vaimon raivokohtaukset pilaavat suhteemme.

Noniin.. Jatketaanpas tätä ketjua taas, lähes kahden vuoden jälkeen.

Tässä ajassa on tapahtunut ja suhteellisen paljon, joskin ei aina niin positiivistä.

Tuo jouluepisodi ratkesi kuin itsestään, ja omat epäilykseni vieraasta miehestä olivat turhia, koska he olivatkin olleet vaimon vanhempien luona joulun. Tuon joulun jälkeen suhde on ollu aika jäissä, vaikka mitään sen ihmeellisempää ei tapahtunutkaan. Ei hän silti ollut pahoillaan tai pyytänyt käytöstään anteeksi, vaan totesi että siitäs sait. Onneksi en ole alkomahoolin perään tippaakaan, joten juomisesta ei ole pelkoa. Kesän ´10 tein töitä suhteellisen paljon, ja ajattelin että yllätän perheen (ja siinä sivussa hoitaa parisuhdetta) ja vien heidät aurinkolomalle. Vaimo jopa innostui asiasta ja suunnittelimme ja toteutimme asian yhdessä. Matka sinällään meni suht ok, joskin joka päivä oli joku pieni kina. Ajattelin kuitenkin että saamme olla rauhassa, pois kotiympyöistä, ja saamme puhuttua asiat kuntoon. Puhuimme asioista mitä olen ylhäällä kuvannut mutta ei hän ollut millään tavalla pahoillaan misätän käytöksestään, totesi vain että elämä on, ei ole tarvetta kommentoida sen enempää. Olin hiukan ihmeissäni miksi ihmeessä kukaan voi olkaa kohauttamalla kuitata yli vuoden riidat, mutta en saanut sen enempää vastauksia. Kun sitten viimein lähdimme kotiin, ja pääsimme takaisin, ensimmäinen asia oli että riidellään lisää. Silloin sanoin että pidä tunkkisi mulle riittää, että en aijo sietää enää tuota jatkuvaa riitelyä. Tämä tepsi jonkun verrran ja vaimo oli ensimmäistä kertaa pahoillaan siitä että oli narissut turhasta. Talvi menikin kivasti, ja olin kevään korvalla suhteellisen tyytyväinen suhteeseen. Teimme muutamia matkoja kotimaassa lasten kanssa, ja ehdin jo ajatella että nytpä meneekin kivasti. Oli muuten virhe se... Kun syksy tuli, alkoi taas tuttu marina ja narina joka armaasta asiasta. Sitten eräänä päivänä vaimo ilmoitti lähtevänsä vanhan ystävänsä kanssa ulos vähän tuulettumaan. Hänen ystävänsä tuli meille yöksi ja seuraavana iltana he lähtivät ulos ja jäin lasten kanssa kotiin. Olin hiukan ihmeissäni miostä hän oli saanut yhtäkkiä päähänsä pyytää ystävänsä meille ja että menevät viihteelle kun ei ollut vuosiin asia kiinnostanut häntä että olisi lähtenyt minun kanssa pitämään hauskaa... Olin suunnitellut että vietämme joulun 2010 ja uuden vuoden perheemme kanssaa, mutta joulun aikaan alkoi taas se sama kummallinen riitely mitä oli ollut jo aikaisemmin. Olin ihmeissäni että mistä ihmeestä nyt tuulee, mutta asiat satiin sitten hoidettu ja puhuttua kuntoon (oli kuulemma joulustressiä). Uuden vuoden aattona vaimo ilmoitti että hän lähtee yksin viettämään uutta vuotta, eikä huolinut edelleenkään minua mukaan. Vietin uuden vuoden lasten kanssa vanhempieni luona mukavissa merkeissä. Laittelin vaimoni kanssa viestejä, mutta hän vastaili niihin vähän ympäripyöreästi, enkä oikein saanut selkoa missä hän oli menossa, kertoi kuitenkin olevansa tulossa kotiin vasta hyvin myöhään. Havahduin aamuyöllä siihen että hän hoippui kotiin. kysyin häneltä missä hän oli ollut, ja hän totesi että tuolla noin vaan.. Aloin vähä hermostua että miksi et kerro missä olit, johon sain vastauksen että ei kuulu sulle, ja sen sanon että kivaa oli. Totesin vaan että jaahas.... Aamun tulle yritin vaimon krapulan vaivatessa vähän lämmitellä häntä intiimeihin puuhiin mutta ei ottanut lämmetäkseen, vaan sanoi että lopeta nyt jo, menen suihkuun. Tuo asia ei ole tähän mennessä selvinnyt että missä hän oli ja mitä oikeastaan tapahtui, tuolloin kun hän oli ystävänsä kanssa ulkona, tai tuolloin uutena vuotena. Ainut asia mitä tapahtui oli se että suhde meni todella etäiseksi ja kylmäksi, joskin hän oli muutaman päivän hyväntuulinen, mutta jos otin asian puheeksi että oletpa hyvällä tuulella hermostui hän siitä valtavasti, jolloin seurasi kamala riita. En vain saa noihin asioihin vastauksia, eikä hän niitä kerro... Nyt elämme kun kämppikset, eikä mitään hellyyttä ole ollut tuon matkamme jälkeen. Olen edelleen hyvin neuvoton....

