Vaadinko mieheltä mahdottomia?

Mulla on tällainen tilanne: oon ollut pitkään naimisissa saman miehen kanssa, meillä on kolme lasta. Hän on aina pitänyt, kuten minäkin, suuressa arvossa omaa aikaa ja omia harrastuksia. Lisäksi hänellä on oma yritys ja kiireinen työ. Aiemmin saimme aikataulut sopimaan yhteen, viihdyimme yhdessä. Vaikka olikin kiirettä, kuitenkin vietimme esim. kerran viikossa yhteisestikin aikaa, käytiin leffassa, syömässä, harrastuksissa tms. Seksikin sujui.
Jokaisen lapsen syntymän jälkeen mies on alkanut enemmän ja enemmän vetäytyä omiin oloihinsa (hän on siis halunnut kaikki nämä lapset, eikä enempää oo tarkoitus tulla). Esimerkiksi viimeiset raskauskuukaudet seksiä ei ole, hän tulee aina nukkumaan eri aikaan, viettää yöt tietokoneella tms.
Sitten kaikki tällainen "yhteinen" tekeminen, on loppui, ei kuulemma kiinnosta. Sanoin asiasta pari kertaa, hän ei kertomansa mukaan jaksa kuunnella valitusta ja käveli ovesta ulos. Myöskään hellyyttä ei osoittanut ollenkaan, aikaisemmin suukoteltiin ja halailtiin päivittäin, nyt huikataan vaan moi ovenraosta. Esimerkiksi toista suhdetta ei ollut hänen mukaansa, sanoi silti rakastavansa. Ystävällistä ja mukavaa käytöstä sai osakseen, jos suoraan käski, että lähde pois kotoa omiin harrastuksiisi. Silloin tuli vastaukseksi: ei tämä sinusta johdu, olen vaan niin stressaantunut.. ja sama peli jatkui vapaailtojen jälkeen. Lapset ja kodin hoidin yksin.
Lopulta muutimme erikseen muutamaksi kuukaudeksi, selviteltiin asioita. Erilläänoloaikana viihdyttiin hyvin yhdessä, seksikin sujui tosi hienosti. Sitten tehtiin päätös takaisin yhteen muuttamisesta, ja nyt parin kuukauden jälkeen suhde on täysin umpikujassa. Mies suorastaan karkaa kotoa, jos joutuu kanssani kahden olemaan. En ole esittänyt hänelle vaatimuksia, sanonut että ois kiva tehdä yhdessä jotain tms. Häntä ei kiinnosta olla kotona, mieluiten vaikka sit töissä ympäri vuorokauden. Hänen mukaansa kaikki vika on minussa, jos olisin toisenlainen olisi hänkin kotona. Ratkaisuna on edelleen kotoa häipyminen. Lapset ovat alkaneet pelätä, eroatteko te taas, varsinkin vanhempi joka jo ymmärtää asioista. En tiedä oikein mitä sanoa, kun en miehen puolesta voi puhua mikä häntä vaivaa.
Kertokaa mulle tyhmälle te pitkissä suhteissa olevat: onko teillä vielä mitään yhteistä tekemistä keskenänne, ja kuinka usein? Mies väittää, että syynä on mun mahdottomat vaatimukset (esim. vapaapäivä yhdessä kerran kuussa). Seksikin on nyt hiipunut. Kerran mies sanoi, että on huomaavaisuudesta loppuraskaudessa vaatimatta seksiä, kun mulla muutenkin huono olo. Totta sekin on. Mielestäni kuitenkin tutut pariskunnat tekevät sentään silloin tällöin jotain yhdessä. Mies ei myöskään osallistu esim. kyläreissuille, matkoille tms. vaan saan mennä lasten kanssa yksin.
Kolmas muksu on ihan pieni vielä. En tiedä mitä tehdä. Pliis, neuvokaa!

 

En nyt tietty voi mitään sulle sanoa varmaksi, enhän teitä tunne, mutta eihän vaan miehelläsi olisi toista naista? Itse epäilisin varmaan tuossa tilanteessa.

