Vauvastakin. Kyllähän uusi vauva, kodinhoito ja vielä toinenkin lapsi vie aika paljon energiaa. Loppujen lopuksi sitä vaan tahtoisi omaa aikaa.
Otatteko suhteessanne ja perheessänne ns. omaa aikaa? Niin, että vaikka kerran viikossa/kahdessa/kuukaudessa saisi kumpikin teistä vanhemmista olla itsensä kanssa ja tehdä omia juttuja?
Kun nainen synnyttää, se on henkinen sitoumus myös vauvaan pitkäksi aikaa. Sitä tuntee ikäänkuin olisi pallo jalassa koko ajan, vastuu painaa paljon. Oma identiteetti saattaa olla hukassa hetken aikaa, mutta sen nopeimmaksi löytymiskeinoksi meidän perheessä havaittiin oma aika.
Pystyttekö keskustelemaan asioista? Mitäs jos joku ilta, kun lapset nukkuu otat vaimoasi kädestä kiinni, katsot silmiin ja kysyt onko kaikki hyvin? Onko hän tyytyväinen?
Usein parisuhteessa elämän varrella ajaudutaan molemman puoliskon suurin odotuksiin. Sitä ei osata sanoa ääneen, katsellaan vaan kulmien alta ja pohditaan sisällä "mikähän tuolla miehellä/naisella oikein on... nopeasti saattaisi selvitä, jos vähän lähtisi keskustelemalla raottelemaan.
Keskustelun tarkoituksen ei ole saada asioita muuttumaan siinä hetkessä, vaan kuulla toinen toistaan ja sopia yhdessä mikä ratkaisuksi.
Olen kuullut tutkittavan myös sitä, että joillakin naisilla poistuu tunteellisuus taka-alalle pienen vauvan syntyessä. Se johtuu siitä, että ihmisen luontainen vaisto emona pyrkii olemaan avutonta "poikastaan" varten mahdollisimman herkkänä. Tämä helpottaa kuitenkin ajan myötä ja mitä varmemmaksi äiti tulee oman vauvansa kanssa, hänellä kasvaa sietokyky muita läheisiä kohtaan. Yksi kaunis päivä hän havahtuu pakahtuen onnen tunteesta kuinka ihana perhe hänellä on. =)
Kokeilisin silti sinuna sitä ajatusten vaihtoa, ilman suurempien vaatimusten esittämistä, enemmänkin kiinnostuneena hänen ajatuksistaan.
Ilmoittele kuinka meni!!