 

Kuulostaa hyvin tutulta tuo, että vaimon tilalla on nykyään kiihkofasistinen työnjohtaja...

Miten auttaa vaimoa joka on tuskainen, kaikkeen tyytymätön ja ahdistunut vaikka mitään vikaa elämässä ei pitäisi olla, ei ainakaan mitään ylitsepääsemätöntä, jonka eteen ei voisi jotain tehdä. Tähän saa mielellään vastata kohtalotoverit ja miehet sekä itse vaimot.

Meillä on sinänsä kaikki maalliset asiat niin hyvin, kuin voi olla ja elämä on hyvin turvallista. Vaihtoehtoisesti meillä on myös järkevissä mittasuhteissa kaikki resurssit muuttaa elämäämme sellaiseksi kuin on halua ja tarvetta.

Minua kohtaan vaimon tyytymättömyys näkyy siten, että vaimo haukkuu jokaisessa lauseessaan minut. Haukkumistavat ja syyt ovat mitä moninaisimpia: Teot, käyttäytyminen, ulkonäkö, fyysiset ominaisuudet, henkiset ominaisuudet, vanhempani, ystäväni, kyvyttömyyteni orjuuteen, yms. Siis kaikki maan ja Saturnuksen väliltä. Muilta osin ahdistus ja tyytymättömyys elämään näkyy monin eri tavoin, mutta en nyt ala niitä tässä erittelemään.

Vaimo ei suostu/kykene ilmaisemaan, että mikä riivaa oikeasti. Kun pyrin puhumaan asiasta niin se päättyy puolen lauseen jälkeen minun haukkumiseeni. Tarkoitan siis todellakin puolen lauseen jälkeen.

Viimeisimpiä valtavat mittasuhteet saaneista ”suurista” ongelmista on ollut mm. se, että kaupassa vaimoni ilmoitti ostavansa maustamatonta jogurttia, johon vastasin, että se on hyvä idea, koska kotona on sitä tippa jäljellä ja se tuskin on pitkään enää syömäkelpoista. Kotona totesimme, että kaapissa oli avatussa tölkissä jäljellä n. 6 dl jogurttia ja se oli vielä kohtuudella hyvässä kunnossa. Tämä aikaansai 2 vrk mittaisen raivokohtauksen, koska vaimon mukaan ilmeisemminkin tätä jogurttia olisi kuulunut olla vain 2 dl ja sekin hyvin huonossa kunnossa. Ymmärtänette siis asian järjettömyyden ja kohtuuttomuuden.

Tänään puolestaan planeetan suurin ongelma oli se, että olin hoitanut koko päivän vauvaa ja tehnyt kaikki kotityöt, joiden jälkeen olin jättänyt vauvan syöttökaukalon ja juomapullon olohuoneen pöydälle. Sijaintipaikka on siis 4 metrin päässä siitä, missä niitä yleensä säilytetään, eli keittiön apupöydällä. Tämä minulle mainittiin erikseen, kun pyysin kertomaan, että mikä mättää taas niin kovasti.

Jokainen asia, joka ei suju täysin vaimoni mielen mukaisesti, saa aikaan järistysmäisen kiihtymyksen. Asia olisi muuten ok, paitsi että jokainen vuorokauden aikana tapahtuvasta - muutamasta tuhannesta - toimenpiteestä pitäisi tapahtua vain hänen edellyttämällään tavalla.