 

Moi!
Miten kauan olette olleet nainisissa ja minkä ikäisiä olette?
Sulla on varmasti rankkaa hoitaa yksin koti ja lapset,olisin todella raivona jos mieheni tekisi noin.Vaikka on kotona lasten kanssa niin kyllä se työstä käy.Me ollaan oltu 9v yhdessä ja kaksi lasta,kaikki vapaa aika ollaan yhdessä.Välillä pitäis kyl työntää ukko ja itsensäki johonki tuulettumaan.Taidan ikävä kyllä kans kallistua se toisen naisen kannalle tossa sun tilanteessa,aika klassiset"OIREET".Helppohan muiden on sanoa että miks tollasta sietää,mut lapset muuttaa tilannetta.Itse yrittäisin keskustella ja jos ei kaikua tule niin muuttaisin pois,eihän omaa elämää voi hukkaan heittää. :ashamed:
Kovasti voimia ja kestämistä sinne,yritä jaksaa...

 

Miksi roikut miehessä joka ei selvästi halua asua ja elää kanssasi?
Jo lastenkin takia kannattaa tehdä lopullinen eropäätös.

 

Et vaadi mahdottomia, mutta toisaalta toisella voi olla sellainen aika elämästä, että on omaa pohdittavaa, tarvitsee omaa aikaa, läheisyys ahdistaa jne. Mitä enemmän hätyytetään (vaikka kuinka hyvällä), niin sitä enemmän se ahdistaa. Itselläni on juuri tällaista nyt, haen elämälle suuntaa ja tarvitsen aikaa ja omaa tilaa. Toivon vaan, että läheiset kestävät. Heti ei kannata erotakaan. Yritä jutella ja olla kiinnostunut toisen asioista. Yritä jollain konstilla saada vähän avautumaan. Älä tarjoa omia huoliasi. Anna toiselle aikaa, jos vaikka tekisi itse aloitteen sinun suuntaasi.

 

\

Et vaadi mahdottomia, mutta toisaalta toisella voi olla sellainen aika elämästä, että on omaa pohdittavaa, tarvitsee omaa aikaa, läheisyys ahdistaa jne. Mitä enemmän hätyytetään (vaikka kuinka hyvällä), niin sitä enemmän se ahdistaa. Itselläni on juuri tällaista nyt, haen elämälle suuntaa ja tarvitsen aikaa ja omaa tilaa. Toivon vaan, että läheiset kestävät. Heti ei kannata erotakaan. Yritä jutella ja olla kiinnostunut toisen asioista. Yritä jollain konstilla saada vähän avautumaan. Älä tarjoa omia huoliasi. Anna toiselle aikaa, jos vaikka tekisi itse aloitteen sinun suuntaasi.

Minä taas en ymmärrä miksi sen miehen pitäisi saada sitä omaa aikaa ja oikeuden luikkia ovesta ulos kun ei kiinnosta tai jaksa.Mihin #&%£$!* se väsynyt äiti siitä lähtee kun alkaa ahdistaa.
Kyllä se asia on niin että kun on lapset yhdessä haluttu ja tehty,niin yhdessä ne pitää hoitaa ja kasvattaa eikä lähteä sitä omaa aikaa ja omaa minää etsimään kun tulee vastoinkäymisiä.

 

Senverran vielä lisään tähän, että en roiku miehessä vaan pikemminkin hän minussa. Erossa ollessamme olin jo sopeutunut elämään itsekseni, kävin joskus kavereiden kanssa kahvilla tms. Hän itse väen väkisin halusi takaisin kotiin, teki isoja "uhrauksia" tyyliin kalliit lahjat, kotitöihin osallistuminen, yhteiset matkat jne. Nyt tuntuu siltä, että kun on taas "varmaa", että jatkamme yhdessä (varmaahan se ei ole, hän vaan ei sitä tiedä) niin sopii jatkaa samalla vanhalla tutulla tyylillä.
Tuttavilta yms. olen kysellyt, koskaan ei voi olla varma, mutta ainakaan vakinaista toista naista hänellä ei ole, on senverran tuttuja että joku olisi sen huomannut. Tietysti esim. työkaveri saattaa olla, itsekin tiedän sen verran että helposti näin käy.
Yli kymmenen vuotta on oltu yhdessä, ylä ja alamäkeä vuorotellen, mutta kuitenkin selvitty. Olen jo lakannut edes pyytämästä keskustelua tms., annan hänen vaan olla, mutta tuntuu ahdistuvan siitäkin. Mullakin ollut sellainen olo, että syyllisyydentunne on tässä kyseessä..
Ei kai tässä muu auta kuin alkaa harkitsemaan lopullisesti eroamista. Kiitos kaikille mielipiteistä ja tuesta!

