Vaikeista asioista puhuminen-kokemuksia?

["Helen"]

Olen tässä miettinyt sitä että onko se vain minun kokemukseni, vai tähän kulttuuriin sisäänrakennettu asia että vaikeista asioista ei saisi puhua? Minulla on elämässäni joitakin vaikeuksia, ja olen kokenut niistä tarvetta puhua tai edes mainita. Jotenkin minusta silti usein tuntuu että asiani eivät ole ns.päivanvaloon kelpaavia vaan pitäisi keksiä tilalle jotain mukavaa. Enkä nyt tarkoita sitä että haluaisin tuntikaupalla jaaritella asioitani, mutta haluaisin voida puhua itsestäni ja elämästäni niin, ettei tarvitsisi koko ajan peitellä. Joskus kun vaikka puhutaan lapsuudesta, minusta tuntuu että velvollisuuteni on pitää turpa kiinni. Ihmiset eivät halua kuulla mistään rankoista taustoista tai ilmeisesti tulkitsevat kertomisen huomiohakuisuutena. Valitsen muutenkin tarkkaan missä tilanteessa kerron, ja mitä kerron. Silti kun joskus tulee mainittua edes jotain pientä, tuntuu että ihmisten suhtautuminen muuttuu. Tuntuu että vaikka on jo aikuinen, niin omista vanhemmista puhuminen lyö välittömästi leiman otsaan samalla lailla kuin lapsena. Onko kellään samanlaisia kokemuksia?

 

["niuku"]

Minulla taas tasan päinvastaisia kokemuksia. Jos kysytään lapsuudesta, elämästä tai mistä vaan ja vastaan että kaikki on ollut täydellistä ja ihanaa, olen tyytyväinen, tulee kommenteiksi yleensä epäuskoisia valehtelijaksi haukkumisia.... "Kaikilla on jotain tai valehtelee..."

 

["Alkup."]

Sinänsä lohdullista, että noinkin päin. Mutta mikä siinä on, että näin käy? Kateus, epäusko... ?