No, olenhan mä aina ollut jonkinlainen musta lammas meidän perheessä, mutta nyt taisi katketa välit kokonaan... 
Oon ollut kotiäitinä vuoden verran ja koko sen ajan kuullut vanhemmiltani kuinka vain "makaan" kotona ja olen laiskana jne., vauvani puolivuotispäivästä lähtien ovat patistelleet että koskas menet töihin jne. Ja koska "Shamanitallahan on aikaa kun on vaan kotona kaiket päivät"; minulta on pyydetty jos jonkinlaisia palveluksia jatkuvasti: viedä reseptejä uusittaviksi, ostaa heidän puolestaan lahjoja sukulaisten juhlapäiville jne. mutta eniten nämä avun"pyynnöt" ovat koskeneet vielä kotona asuvia teini-ikäisiä siskojani, joita on tarvinnut kuskata milloin kouluun, milloin hammaslääkäriin, autokouluun tai kavereilleen. Asutaan maalla, joten oikeasti täällä onkin kyytiongelmia kun vanhempani ovat kumpikin työssä ja olen tiettyyn rajaan asti auttanutkin mielelläni, mutta kun aina ei jaksaisi muuttaa muutaman tunnin varoitusajalla koko päivän suunnitelmia ja sännätä ajamaan jonnekkin 60km päähän ja takaisin! Aika usein olen siis suostunut tähän, järjestänyt iltapäivähoidon koululaiselleni ja eskarilaiselleni ja ottanut vauvan mukaan ja sotkenut hänenkin päivärytminsä (sillä seurauksella, että vauva valvoo seuraavan yönkin...) mutta kun oma terveys alkoi tässä reistailla (7viikkoa yhteen putkeen päänsärkyä, huimauskohtauksia ja puutumisoireita, joista jouduinkin aika pian sairaalaan tutkimuksiin) en enää jaksanut näitä ylimääräisiä keikkoja. Viimeisin isäni avun"pyyntö" oli sellainen, että minun olisi pitänyt 5min varoitusajalla lähteä ajamaan 30km hakemaan hänen autoaan ja seuraavana päivänä ajaa 90km matka kuskatakseni siskoani. Kieltäydyin (oli järkyttävä päänsärky ja olin juuri tuona päivänä ollut vielä muutaman tunnin siivoamassa isomummollani, tullut juuri kotiin ja kello oli 19.30, vauvan nukkumaan meno on n. 20.00 ja mies illan pois kotoa). Selitin isälleni tilanteen, päänsärkyni sekä sen, että syön kaksia kolmiolääkkeitä enkä voi siis ajaa autolla senkään takia kovin turvallisesti -ja vielä lasten kanssa! Tästä seurauksena välit poikki, siskolleni isä oli sitten meuhkannut kuinka olen yksi persereikä, kuinka minulta ei koskaan saa apua kun pyytää ja kuinka olen itsekäs ja laiska kun kotona vaan makaan päivät pitkät enkä viitsi tuon vertaa tehdä... ja äitini peesaa... Voi että osaa tuntua pahalta... oisko mun oikeesti pitänyt lähteä ajamaan tuo keikka ja seur. päivän keikka, olinko todella tosi itsekäs ...?
Kiitti jos joku jaksoi lukea...
Oon ollut kotiäitinä vuoden verran ja koko sen ajan kuullut vanhemmiltani kuinka vain "makaan" kotona ja olen laiskana jne., vauvani puolivuotispäivästä lähtien ovat patistelleet että koskas menet töihin jne. Ja koska "Shamanitallahan on aikaa kun on vaan kotona kaiket päivät"; minulta on pyydetty jos jonkinlaisia palveluksia jatkuvasti: viedä reseptejä uusittaviksi, ostaa heidän puolestaan lahjoja sukulaisten juhlapäiville jne. mutta eniten nämä avun"pyynnöt" ovat koskeneet vielä kotona asuvia teini-ikäisiä siskojani, joita on tarvinnut kuskata milloin kouluun, milloin hammaslääkäriin, autokouluun tai kavereilleen. Asutaan maalla, joten oikeasti täällä onkin kyytiongelmia kun vanhempani ovat kumpikin työssä ja olen tiettyyn rajaan asti auttanutkin mielelläni, mutta kun aina ei jaksaisi muuttaa muutaman tunnin varoitusajalla koko päivän suunnitelmia ja sännätä ajamaan jonnekkin 60km päähän ja takaisin! Aika usein olen siis suostunut tähän, järjestänyt iltapäivähoidon koululaiselleni ja eskarilaiselleni ja ottanut vauvan mukaan ja sotkenut hänenkin päivärytminsä (sillä seurauksella, että vauva valvoo seuraavan yönkin...) mutta kun oma terveys alkoi tässä reistailla (7viikkoa yhteen putkeen päänsärkyä, huimauskohtauksia ja puutumisoireita, joista jouduinkin aika pian sairaalaan tutkimuksiin) en enää jaksanut näitä ylimääräisiä keikkoja. Viimeisin isäni avun"pyyntö" oli sellainen, että minun olisi pitänyt 5min varoitusajalla lähteä ajamaan 30km hakemaan hänen autoaan ja seuraavana päivänä ajaa 90km matka kuskatakseni siskoani. Kieltäydyin (oli järkyttävä päänsärky ja olin juuri tuona päivänä ollut vielä muutaman tunnin siivoamassa isomummollani, tullut juuri kotiin ja kello oli 19.30, vauvan nukkumaan meno on n. 20.00 ja mies illan pois kotoa). Selitin isälleni tilanteen, päänsärkyni sekä sen, että syön kaksia kolmiolääkkeitä enkä voi siis ajaa autolla senkään takia kovin turvallisesti -ja vielä lasten kanssa! Tästä seurauksena välit poikki, siskolleni isä oli sitten meuhkannut kuinka olen yksi persereikä, kuinka minulta ei koskaan saa apua kun pyytää ja kuinka olen itsekäs ja laiska kun kotona vaan makaan päivät pitkät enkä viitsi tuon vertaa tehdä...
ja äitini peesaa... Voi että osaa tuntua pahalta... oisko mun oikeesti pitänyt lähteä ajamaan tuo keikka ja seur. päivän keikka, olinko todella tosi itsekäs ...?Kiitti jos joku jaksoi lukea...