linnoittautunut kotiini. En edes vastannut puhelimeen.

Kokeiltiin lääkkeitä, ei apua (joillekkin voi olla) Kokeilin varmaan noin 5 terapeuttia/psykiatria, ei apua. Rahaa paloi tuhansia euroja. Sitten tuli vaan se hyvä Psykologi (ei siis psykiatri) Se hokas homman, ja asia alko purkaantuu. Noin 6kk ja paniikki oli poissa. Tai silleen, että se ei enää haittaa elämää. Taustalla se varmasti on lopun elämää, sen kanssa vaan pitää oppia elämään.
 
Olen pääasiassa vakavan masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä. On minulla muitakin fyysisiä oireita, mutta pääsyy on masennus.
Kymmenisen vuotta sitten kaikki alkoi ja alamäki oli pitkä, syvä sekä rankka. Välillä kuljeskelin psykoosin partaalla ja olin hyvin lähellä itsemurhaa (pistoolin piippu jo suussa).
Jossain vaiheessa ne voimat, henkiset ja fyysiset olivat niin loppu, että vain tujotin pimeyteen näkemättä oikeastaan edes sitä pimeyttä.
Usko minut pelasti kuolemalta, sillä kun mitään ei enää ollut jäljellä, käännyin elinikäisen ateismin (raamattua tuli tutkittua jos silloin, osatakseni kumota uskovaisten väitteet uskosta) jälkeen Jumalan puoleen.
Ei tämä tie tietenkään kaikille sovi, mutta aloitin aikamoisen itseanalyysimatkan, sekoittaen hommaan psykiatriaa, Jeesuksen opetuksia ja yleensäkin Raamatun kertomuksia.
Kieltäydyin syömästä mielialalääkkeitä, vaikka jokainen psykiatri niitä minulle yritti tuputtaa ja aloin poistamaan elämästäni asioita jotka olivat johtaneet masennukseni puhkeamiseen.
Lähinä ihmissuhteisiin liittyviä, myös siinä mielessä, että vasta uskoontulon jälkeen aloin ymmärtää oman arvoni, enkä enää roikkunut ihmisissä jotka eivät minua arvostaneet, sillä en antanut enää kenenkään "hyppiä silmilleni", eikä minulla sen jälkeen ollut enää tarvetta kostaa väärinkohteluani jollakin toisella tavalla ihmisille.
Aloin ymmärtää olevani yhtä arvoton ja arvoton kaikkien muiden ihmisten kanssa ja tajusin, että voin olla oma itseni, eikä minun tarvitse enää anella rakkautta, eli toimia väärin iitseäni kohtaan ollakseni hyväksytty ihminen.
Aika sekavaa tekstiä ehkä, mutta aloin ymmärtämään myös kuinka lapsuuden hylkäämiskokemukset olivat tehneet minusta läheisriippuvan ja aikaa myöten paranin myös tästä vaivastani.
Nyt kymmenisen vuotta myöhemmin olen edelleen uskossa, joskin palavin uskoni on laimentunut ja jäljelle on jäänyt varmuus siitä, että Jumala rakastaa minua ja se riittää minulle loppuelämäni ajaksi ja jos uudelleen meinaan vajota Mariaanien hautaani, tiedän kehen turvaudun hädän hetkellä :-)
Löysin kaiken kokemani jälkeen rakkauden, ensimmäisen kerran elämässäni tunsin rakastavani toista ihmistä ehdoitta ja tunnen edelleen että vaimoni kokee samoin.
Me elämme yhdessä elämämme loppuun saakka, uskoen rakkauden parantavaan voimaan ja siihen, ettemme koskaan ole yksin.
Jumala on rakkaus :-)
 