Onko imetyksellä ja mielialalla suurikin tekeminen keskenään? Olen lueskellut, että imetyksen aikana mm. progesteroni –hormonit valtaavat kropan ja estrogeeni ilmeisimminkin vähenee. Kaava on siis saman suuntainen, kuin PMS-oireissa. Netissä monet tuntuvat kertovan tämän kaltaisista oireista, kun imetys alkaa loppumaan/vähenemään.

Eihän tuo vaimo koskaan mikään päivänsäde ole ollut, mutta joku helpotus kai tähän pitäisi löytyä. Onko helpotusta tiedossa, kun imetys loppuu vauvan ollessa 12 kk iässä?

 

Sanonpahan vain, että yhtä pahansuopeaa äkäpussia toistakymmentä vuotta elättäneenä ja sietäneenä, oli sen astisen elämäni paras päivä se, kun otin eron. Nykyisen elämäni paras päivä se, kun uusi kumppanini kertoi olevansa raskaana. Miettikääpä, kaikki te hulluja akkoja väkisin sietävät, miltä tuntuu olla hyvässä parisuhteessa normaalin naisen kanssa...

Voi olla, että moni sinnittelee paskassa liitossa lasten vuoksi, mutta miettikääpä, millaista parisuhteen mallia lapsillenne näytätte. Ainakin minun entisessä elämässäni se malli, mitä omalle lapsellemme näytimme, oli kaikkea muuta kuin sitä mitä sen pitäisi olla.

Elämä on valintoja.

 

Samaa mieltä edellisen kanssa!!

Elin vähän samanlaisessa suhteessa(ilman lapsia kylläkin), ja paras päätös mitä oon tehny oli lähteä siitä lätkimään. Elimme pitkään kuin kämppikset.
Alkuun ajattelin että elämä on ohi kun olin niin tottunut asumaan siinä suhteessa, mutta pian löyty uus kumppani ja tajusin mitä on olla hyvässä suhteessa!! Nyt 2 ihanaa vuotta avioliittoa takana, 2 ihanaa lasta ja elämä hymyilee Toki vauva-arki on rankkaa ja raha-asioista tulee stressiä-> kinaa, mutta se ei ole mikään syy kohdella ihmistä noin huonosti!! Ne selvitetään yhdessä. Myös tärkeää on vaikka väkisin hommata sitä kahdenkeskistä aikaa =)

 

Ja tottai kaikki on aina naisten vikaa, just niin..

 

Tiukun äiti: Vaivauduitko lukemaan koko ketjun läpi ennen tuota älyttömän tyhmää kommenttiasi?
Kukaan ei tässä ketjussa ole yleistänyt kaiken olevan naisten syytä, ennen sinua.
Jotta kommenttini ei menisi vain juupas eipäs kommentiksi, niin voin kertoa, että myös minun elämäni yksi parhaista päätöksistäni on ollut avioero edellisestä suhteesta. Huonoa suhdetta ei kannata jatkaa väkisin. Ja jokainen on itse vastuussa omasta onnellisuudestaan.

 

Tiukun äiti: Vaivauduitko lukemaan koko ketjun läpi ennen tuota älyttömän tyhmää kommenttiasi?
Kukaan ei tässä ketjussa ole yleistänyt kaiken olevan naisten syytä, ennen sinua.
Jotta kommenttini ei menisi vain juupas eipäs kommentiksi, niin voin kertoa, että myös minun elämäni yksi parhaista päätöksistäni on ollut avioero edellisestä suhteesta. Huonoa suhdetta ei kannata jatkaa väkisin. Ja jokainen on itse vastuussa omasta onnellisuudestaan.

Anteeksi. Ehkä mä ymmärsin sitten väärin :ashamed:
Ei ollut tarkoitus yleistää. Oli huono päivä vissiin.
Ajattelin, että mun ex vois hyvin kertoa tuon tyyppistä juttua musta (ei ihan, mutta suunnilleen noin) ja tuli vaan paha mieli siitä. Joo, kyllä mä huusin välillä, mutta yleensä ihan syystä kuitenkin. Mun ex nyt vaan sattuu omaamaan paremmat puhumisen lahjat, niin saa tasan muut vakuuttuneeksi, että mä olin syyllinen ihan kaikkeen.
Ja juu mäkin olen erittäin tyytyväinen, ettei tarvitse olla sen kanssa enään