 

pystyisittekö menemään vaikka pariterapiaan tai puhumaan yhdessä jonnekkin? jos löytyisi apua? voimia sinulle

 

Vaikuttaa kyllä siltä kuin kuvioissa olisi toinen nainen, ja ei ne tutut sitä aina kerro vaikka kysyiskin...
Yrittäkää käydä yhdessä juttelemassa jossakin terapeutilla, tai ainakin sinä. Ulkopuolinen voi nähdä asiat hieman toisin.
Voimia!!

 

Älä hei vielä luovuta! Noinkin pitkän avioliiton, yhteisen kodin, lasten ja parisuhteen eteen on taisteltava. Älä vielä ala eroa miettimään. Terapeutille meno yhdessä ja erikseen olisi paikallaan, niin hän voisi auttaa tilanteen kartoittamisessa, saada ulkopuolista näkökulmaa. Selvästi miehelläsi on jonkinnäköinen kriisi; joko toinen suhde, oman itsensä(elämäntilanteen) kanssa ongelmia, tai jonkinnäköinen etäisyyden ottaminen, mistä syystä tahansa, mutta norn. toiminnalta miehesi käytös ei välttämättä kuullosta. Luultavastikkin teidän toiveenne, elämäntyylinne ovat ristiriidassa, toinen haluaa eriä, kuin toinen. Mutta muuten kullostaisi siltä, kuin olosuhteet ja parisuhteen perusta olisi kunnossa(miksi sitten moinen tilanne?) Tähän kannattaisi hakea todellakin apua ulkopuoliuselta terapeutilta, jonne olisi aikoja yhdessä ja erikseen. Terapeutti voisi olla juuri nyt se yhteinen tekijä teille, jossa olisi tavallaan"pakko" keskittyä parisuhteeseen ja sen hoitamiseen ja samalla se olisi teidän yhteinen hetkenne voisitte esim. terapiareissun yhteydessä käydä syömässä tms... =)
Voimia teille ja onnea elämäänne, toivon että löydätte yhteiset arvot, toiveet, halut ja haaveet elämäänne. =)

 

No niin... Yrittäisin suhdetta korjata, mutta mies ei lähde minkäänlaiseen terapiaan. Olen joskus aikaisemmin kysellyt, niin ilmoitti vaan että hän ei sellaista tarvitse.
Nyt kyllä sitten pistin muuten vaan toistaiseksi poikki. Alkoi lapsille puhumaan tyyliä "äiti on niin mahdoton, että varmaan taas erotaan". Ja tietenkin lapset ihan pois tolaltaan... Sanoin rauhallisesti, että ellei tätä saada selväksi aikuisten kesken, niin ehkä parempi että asutaan sit eri paikoissa. Mies äimistyi, mutta lähti kaverinsa luokse pariksi viikoksi, kun huomasi että tarkoitin totta mitä sanoin.
En tiedä vielä mitä tästä tulee, mutta on kuitenkin apua toisten mielipiteistä. Meillä kun tuo tuttavapiiri luulee, että eletään ikuista ihanneliittoa..

 

Oli tilanne mikä tahansa niin on todella väärin mieheltäsi mennä sanomaan tuollaista lapsillenne. Ei lapsia saa sekoittaa aikuisten asioihin. Ggrrr.. Olen todella vihainen lasten puolesta sillä heidän ei missään nimessä tulisi huolehtia tuollaisista.

 

No ei se minusta silti niin ole, että noillakaan oireilla pitäisi nimenomaan erota. Ihmiset vaan ovat erilaisia eikä kaikkien tapoihin kuulu halia ja pussailla pitkin päivää. Jos ollenkaan. Ehkä suhteen alkuvaiheessa, tai ihan nuorena. Jotkut vaativat paljon omaa tilaa ympärilleen ja rauhaa kotonakin. Tietysti harmi, jolleivät tarpeet tässä suhteessa mene yksiin. Meillä mies on pitkään ollut sellainen, että tekee vaan töitä päivät ja illat eikä paljon puhu eikä muutakaan. Se häiritsi minua pitkään, mutta sittemmin itsestänikin on tullut aika samanlainen enkä oikeastaan muuta haluakaan. Tosin, onhan minulla toinen suhde, joka varmasti vaikuttaa asiaan.