Olen pääasiassa vakavan masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä. On minulla muitakin fyysisiä oireita, mutta pääsyy on masennus.
Kymmenisen vuotta sitten kaikki alkoi ja alamäki oli pitkä, syvä sekä rankka. Välillä kuljeskelin psykoosin partaalla ja olin hyvin lähellä itsemurhaa (pistoolin piippu jo suussa).
Jossain vaiheessa ne voimat, henkiset ja fyysiset olivat niin loppu, että vain tujotin pimeyteen näkemättä oikeastaan edes sitä pimeyttä.
Usko minut pelasti kuolemalta, sillä kun mitään ei enää ollut jäljellä, käännyin elinikäisen ateismin (raamattua tuli tutkittua jos silloin, osatakseni kumota uskovaisten väitteet uskosta) jälkeen Jumalan puoleen.
Ei tämä tie tietenkään kaikille sovi, mutta aloitin aikamoisen itseanalyysimatkan, sekoittaen hommaan psykiatriaa, Jeesuksen opetuksia ja yleensäkin Raamatun kertomuksia.
Kieltäydyin syömästä mielialalääkkeitä, vaikka jokainen psykiatri niitä minulle yritti tuputtaa ja aloin poistamaan elämästäni asioita jotka olivat johtaneet masennukseni puhkeamiseen.
Lähinä ihmissuhteisiin liittyviä, myös siinä mielessä, että vasta uskoontulon jälkeen aloin ymmärtää oman arvoni, enkä enää roikkunut ihmisissä jotka eivät minua arvostaneet, sillä en antanut enää kenenkään "hyppiä silmilleni", eikä minulla sen jälkeen ollut enää tarvetta kostaa väärinkohteluani jollakin toisella tavalla ihmisille.
Aloin ymmärtää olevani yhtä arvoton ja arvoton kaikkien muiden ihmisten kanssa ja tajusin, että voin olla oma itseni, eikä minun tarvitse enää anella rakkautta, eli toimia väärin iitseäni kohtaan ollakseni hyväksytty ihminen.
Aika sekavaa tekstiä ehkä, mutta aloin ymmärtämään myös kuinka lapsuuden hylkäämiskokemukset olivat tehneet minusta läheisriippuvan ja aikaa myöten paranin myös tästä vaivastani.
Nyt kymmenisen vuotta myöhemmin olen edelleen uskossa, joskin palavin uskoni on laimentunut ja jäljelle on jäänyt varmuus siitä, että Jumala rakastaa minua ja se riittää minulle loppuelämäni ajaksi ja jos uudelleen meinaan vajota Mariaanien hautaani, tiedän kehen turvaudun hädän hetkellä :)
Löysin kaiken kokemani jälkeen rakkauden, ensimmäisen kerran elämässäni tunsin rakastavani toista ihmistä ehdoitta ja tunnen edelleen että vaimoni kokee samoin.
Me elämme yhdessä elämämme loppuun saakka, uskoen rakkauden parantavaan voimaan ja siihen, ettemme koskaan ole yksin.
Jumala on rakkaus :)

Voihan usko auttaa. Blasebon voima on mahtava :)

Olin itse ns "uskovainen" kun paniikin sain. Koin, että Jumala ei auttanut yhtään. Ei auttanut rukoukset ei pyynnöt. Niinpä sanoin Jumalalle haista paska.

Vasta jälkeenpäin tajusin, että ei Jumala toimi niin, tällä kertaa se/hän toimi hyvän terapeutin kautta. Tietääkseni terapeutti ei ollut uskova, asiasta ei puhuttu, koska se ei ole oleellista, eikä tarkoitus ole se, että asiakas alkaa kysellä terapeutin elämästä. Minä kyllä kerroin omastani. Hän suhtautui siihen niin, että se on hyvä juttu. Se miten terapia meni, oli lähinnä NLP terapiaa, joka ammentaa ehkä jostain itämaisista uskoista, vaikka se ei mitään uskoa olekkaan, siinnä. Lähinnä ajatuksia, tapaa miettiä elämää.

Vaikka olisi krititty, olisi aika typerää sanoa, että muissa uskoissa ei sitten ole mitään hyvää tahi käyttökelpoista.

Niin tai näin, nyt asiat on jees. Ns normaalia minusta tuskin tulee, ja se on ihan hyvä. Mitä edes on normaali?
 

Similar threads

Yhteistyössä