 

Joo olisin samaa mieltä että tuossa olisi jonkunlaisen persoonallisuushäiriönkin aineksia näillä naisilla. Tosin tunnistin tästä myös osittain itseni edellisessä suhteessa josta siis lähdin lätkimään. Siinä vaiheessa kun mieheni jätin olin jo ihan rikki ja lopussa, finito. Arki oli yhtä taistelua alusta loppuun. Mies oli laiska, itsekäs paska joka ei ajatellut ketään muuta kuin itseään ja ajoin itseni loppuun sykkimällä kotona, töissä ja opinnoissa. Mies oli aina äreä, ei antanut kuin kerran kuussa ja sekin oli täyttä paskaa, uhkaili että on ilkeä lapsille jollen lopeta riitelemistä, kävi juopporeissuillaan ja tuli kotiin oksentelemaan. Kotitöitä teki siten että vaikka laitoin roskikset oven eteen niin käveli siitä yli (prkl,stana). Kyllä otti aivoon olin lopulta niin vihainen että varmaan olisi ukolta henki lähtenyt jossain vaiheessa. Miehen mielestä olin aina turhaan tyytymätön, keksin riidat ihan itse ihan tyhjästä, en ollut koskaan tyytyväinen mihinkään, en osannut mitään jne. Olin siis paska riitelevä akka. Nykyinen mieheni ylistää maasta taivaisiin enkä ole enää yhtään hankala tai ilkeä. Kumma juttu. Mutta siis olipa se saamarin lintsari/mörökölli/kitisijä/valittaja/kotitöiden välttelijä/ylimääräinen lisälapsi taloudessa perheen isä tai äiti niin eihän sellainen ole mitään elämää kellekään. Lastenkin takia varsinkin kannattaa erota. Niin se munkin ex mies uhkaili etten saa lapsia ja järjestää mut pakkohoitoon, mutta ei ne oikeasti niitä lapsia jaksa yksin hoitaa ja ne tietää sen itekin. meidän lapsilla oli riitojen takia kaikenmaaliman oireita nyt ovat onnellisia ja näkevät silti isäänsä ja hyvin kehittyneitä ja koulut yms menee loistavasti. Onneksi jätin sen paskan, lapsetkin on olleet tyytyväisiä "onneksi erositte". lakimies siis kehiin eikä saa antaa olosuhteiden vakiintua siten ettei itse näe lasta, apua voi kysyä esim perheneuvolasta tai lastenvalvojalta jos eroa suunnittelee ja pelkona on että toinen yrittää estää lapsen näkemisen kostona. Mutta jollei ne siihen saa toista miestä/naista loukkuun lasta hoitamaan ja kotia että itse saavat laiskotella niin varmaan lapsi kiikutetaan silti oven taakse vaikka sopimuksessa lukisikin että olisi ah niin ahkeran ja hyvän äidin/isän vuoro pitää lasta....

Kyllä jossain vaiheessa pitää ihan lastenkin takia ottaa järki ja se mitä palleista on jäljellä ja hoitaa vaivihkaa asiat siten että voi sitten todeta että soronoo.

 

Ja kodinkoneelle haluaisin laittaa terveisiä että yksi äreyden aihehan voi olla myös hoitamaton masennus joka monilla synnyttäneillä/imettävillä on olemassa. Hormonit ja masennut on paha yhdistelmä. Jos muutenkin on vielä ollut tyyliltään alavireinen niin eihän siitä hyvää seuraa. Hyvä merkki on jos nainen suostuu tutkituttamaan itsensä, huono, jos ei suostu. Voihan sitä ihminen yksinkertaisesti olla täys k-pää ja se tulee esiin vasta sitten kun on lapsi tehty ja puoliso (nainen/mies) nalkissa. Sitten voi alkaa pihdata ja olla v-mäinen ja kieltäytyä mistään terapioista kun ei itessä ole mitään vikaa kun tossa toisessa vaan. Tällaisia ihmisiä on yllättävän paljon ja aina niille sit löytyy pelastaja jostain vaikka niitä ei itse jaksaisikaan enää kuunnella. masennukseen on aika tehokkaat lääkkeet jos se siitä johtuu niin muutamassa viikossa pitäis saada tilanteeseen välitöntä helpotusta.