Eli ei hyvä, mutta kun naimisiin on menty, niin pitää sitä asiaa kumminkin aika pitkään yrittää katsoa ja antaa toiselle ottaa aikansa, jos hänellä on mielessä jotain, joka vaatii paljon prosessointia.

Kaikkien avioliitto ei ole höpöttämistä ja pussailua enkä olisi yllättynyt, että tällaiset avioliitot olisivat niitä pitkäikäisimpiäkin. Jonkun mielestä ei onnellista, mutta toisilla on vahva sisäinen elämä ja silloin on vaan tärkeää löytää oikea kumppani, joka sitä ymmärtää. Ei siinä välttämättä ole ketään ulkopuolista (vaikka itselläni onkin niin kuin jo sanoinkin). Tätä on varmaan ulkopuolisten vaikea ymmärtää ja on joskus vaikeaa itsellekin, mutta tällaiset vaiheet ovat osa omaa sisäistä kasvua.

 

\

Eli ei hyvä, mutta kun naimisiin on menty, niin pitää sitä asiaa kumminkin aika pitkään yrittää katsoa ja antaa toiselle ottaa aikansa, jos hänellä on mielessä jotain, joka vaatii paljon prosessointia.

Kaikkien avioliitto ei ole höpöttämistä ja pussailua enkä olisi yllättynyt, että tällaiset avioliitot olisivat niitä pitkäikäisimpiäkin. Jonkun mielestä ei onnellista, mutta toisilla on vahva sisäinen elämä ja silloin on vaan tärkeää löytää oikea kumppani, joka sitä ymmärtää. Ei siinä välttämättä ole ketään ulkopuolista (vaikka itselläni onkin niin kuin jo sanoinkin). Tätä on varmaan ulkopuolisten vaikea ymmärtää ja on joskus vaikeaa itsellekin, mutta tällaiset vaiheet ovat osa omaa sisäistä kasvua.

Ymmärrän kyllä sisäisen kasvun olevan jotain ihan muuta kuin kumppanin pettämistä On tosiaankin vaikea ymmärtää käytöstäsi, vaikka en olisi ulkopuolinenkaan!!!

Jos ensin antaa avioliittonsa näivettyä ja sitten on sitä mieltä, että tässä sitä sitten ollaan ja pidetään ulkopuolisia suhteita, niin ei multa ainakaan tollaseen ymmärrystä heru!

Mä en ymmärrä myöskään sitä, että sulkee toisen täysin pois elämästään, kuten ilmeisesti ap:lle on käynyt. Kenelläkään ei ole oikeutta, edes avioliitossa, törkeästi elää OMAA elämäänsä välittämättä perheestään ja sen hyvinvoinnista. Aikuisten ihmisten pitää pystyä puhumaan keskenään ja sopimaan yhteisistä asioista. Muutenhan yhteisellä elämällä ei ole vähäisintäkään pohjaa.

Jos vielä lapsia on tollasessa tunneköyhässä ympäristössä, niin miten he sitten aikanaan pärjäävät suhteissaan, jos saavat kotoaan tuollaisen mallin?

Itse ottaisin välittömästi eron. Jatkuva ketutus loppuu ja saat omat voimasi ja ilosi takaisin. Toivon rikasta elämää sinulle ja lapsillesi!!!

 

Kyllä nämäkin ajatukset ovat tietenkin mielessä käyneet ja niitäkin prosessoidaan koko ajan. Varsinkin sitä, minkälaisen mallin lapsille annetaan tunneköyhässä kodissa elämisestä. Onhan minullakin tunteita, lapsia kohtaan varsinkin, ja niitä osoitan avoimesti. Puoliskonkin kanssakin pystytään tavanomaiset asiat puhumaan (mitä maalia seinään yms.) eikä yleensä juurikaan riidellä eikä paljon tehdä keskenämme. Yleensä menemme omia menojamme tai lasten kanssa ja minulle se sopii ihan hyvin. Kaipaan tilaa ympärilleni.

Asiat eivät kumminkaan ole ihan niin mustavalkoisia kuin miten ne esität. Minä puolestani en ymmärrä sitä, että eroon suhtaudutaan aina että se on OK (vaikka olisi lapsia), mutta kun yrität rämpiä vaikeiden asioiden keskellä, jaksaa ja kestää vaikka sitten vähän kyseenalaisin keinoin, niin se on aina para. Aina olisi parempi erota. Näen tämän avioliiton kaikkine vaikeuksineen silti enemmän elinikäisenä prosessina, johon liittyy kaikenlaisia vaiheita. Ja jos on pää täynnä omia ajatuksia, niin pakkohan se on ottaa aikaa niiden pureskeluun. Jos siinä menee vaikkapa vuosi aikaa, niin ei voi mitään. Jos se siitä paranee, niin on paljon viisaampi. Ja paljon vuosia edessä aviopuoliskon kanssa, ehkä. Kiitos kommentista.

