Moikka!
Kyselisin hieman muiden äitien tuntemuksia kun lähipiirissä ei oikein ole ihmisiä kenen kanssa puhua asiasta.
Olen ensiodottaja ja pikku ihanuuden pitäisi syntyä joulukuun puolessa välissä. Raskaus ja synnytys ei jännitä ollenkaan ja pikku vauvakin on oikein odotettu! Siinä ei siis ongelmaa. Mutta koen olevani hyvin yksinäinen asioiden kanssa. Mieheni kyllä kuuntelee mutta se ei hirveästi auta. Olen luonteeltani HYVIN STRESSAAVA en saa nukuttua kun mietin asioita. Sinänsähän tässä ei mitään ongelmaa ole, mutta en koe saavani tukea mistään. Työpaikalla oli ärsyttää todella paljon koska kaikilla siellä työmotivaatio on nollassa muutenkin. Koen siis huonoa omaatuntoa jos vähänkin töissä valitan. Sitten kotona oon ihan hermona kun töissä pitää pinnistellä kokoajan. Olen vielä työpaikassa missä asiakkaitten kanssa vaaditaan juuri sitä korsivällisyyttä kaikista eniten. Ja se on todella vähissä tällähetkellä. Jotenkin tuntuu että mun pitää jaksaa vielä niiden toistenkin työntekijäiden takia enemmän kun kohta lähden sieltä ja jätän asiakkaani heille jotka ovat jo valmiiksi stressaantuneet.
Lisäksi me muutamme ensiviikolla. Ja se jos mikä stressaa kun en ole tottunut antamaan toisten tehdä mitään ja olen jo valmiiksi hermona kun ihmiset tulee pakkaamaan mun kamoja. En siis osaa ottaa kotonani apua vastaan. Olis niin ihana lähteä pariks viikoks jonnekin ja sillävälin joku olis muuttanut meidät!
Sitten vielä! Minulla ja siskollani on samaan aikaan laskettu aika. Siskollani on ennestään jo 2 lasta ja hänelle tämä on ihan "normaali" juttu. Muu perheeni ajattelee näköjään että tämä on mullekin ihan läpihuuto asia. Lapsi syntyy ja hieno homma. Kukaan siskoistani eikä vanhempani pahemmin kysele kuulumisiani tai muuta ja jos joskus samalla kun pyytävät jotain palveluksia, kysyvät miten voin, he alkavat puhumaan siskostani jolla on kanssa samoja juttuja ja niin ne kuuluu siihen raskauteen. Minulla on paljon sisaruksia ja lapsiakin sisaruksillani on jo paljon niin on ihan normaalia että jokavuosi joku synnyttää. Tämä on kuitenkin minun ensimmäinen raskauteni ja vauvani eikä minulle mikään tuttu homma.
Lisäksi nyt on tullut paniikki kun painoa tulee liikaa. tähän mennessä on tullut 14kg ja neuvolassa siitä on monesti huomautettu. Nyt painan 80kg. Kävin sokerirasitustesteissä ja kaikki oli hyvin. Aiemmin tuo paino asia ei ole haitannut, mutta nyt. Ei tee mieli katsoa peiliin ja ällöttää kaikki. Siis masentaa ihan kaikki asiat. Aika menee liian hitaasti. Pääsis edes muutamaan uuteen kotiin niin olis siellä tekemistä. Nyt ei voi mitenkään laittaa vauvalle mitään kun asunto on pieni koppi. Omaa vikaahan tämä kun asuu tälläisessä.
En siis tiedä mitä täältä haen, ehkä että kokeeko muut asioita näin ja mitä ootte asialle tehnyt? En halua täysin masentua koska siitäkin ollut joskus kokemusta ja pelkään että jos en tee mitään asialle, masennun oikeasti.
(vähän helpotti kun sai edes kirjoitettua näitä ajatuksia ylös)
Kyselisin hieman muiden äitien tuntemuksia kun lähipiirissä ei oikein ole ihmisiä kenen kanssa puhua asiasta.
Olen ensiodottaja ja pikku ihanuuden pitäisi syntyä joulukuun puolessa välissä. Raskaus ja synnytys ei jännitä ollenkaan ja pikku vauvakin on oikein odotettu! Siinä ei siis ongelmaa. Mutta koen olevani hyvin yksinäinen asioiden kanssa. Mieheni kyllä kuuntelee mutta se ei hirveästi auta. Olen luonteeltani HYVIN STRESSAAVA en saa nukuttua kun mietin asioita. Sinänsähän tässä ei mitään ongelmaa ole, mutta en koe saavani tukea mistään. Työpaikalla oli ärsyttää todella paljon koska kaikilla siellä työmotivaatio on nollassa muutenkin. Koen siis huonoa omaatuntoa jos vähänkin töissä valitan. Sitten kotona oon ihan hermona kun töissä pitää pinnistellä kokoajan. Olen vielä työpaikassa missä asiakkaitten kanssa vaaditaan juuri sitä korsivällisyyttä kaikista eniten. Ja se on todella vähissä tällähetkellä. Jotenkin tuntuu että mun pitää jaksaa vielä niiden toistenkin työntekijäiden takia enemmän kun kohta lähden sieltä ja jätän asiakkaani heille jotka ovat jo valmiiksi stressaantuneet.
Lisäksi me muutamme ensiviikolla. Ja se jos mikä stressaa kun en ole tottunut antamaan toisten tehdä mitään ja olen jo valmiiksi hermona kun ihmiset tulee pakkaamaan mun kamoja. En siis osaa ottaa kotonani apua vastaan. Olis niin ihana lähteä pariks viikoks jonnekin ja sillävälin joku olis muuttanut meidät!
Sitten vielä! Minulla ja siskollani on samaan aikaan laskettu aika. Siskollani on ennestään jo 2 lasta ja hänelle tämä on ihan "normaali" juttu. Muu perheeni ajattelee näköjään että tämä on mullekin ihan läpihuuto asia. Lapsi syntyy ja hieno homma. Kukaan siskoistani eikä vanhempani pahemmin kysele kuulumisiani tai muuta ja jos joskus samalla kun pyytävät jotain palveluksia, kysyvät miten voin, he alkavat puhumaan siskostani jolla on kanssa samoja juttuja ja niin ne kuuluu siihen raskauteen. Minulla on paljon sisaruksia ja lapsiakin sisaruksillani on jo paljon niin on ihan normaalia että jokavuosi joku synnyttää. Tämä on kuitenkin minun ensimmäinen raskauteni ja vauvani eikä minulle mikään tuttu homma.
Lisäksi nyt on tullut paniikki kun painoa tulee liikaa. tähän mennessä on tullut 14kg ja neuvolassa siitä on monesti huomautettu. Nyt painan 80kg. Kävin sokerirasitustesteissä ja kaikki oli hyvin. Aiemmin tuo paino asia ei ole haitannut, mutta nyt. Ei tee mieli katsoa peiliin ja ällöttää kaikki. Siis masentaa ihan kaikki asiat. Aika menee liian hitaasti. Pääsis edes muutamaan uuteen kotiin niin olis siellä tekemistä. Nyt ei voi mitenkään laittaa vauvalle mitään kun asunto on pieni koppi. Omaa vikaahan tämä kun asuu tälläisessä.
En siis tiedä mitä täältä haen, ehkä että kokeeko muut asioita näin ja mitä ootte asialle tehnyt? En halua täysin masentua koska siitäkin ollut joskus kokemusta ja pelkään että jos en tee mitään asialle, masennun oikeasti.
(vähän helpotti kun sai edes kirjoitettua näitä ajatuksia ylös)