 

Niin se munkin ex mies uhkaili etten saa lapsia... mutta ei ne oikeasti niitä lapsia jaksa yksin hoitaa... jos eroa suunnittelee ja pelkona on että toinen yrittää estää lapsen näkemisen kostona, mutta jollei ne siihen saa toista miestä/naista loukkuun lasta hoitamaan ja kotia...niin varmaan lapsi kiikutetaan silti oven taakse vaikka sopimuksessa lukisikin että olisi ah niin ahkeran ja hyvän äidin/isän vuoro pitää lasta....

Joo näin juuri. Mun tapauksessa kesti kaksi kuukautta, että pääsin edes tapaamaan omaa muksuani. Ja nyt se on pyörähtänyt jo niin päin, että minä olen lähivanhempi ja ex muutti toiselle puolen Suomea työn (miehen) perässä.

 

Kuulostaa tutulle aloittajan ongelmat vaimon kanssa. Itse olen käyttäytynyt välillä todella huonosti miestäni kohtaan. Kaikki jotenkin kärjistyi kun esikoisemme syntyi. Mies oli paljon pois kotoa ja purin kaiken pettymyksen, väsymyksen jne. häneen kiukuttelemalla.
Lapsemme ollessa pari vuotias mulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö joka oli puhjennut synnytyksen jälkeisen masennuksen kylkiäisenä.
Minusta kovasti vaikuttaa siltä että ap:n vaimolla voisi olla taustalla mahd. jokin mielenterveysongelma. Kenties tämä bibo kuten itselläni. Siihen kuuluu vahvasti tämä ärtymys, alakuloiset vaiheet ja sitten ne hyperaktiiviset vaiheet joissa mennään ja suunnitellaan kaikkea mahdollista. Joillain lähtee esim. rahan käyttö lapasista.

Itse sain itselleni oikein sopivan mielentasaajalääkityksen samantien diagnoosin teon jälkeen. Vaikka jotain ongelmia meillä edelleen on parisuhteessa niin enää en ainakaan äkäile ja kiukuttele turhasta. Tunnen itseni iloiseksi ja onnelliseksi. Lisäksi mies on kertonut että on todella iloinen tästä muutoksesta ja että ero entiseen on kuin yö ja päivä.

 

Jaahas.. Josko sitä jatkaisi vielä avautumista kun ei ole muutakaan kanavaa, tai ketään kelle puhua näitä.... Olen pahoillani, kovasti jos tämä avautuminen jotakuta häiritsee...