 

Näen tämän avioliiton kaikkine vaikeuksineen silti enemmän elinikäisenä prosessina, johon liittyy kaikenlaisia vaiheita. Ja jos on pää täynnä omia ajatuksia, niin pakkohan se on ottaa aikaa niiden pureskeluun. Jos siinä menee vaikkapa vuosi aikaa, niin ei voi mitään. Jos se siitä paranee, niin on paljon viisaampi. Ja paljon vuosia edessä aviopuoliskon kanssa, ehkä. Kiitos kommentista.
[/quote]


Kaikilla on tietty oikeus mielipiteisiinsä ja oikeus elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Silti tuli mieleeni eräs näkökulma, jonka haluaisin tuoda kuuluville.

Avioliitto on ihmistä varten - eikä ihminen avioliittoa varten.

Tietenkin jos pidät avioliittoa itseisarvona, niin sitten ymmärrän "väkisin" elämisen kumppanin kanssa jolta et saa mitään.

Onhan hän tietty lastesi isä ja teillä yhteinen historia. Mutta kuitenkin.

Pitkä ja tylsä avioliitto Vs. lyhyt mutta antoisa..

Onnea & menestystä!

 

\

Meillä mies on pitkään ollut sellainen, että tekee vaan töitä päivät ja illat eikä paljon puhu eikä muutakaan. Se häiritsi minua pitkään, mutta sittemmin itsestänikin on tullut aika samanlainen enkä oikeastaan muuta haluakaan. Tosin, onhan minulla toinen suhde, joka varmasti vaikuttaa asiaan.

Aika erikoinen näkökulma. Kyyninen mielestäni. Toivottavasti en itse kovetu koskaan noin. :/

 

Sanna ja Tuuli: olen itse elanyt lapi hyvin samanlaisia kokemuksia kuin te, pettamisesta jne. ja olen samoilla linjoilla kanssanne. Tottakai taydellisessa maailmassa ihmiset, jotka ovat yhdessa eivat ikina tekisi mitaan suhdetta vaarantavaa, mutta ei oikea elama aina mene noin. Olen Sannan kanssa samaa mielta siita, etta nykyaan erotaan ihan liian helposti. Ei se vihaisena kotoa lahto ja yksin lasten kasvattiminenkaan ole sita helpointa elamaa,josko parempaakaan. Meilla kaikilla on kriiseja elamassamme, joihin tarvitaan tilaa itselle. Jotkut reagoivat 'huonosti' kriiseihin esim. niin, etta ajautuvat ulkopuoliseen suhteeseen. Toiset hakkaavat puolisooan, tilanne joka mielestani on jo paljon kinkkisempi kuin edellamainittu.
Pointtini on siis tama: ei kenenkaan pitaisi pakolla olla liitossa, jossa on paha olla. Mutta toisaalta mielestani nykyaika ihannoi liiaksi yksilon vapautta siina mielessa, etta enaa ei halutakaan kayda lapi niita vaikeita aikoja yhdessa, vaan heti ollaan matkalaukkojen kanssa menossa maailmalle. Avioero on hyva asia vaihtoehtona, mutta sisaltaa mielestani myos yksilon vastuun siita, ettei sita haeta ensimmaisen pahan paikan tullen,vaan ymmaretaan myos avioeron seuraukset itselleen ja lapsille. Kuollutta hevosta on turha yritta potkia hereille, mutta kannattaa myos kysya itseltaan, onko itse tehnyt kaikensa suhteen parantamsikseksi? Entapa anteeksianto?Ihmisina me kaikki voimme tehda virheita, eiko loppujen lopuksi se ole ole se kokonaisuus joka merkitsee? Talla en tarkoita sita,etta kenenkaan pitaisi altistaa itseaan esim. jatkuvaan pettamiseen, mutta itse olen ainakin oppinut antamaan anteeksi puolisoni harhahypynm kuin myos omani. Ja en ajattele nakokantaani kyynisena, vaan elamasta oppineena, kantapaan kautta tosin.