Tällä hetkellä tilanne on se ettei meillä ole enää mitään normaalia keskustelua, vaan kaikki keskutelu aloitetaan toteamalla, että ois taas riideltävää, ja siinä menee sitten päivä jos toinenkin yhtä asiaa käydessä läpi, nimenomaan riidellen, ei asioita enää kuulemma voida hoitaa muutoin. Välillä tuntuu että ottaa oikeen pumpusta (itse vasta päälle 30, ei sydänvikaa) koska paskaa tulee jatkuvasti niskaan, ihan liian kanssa.. Oma kultareunus asioiden suihteen on kaikonnut, enkä jaksa enää muuta kun ottaa vastaan kaiken mitä niskaan kaadetaan, milloin sitä että yksi lapsista sotkee koko kodin eikä kukaan siivoa muka, vaikka itse yritän siivota, niin en millään yksin saa isoa taloa siivottua, kun toista ei vaan satu koskaan huvittamaan ottaa imuria tai muutakaan siivousvälinettä käteen. Edelleen, tuo meidän keskimmäinen tyhjentää lähes päivittäin kaikki vaatteensa kaapistaan lattialle, ja ne ovat siellä juuri niin kauan kunnes itse otan ja laitan ne paikalleen, toinen vaan nalkuttaa kun en tee tarpeeksi, äkkiä ja vielä lisää, pese ikkunat, pese pyykkiä, vaihda lakanat, muista nyt mopata ja pestä roskikset.. En vaan tajua miten saan kaiken tehtyä.. Ei mellä enää muutakaan ole kun tuo.. Parisuhde on muuttunut työsuhteeksi, ja vaimo ilmaisi erittäin selkeästi tässä jokin aika sitten ettei nauti seksistämme enää millään tavalla, koska se ei tyydytä häntä, enkä kuulemma osaa tehdä asioita oikealla tavalla, vaan hän on jo pidemmän aikaa antanut vaan siksi että olisin hiljaa... Loukkaannuin asiasta eritäin pahasti, mutta hän vain totesi että joskus totuus sattuu.. En vaan tajua että jos hänestä ei seksissä mikään mene oikein, miksi ihmeessä hän ei voi sanoa sitä.. Omasta meilestäni olen yrittänyt meillyttää häntä seksinkin saralla mitä moniaisimmilla tavoilla, mutta... Itseäni oikeen ottaa sydämmestä kun en saa millään asioita kuntoon, vaan itken itsekseni päivittäin yrittäen miettiä mitä voisin tehdä että saisin parisuhteen ja avioliiton taas raiteilleen, kun toinen on yhtä tulta ja tappuraa aina kun olen kotona, huutelee vielä makuuhuoneesta takkahuoneeseen iltaisn nukkumaan käydessäni että humenna on sitten nämä ja nämä työt tehtäväksi... Tunnen itseni vain niin voimattomaksi... Luulin että asiat paranisivat kun nuorimmainen kasvaa, mutta ketut, mennyt aina vain pahemmaksi.. en jaksa muuta kun taistella päivästä toiseen että vaimo olisi edes hetken hiljaa.. AInoat hetket jolloin saan oll a rauhassa on se kun olen joko töissä tai kun vaimo ei ole kotona, kaikki muu aika menee riidellessä. Ketään meillä ei käy koskaan kylässä, emmekä me käy missään. Ystäväni hän on karkoittanut niin ettei kukaan halua pitää yhteyttä(en tiedä mitä hän on sanonut tai tehnyt, kun kukaan ei ota asiaan kantaa, toteavat vain että hyvää loppuelämää, toivottavasti ei nähdä).. Hänellä itsellään on taas kasattu oikeinkin mukava ystäväpiiri joiden kanssa hänellä on monenlaista menoa, minne minulla ei tietenkään ole mitään asiaa, ku on vain tyttöjen juttuja, ne... En oikein tiedä mitä voisi vielä yrittää hänen palauttamisekseen maan pinnalle... Luulin että elän unelmani parisuhdetta, mutta se onkin muuttunut elämääkin kamalammaksi helvetiksi, jota en toivo knellekkään.. Itse en siitä pääse pois, en jaksa, mutta toivottavasti joku edes ymmärtäisi.. kiitos ja anteeksi taas... :'ashamed:

 

Ei voi olla totta. Ota mies hyvä avioero!
Sydän tuota tekstiä lukiessa särkyy. Jos minulta kysytään, vaimosi tuntuu olevan täysi narsisti!(Anteeksi..)
Olen siis nainen ja vielä nuorella iällä. Avomieheni on minua kuusi vuotta vanhempi. Itsekin nalkutan ja naljailen välillä mitä turhimmista asioista. Meillä silti asiat selvitetään puhumalla. Mitä nyt joskus huutamalla, mutta se sentään on harvinaista. Avomieheni on pettänyt luottamukseni pahasti muutamaan kertaan. Siitä huolimatta, että minä olen todella mieleni pahoittanut, en ikinä voisi kohdella toista tuolla tavalla. Ehkä kylmä ja satuttava totuus on se, ettei vaimosi rakasta sinua enää. Täältä palstalta olet varmasti saanut myötätuntoa ja voimia. Se on hyvä. Tämä palsta ei kuitenkaan muutu oikeaksi ihmiseksi, joka sinua auttaisi. Sinun on itse nyt autettava itseäsi. Ystävillesi nainen on luultavasti valehdellut ummet ja lammet. Ehkä sinun kuitenkin olisi hyvä selventää näitä asioita läheisillesi tai hankkia uusia ystäviä. Tänäpäivänä järjestetään vertaistukiryhmiä esimerkiksi narsistien uhreille, ehkä sinun tulisi käydä sellaisessa edes kuuntelemassa, jospa löytyisi joku, jolla on yhtä raastavia kokemuksia avioliitostaan. Sieltä voisit saada apua, myös tuohon huoltajuusongelmaan. Vaikutat todella mukavalta ja hyvältä ihmiseltä ja toivon että löydät ratkaisun tilanteeseesi.

 

Jaahas... Nyt taas olisi niinsanotusti asiaa..

Tässä on vuoden aikana tapahtunut melkoisesti asioita ja moneen suuntaan, meistä on tullut suurperhe ( tällä hetkellä meitä on 6) Ja lisäksi tein mielestäni ovelan ja näillä näkymin myös hyvinkin oikeaksi osoittautuneen päätöksen. Koska vanha työpaikkani loppui, oltiin pattitilanteessa, jolloin, kuin ihmeen kaupalla, vaimosta löytyi edelleen se sama ihminen joka hän oli ennen tuota ihka ensimmäistä kirjoitusta.. Ja koska työpaikan vaihto oli edessä, oli minulla langat tällä ketaa käsissäni, ja valikon työni niin että olen tietyn pätkän aina ulkomailla töissä, jota seuraa samanmittainen vapaa. Tämä on tehonnu ja olemme saaneet vihdoin ja viimein parisuhteemme kuntoon, ja samalla myös meille ilmaantui keväällä perheen lisäystä kaksospoikien muodossa. Nykyisin vaimo on kuin ihan eri ihminen mitä lui noita vanhoja kirjoituksia... Luojan kiitos tuo lähes 4 v helvetti loppui onnellisesti.. Olin todella lopussa noin vuosi sitten, eikä tilannetta parantaneet YT neuvottelut. Onneksi onnostuin saamaan uuden mieleisen työn jossa vapaata on enemmön kun monella on kesälomaa.. Vaimo hoitelee kotia sillä aikaa kun olen töissä ja kun olen kotona hoidellaa n koti ja lapset yhdessä. Tätä kirjoittaessa olen lentokentällä odottamassa lentoa kotimaahan, ja perheen luo.. Hyvin tässä loppujen lopuksi kävi. Tosin perimmäinen syy tuohon valtavaan riitelyyn ei koskaan selvinnyt, mutta oma epäilykseni on se että hormoneilla oli asissa jotain osuutta....

 

Parisuhteessa ei saisi koskaan loukata toista. Siitä jää ikuiset arvet suhteeseen. Kenenkään ei tarvitse sietää toisen huonoa käytöstä, varsinkaan puolisolta. Täytyisi olla sellaisen ihmisen kanssa, ketä ymmärtää niin hyvin puolin ja toisin, ettei tule tuollaisia kamalia tilanteita. Kenenkään ei tarvitse sietää moista.

Ihan vaan oman ympäristöni ja kokemusteni perusteella sanon noin. Riidat ja loukkaukset kaivavat kuoppa suhteelle. Alkaa tulla nälvimistä, katkeruutta jne... Ei siitä enää pääse yli. Oikean ihmisen kanssa ja oikeilla eväillä/asenteella ei todellakaan tule tuollaisia tilanteita eteen.

Mutta hienoa julpertti, jos saitte suhteen kaikesta huolimatta onnistumaan! Ihme teko. Vaimo kuulosti olevan niin julma sinua kohtaan. Mutta sekin on totta, ettei kannata alkaa katkeraksi menneistä. Elää vaan onnellisena eteenpäin jos enää ei ole murheita eikä riitoja. Onnea teidän perheelle!

 

Taitaa olla monet naiset vaan tommosia...

 

Voisin ottaa copy pasteella ketjun aloittajan ensinmäiset pari kolme tarinaa, siis lähes kuin omasta elämästä, tosi hienoa että jaksoit ja saitte asiat kuntoon, Meilläkin on ollut tässä nyt erittäin rakasta useampi vuosi, on ehdotettu pari terpiaa ja vaikka mitä, vaimoa ei vaan mihinkään saa suostuteltua, ei kuulemma voi mitenkään toimia, välillä olen kyllä suoraan tulkinnu vaimosta voimakkaat masennuksen oireetkin, tosin hän ei niitä tietenkään itse tunnista. Meillä ei vielä ole kuin yksi lapsi, ja toinen nyt tulossa, pistän osan näistä kiukutteluista kyllä raskaus oireiden piikkiin, mutta on se kyllä vitun raskasta, onnnittelen ja hattua nostan julpertille että on jaksanu yrittää ja onnistunu siinä vielä. Hiukan saa voimia itsellekki ku tietää että kohtalon kavereita löytyy, tosin tiedä sitten onko siittä pitkässä juoksussa mitään apua vai pitkitänkö tuskaa turhaan :/ mut sehän selvinee tässä tulevien vuosien tai kuukausien aikana.

 

Siis suoraan sanottuna toi on ihan kamalaa. Ei vaan mahdu mun päähäni et miten joku aikuinen ihminen voi käyttäytyä noin. Ja tiiän kyllä että me naiset ollaan vaikeita ja hankalia (suurin osa), mutta että noin kauheeta!

Oot kyllä ihme tyyppi kun oot jaksanu tollasta, ite en jaksais mutta voimia sulle! Koita jaksaa ja puhua naises kanssa

 

Kiitos Julpertti että tulit noinkin pitkän ajan päästä tänne kirjoittamaan kuulumisia. todella kiva lukea että tuollaisesta voi selvitä. itsellä on ollut nelisen vuotta vaikea tilanne päällä ja ne hyvät hetket on kestänyt korkeintaan kuukauden välissä. nyt meillä pieni lapsi. vaimo ei arvosta, haukkuu, nimittelee, syyttää. lyöminen, raapiminen, pureminen ja muu fyysinen on nyt onneksi jäänyt. ainakaan sitä ei ole tapahtunut pariin kuukauteen. vihdoinkin vaimo suostui aloittamaan lääkityksen, tuo varmasti vaikutti asiaan. tosin viime viikolla sanoi ettei ole pariin viikkoon ottanut yhtään lääkettä.. että taas sitä mennään.

juuri äsken yritin viimeksi aloittaa keskustelua siitä että toivoisin meillä olevan enemmän hyviä keskusteluja. no samaa rataahan sitä mentiin, vaimo alkoi syyttelemään ja "keskustelu" päättyi siihen kun sanoin että aloitin tämän keskustelun siksi että kaipaisin meille parempaa yhteyttä ja hyviä keskusteluja ja vaimo sanoi siihen että ei onnistu koska se mitä hän ajattelee musta on että olen pelkkä paska. ei onneksi käynyt kimppuun vaan lähti eri huoneeseen nukkumaan.

tilanne on pienen lapsen takia vielä vaikeampi. ei jaksaisi enää mutta en haluaisi kyllä mitään vuorovanhemmuuttakaan, toivon niin kovasti että voisin antaa rakkaalle lapselleni ehjän perheen..
välillä pelkään että teen itselleni jotain pahaa jos en ajoissa lähde suhteesta. tuntuu etten voi tehdä mitään, jos toinen ei vain välitä eikä haluakaan välittää minusta eikä mun ajatuksista, tunteista tai mistään niin mitä voi tehdä? kaikki mitä sanon tai teen on väärin. en ole maailman paras mies mutta ei ihan kaikki nyt voi väärinkään mennä. ja terapiaanhan vaimo ei suostu. emmä tiedä mitä mä siellä yksinään tekisin, sanoisin vain että mun itsetunto on tosi heikoilla ja voin todella huonosti henkisesti.

pitikin valita tunnevammainen vaimo. mitä voi tehdä jos ei ikinä voi keskustella rakentavasti mistään? niin ja jos kirjoitan kirjeen ni eihän se vastaa kuin ehkä yhdellä lauseella. eikä siinä lauseessa mistään rakkaudesta paljon puhuta. jos haluan pussata tai halata ohimennen niin vaimo vain välttelee. voi hyvä Jumala, miten tämä tilanne onkin mennyt tämmöiseksi?

 

Hyi kamala, mikä ketju!
Juuri tänä aamuna oli miehen kanssa riita, jota ei olla vielä ehditty juuri sopia. Taidanpa lähteä kaivautumaan tuonne puolison kainaloon, että saadaan asiat kuntoon. Huh, kylläpä pistää ajattelemaan.

Olen kyllä itsekin syyllistynyt tähän hormooniräyhäämiseen tässä raskauden aikana, mutta ei nyt sentään mitään tuommoista. Yksi vinkki tosin miehille! Vaikka se naisenne raskaana onkin, niin ei se silti tarkoita, että teitä saa kohdella ihan miten sattuu. Meillä ainakin mies uskaltaa ääneen sanoa, jos kiehahdan liikaa esimerkiksi siitä roskapussista joka taas jäi siihen eteiseen, vaikka roskiin piti lähtiessä viedä.

Kyllä kaikilla pitäisi muistaa se kunnioitus toista kohtaan. Voimia kaikille sorretuille!